Järven rannalla

Geneve.

Siellähän se järvi sitten oli. Mutta olen minä järviä nähnyt ennenkin, eikä tässä ollut mitään erikoista, joten päätin viettää loppupäivän paikallisessa pubissa ihmettelemässä ihmisiä ja hörppien sikakalliita kymmenen euron tuoppeja. Mutta kyllä kai kyseessä onkin rikas maa kun voi vain myydä suklaata ja käkikelloja kaiken maailman nousukkaille ja verojen maksu on sellainen neuvoteltavissa oleva asia.

Jotenkin tuli kuitenkin sellainen tunne, selkäpiitä karmiva ja kylmiä väristyksiä aiheuttava, että kaikki ei ole kohdallaan. Katsellessani ympärilläni olevia baskeripäisiä miehiä hörppimässä punkkuaan, se selvisikin kirkkaasti kuin tuhat salamaa. Tuntui kuin olisin Ranskassa, tuossa lakkoilevien maajussien ja itsekkäiden paskiaisten maassa, jossa kaikki puhuvat maailman ainoaa kieltä - ranskaa. Ja niin puhuvat muuten Genevessäkin, joskin osaavat näemmä myös muitakin kieliä, kuten englantia ja suomea, jota kuulin tuon tuosta keskustassa maleksiessani. Osaavat ne suomalaisetkin muuttaa veroparatiiseihin.

Sikarikkaiden talot.

Mutta Geneveen muutetaan myös esimerkiksi Dubaista ja mukaan otetaan haaremin lisäksi noin kaksikymmentä erilaista autoa, kolme yksityiskonetta ja 80-metrinen huvilapursi ja sitten voikin asustaa kivasti penthousessa ja katsella nenänvartta pitkin horisontissa siintävää ranskalaista maalaismaisemaa, jossa maajussit hikoilevat savimajoissaan ja tuottavat eliitille niin juustoja kuin viinejäkin. En oikein samaistu kyseiseen eliittiin (ja minulta puuttuu pikkurahaakin) ja ranskalaisista ei ole juuri muuta hyötyä kuin että tuottavat makoisia punkkuja. En ainakaan haluaisi puhua heille päivittäin, tuskin edes joka vuosi.

Perverssin taiteilijan tuotos.

Mutta en ole vakuuttunut aivan siitä perus-sveitsiläisestä mielenmaisemasta. Ei ole välttämättä jokainen muumi laaksossa sielläkään, vaikka ovatkin huomattavasti ranskalaisia sivistyneempiä ja saksalaisia huumorintajuisempia. Jos veistetään patsas, jolla on leijonan vartalo ja naisen pää, niin miksi kummassa sillä pitää olla valtavat tissit ja miksi kummassa mokoma rotisko pitää asettaa keskelle kävelykatua ihmisten ihmeteltäväksi? Siinä oli jotakin niin absurdia, että epäilen kännisen taiteilijan olleen LSD päissään katselemassa märkiä päiväunia ja siinä sivussa veistellyt menemään hiukan liberaalimmalla tavalla. Kaunishan tuo nyt ei ole, eikä varsinaisesti herätä ajatuksia muusta kuin olemassaolonsa tarkoituksesta mutta ei siitä kyllä sen suurempaa haittaakaan ole. Kunhan ei baarista tullessaa törmää kyseiseen kivipaateen. Vai mitä lienee marmoria.

Kellosepän tarkkuudella

Jos olisin sveitsiläinen käkikelloseppä, minulla olisi miljoonia pankkitilillä pankkiiriserkkuni holvissa ja söisin päivät pitkät suklaata käydessäni hiihtelemässä vuorilla vuohipaimenten seassa. Vai miten ne stereotypiat nyt menivätkään?

Geneven observatorio.

