Pomppulinna

Pomppulinna.

On taas se aika vuodesta kun kauppiaat hierovat karvaisia kämmeniään kuunnellessaaan kassakoneiden kilinää kun ihmislaumat (tai -katraat, koska lammasmaisia piirteitä esiintyy runsaasti) säntäilevät kaupasta toiseen tarkoituksena kuluttaa lainattua rahaa tavaroihin, joita eivät tarvitse. Aivan, joulu lähestyy ja sen merkkinä St Albansin keskuskatu sai sievät jouluvalot loistamaan iltahämärässä ja johdattamaan poloisia brittejä kohti markkinatalouden houkutuksia ja henkilökohtaista konkurssia. Voihan sitä pysähtyä katsomaan kerran vuodessa kun valosaaste käännetään loistamaan mutta tapahtuman amerikkalaistuminen nosti karvat pystyyn ja sai herkän hipiäni kananlihalle. Oliko aivan pakko tuoda huvipuisto keskelle kaupunkia pomppulinnoineen ja liukumäkineen, joihin sipsuilla ja donitseilla kasvatetut lihavat lapset juuttuvat ahtereistaan, joita heidän lihavat vanhempansa pitävät normaali kokoisina ("meidän pikku pirkkopetterillä on vain isot luut"). Asia selittää myös sen, miksi pomppulinna on tyhjä. Vaikka nykyajan lihavat lapset jaksaisivatkin pomppia,
niin eivät voi, koska pomppulinnassa on painoraja.

Kiusallisinta on kuitenkin se, että ihmiset eivät edes tuntuneet ymmärtävän kuinka älyttömältä koko touhu näytti. Varsinkin kun kadun varteen oli pystytetty suuri esiintymislava, jossa Elviksen kaksoisolento (erittäin väsynyt yritys) koetti olla hauska ja viihdyttävä onnistuen lähinnä kasvattamaan kokovartaloketutuksen, joka sai pakenemaan paikalta jättäen natiivit värjöttelemään tihkusateeseen ja "joulukadun tunnelmaan".

Päätin viettää lopun päivää yhdessä tuttavani George Monbiot'n kanssa nauttien punaviinistä ja takkatulesta. Kävimme pitkän keskustelun (no joo, Georgen monografia, ei edes monologi) siitä, miten Britannia on muuttunut korporatokratiaksi, jossa hallituksen ja parlamentin ainoa tarkoitus on tehdä yritysten osakkeenomistajista hävyttömän rikkaita niiden asiakkaiden ja työntekijöiden (eli ihmisten) kustannuksella. Ja se kiteytyy joulunaikaan varsin kokonaisvaltaisesti. Joulukuu on uusi älä-osta-mitään -kuukausi.

Osastoa pelit ja leikit

Kaikkea pitää koittaa ainakin kerran. Kuulin jonkin joskus sanovan niin. Niinpä päätin, että menen poikien kanssa pelaamaan marmorikuulilla ("playing marbles"). On aina yhtä hauskaa kertoa leikin kokeneimmillekin harrastajille, että "matkitte asian Ameriikasta, asetitte sen pienelle pöydälle, koska maan vanhanaikaisissa pubeissa ei vain ole tilaa, muutitte säännöt käsittämättömäksi perseilyksi (kaverin virheestä saa kaksi lyöntiä!) ja kutistitte palloja unohtamatta sitä ikävää tosiasiaa, että valkeaa piti kutistaa liikaa, jotta se tulee mekaanisten kolikoiden köyhiltä nyhtämiseen tarkoitettujen pöytien sisuksista ulos." Ja sitten pohjoismaalainen setämies, jolle koko pöytä vaikuttaa lähinnä vihreältä tupakkiaskilta kokonsa puolesta, tulee ja nakuttaa pallot koteloihin ulottuvuusylivoimansa turvin. En oikeasti aikonut valittaa - pubiliigan otteluissa pääsee näkemään "kansan syviä rivejä" (eliitin käyttämä eufemismi roskaväelle) ja nauttimaan ilmaisesta ruoasta (tosin se on englantilaista ruokaa - mutta ei kai siitä myrkytystä saa, jos maistaa vain kerran viikossa).

Marmorikuulapeli.

Ja sitten tulin nopeasti järkiini, lakkasin esittämästä brittiä ja siirryin vihreämmille veroille (no oikeasti sinisille mutta sanonta sattui sopimaan tähän). Yhtenä syynä on se, että eksoottinen pohjoismaalainen habitus toimii idioottimagneettina aina kun siirtyy sivistyksen ulottumattomiin (eli lisääntymislähiöiden ankeaan maailmaan, jossa pubiliigaa tavallisesti pelataan) ja en vain jaksaisi höpistä paikallisille oman elämänsä sankareille, joiden näköalattomuus on verrattavissa suomalaisiin rantojen miehiin. Joskin suomalaiset La Solia, tuota aurinkoista "setämiesten samppanjaa", kippaavat rantojen ja metsien miehet (unohtamatta naisia) ovat tavallisesti huomattavasti näitä tämän saaren vastaavia viisaampia - heidän on pakko olla, koska luonnonvalinta on jo karsinut kaikki, jotka eivät kykene selättämään yöpakkasia kekseliäisyydellään, toisin kuin tällä läntisen Euroopan lomasaarella, subtrooppisessa ilmastossa.

Kreikkalainen avaus.

Siirryin siis tutun kreikkalaisen setämiehen seuraan opettelemaan ysipallon "kreikkalaista avausta", jossa tarkoituksena on tehdä seuraavasta lyönnistä vastustajalle mahdollisimman kallis. Aivan samoin kun kreikkalaiset hallitukset tekevät oppositiopuolueen tulevasta hallitustaipaleesta mahdollisimman haastavan ja hintavan rakentamalla poliittisia miinakenttiä veronmaksajien rahoilla, kreikkalaisessa avauksessa lyönnin jälkeen vuoroon tuleva pelaaja saa tuplata erän panoksen ja jos vastustaja ei hyväksy tuplausta, hän häviää. Lopputuloksena on se, että juodaan ouzoa suoraan pullosta, todetaan krapulakeijun vaihtaneen kaikki setelit kolikoiksi, ja kukaan ei muista miten itse pelissä kävi. Aivan samoin kuin Kreikan hallitus ei tiedä minne kaikki rahat katosivat. Britanniassa asia sen sijaan tiedetään. Ne on kääritty eliitin taskuihin mutta kukaan ei kapinoi, koska se on koko länsimaisen rahatalouden kantava ajatus. Kreikkalaispolot eivät vain ymmärrä.

Kilpajuoksu pohjalle

Alamäki.

Länsimaisen sekoilun alamäki on alkanut. Tai itse asiassa se alkoi jo 60-luvulla kun yltiökapitalistit päästettiin irti tekemään tulonsiirtoja prosenttijengien pohjattomaan kukkaroon. Nyt se tilanne sen sijaan alkaa luisumaan käsistä kun ylikansalliset yritykset päästetään sopimusten voimin haastamaan valtioita oikeuteen, jos ne säätävät lainsäädäntöä, joka pienentää voittoja. Kuten esimerkiksi Egyptin ajatus korottaa minimipalkkaa, mikä sai Veolian haastamaan maan oikeuteen voittojen kutistuessa. Sama voi sattua vaikka Suomelle, kun EU ja Yhdysvallat kirjoittavat vapaakauppasopimuksen, johon kyseinen miellyttävä pykälä sisältyy. En jaksa edes ihmetellä, että asiasta ei puhuta julkisuudessa juuri lainkaan, ja jos puhutaan, se kuitataan vihervassareiden (kutsutaan nimellä "loony left" tällä saarella) sekoiluksi. Mutta haluaako joku vakavissaan antaa suuryrityksille veto-oikeuden kansalliseen lainsäädäntöön? Kuulostaa kilpajuoksulta pohjalle. Kannattaisi hypätä pois siitä oikeiston ajamasta kelkasta, joka liukuu kovaa vauhtia kohti katastrofia - siis ei prosenttijengille, vaan ihmisille, joiden hyvinvointi, ympäristö, ja taloudellinen tilanne ovat valumassa kehitysmaan tasolle.

Britannia, joka on ajamassa koko sopimusta (yhdessä Palinilaista politiikkaa harjoittavan Yhdysvaltojen kanssa), haluaa tietenkin saada maansa köyhät kuriin ja nuhteeseen, jotteivät hyppisi silmille joka käänteessä. Tämän maan lehdistössä asiasta ei siksi puhutakaan, paitsi muutamien kurittomien kommentaattoreiden toimesta. Jos ihmisille olisivat informoituja, ei demokratia toimisi toivotulla tavalla - siis siten, että äänestäjillä on valta valita kasvot muttei politiikkaa (ja kasvotkin ovat pääsääntöisesti vastenmielisiä - katsokaa vaikka pääpiru Cameronia ja pääkaupungin suur-ruhtinas Johnsonia).

Mitä asialle voisi tehdä? Keksin heti muutaman asian. Lakataan äänestämästä kaikkia, jotka kuuntelevat suuryritysten lobbareita (aivan aluksi on lobbaaminen tehtävä kontrolloiduksi ja avoimeksi ja siihen liittyvä laillinen lahjonta kitkettävä). Täällä siihen löytyy puoluekin (Suomesta en ole lainkaan varma) mutta paikallisten vihreiden kannatus on alamaissa siitäkin huolimatta, että kun ihmisille annetaan puolueiden poliittiset linjaukset luettavaksi kertomatta mikä kuuluu kenellekin, vihreiden kannatus on aina korkeinta nykyisten hallituspuolueiden jäädessä kauas taakse. Kutsuisin sitä poliittisesti kaltevaksi pinnaksi, joka pysyy kaltevana niin kauan kuin yritysmaailma vaikuttaa politiikkaan enemmän kuin ihmiset. Tarvitsemme vallankumouksen ennen kuin tulee pohjakosketus.