Paitsi, että stereotypiat ovat kokeneet inflaatiota sitten viime näkemän. Ensinnäkin, Genevejärven kristallinkirkkaasta sitruunansinisenä lainehtivasta lammikosta ei ollut tietoakaan, vaan kaikki oli omituisen brittiläistyyppisen talviusvan peitossa. Vuorista ei näkynyt merkkiäkään, paitsi lentokoneen omituinen reittivalinta, jotta se pääsisi laskeutumaan turvallisesti Geneven kentälle. Ja kaikeksi huipuksi, lumen peittämä Tuorlan kuppainen observatoriontekele on paljon kauniimpi kuin Geneveläisten kommarikuution kylkeen pakattu autotallina ja hullun talonmiehen laboratoriona "hyötykäyttöä" saanut teleskooppikupoli. Se siitä suuren maailman meiningistä, rikkaista sveitsiläisistä astronomeista, jotka kylpevät rahassa käydessään fonduejuhlissaan ja käyttäytyvät kuin ranskalaiset patonginpurijat muuta maailmaa kohtaan. Oliko tämä tosiaan tässä?

Ja miksi edes lähdin tänne? No tietenkin, jotta näkisin sen kristallinkirkkaan järven kivasti vuoristomaisemalla. Olisivat voineet edes hiukan panostaa säähän. Tunnelmaa yritettiin sitten hiukan keventää tarjoilemalla työpäivän päätteeksi pähkinöitä ja punkkua mutta ei paljon lämmittänyt. Pelkkää kurjuutta, joten nappasin viimeisen ranskalaisen laatuviinin kainalooni painuessani pehkuihin tympiintyneenä ja kiukkuisena. Tällaista matkailun avartamista olisin päässyt kokemaan Hatfieldissäkin, joten en suosittele kenellekään.

Ja sitten muistin olevani Genevessä, meneväni huomenna kaupungille katsomaan kulmia (ja ehkä poikkeamaan CERNissä, jos on aikaa) ja että ei tässä oikeastaan ole valittamista, koska natiivit maksoivat niin lennot kuin illallisenkin. Jospa vain pilvet hälvenisivät sen verran, että näkisin edes Mont Blancin karun silhuetin siintämässä horisontissa sinisen veden päällä. Se olisi mukavaa.

Ihmisvihaajat

"Aseet eivät tapa, vaan ihmiset." Niinpä niin. Samat latteudet on kuultu tuhansia kertoja orgastisen hymyn saattelemina mutkaa hiplaavien asefanaatikkojen suista kun ihmisiä on kuollut erilaisten sekopäiden päästyä painamaan liipasinta. Itse en keksi ainuttakaan syytä miksi kenenkään tulisi saada omistaa asetta, joka on suunniteltu vain ja ainoastaan siihen, että voi lähettää lyijyä lajitoverinsa kalloon sopivan välimatkan päästä ilman tarvetta tahria sormiaan vereen ja välttyen inhimilliseltä katsekontaktilta.

"Mutta saavathan ne hullut aseita pimeiltä markkinoilta." Niin saavat. Mutta saavatko neljää puoliautomaattiasetta ja kahtakymmentä niihin sopivaa lipasta? Ja ajatteliko kukaan tätä asiaa yhtään pidemmälle? Kuinka moni kuvittelee, että niillä pahoilla rikollisilla olisi jossakin asetehtaita (siellä pahojen ihmisten maassa, tulee ihan mieleen se kuuluisa "axis of evil", johon tässä nyt varmasti viitataan), joista kuljetettaisiin tuotteita pimeiden markkinoiden pimeille toreille jatkuvalla syötöllä? Ikävä tosiasia on se, että jokainen pimeä ase on joskus ollut laillisesti kaupassa ja suurimmassa osassa niitä lukee "Made in USA".

Mutta perinteinen verkkokeskustelu nyt on melkoisen ala-arvoista noin yleisesti ottaen, joten siihen puuttuminen on jokseenkin yhtä turhaa kuin yrittää opettaa koiraansa derivoimaan. Eikä yllättänyt suomalaisessa lehdistössä näkynyt reaktiokaan. Kun arkkipiispa Mäkinen a.k.a "puolihullu tötteröhattu Mäkinen" sanoo, että "Yhteiskunnassa näkyy epävarmuutta ja jonkinlaista kovenemista, joka täytyy ottaa tavattoman vakavasti" silloin kun amerikkalaiset hullut lahtaavat amerikkalaisia lapsia ja siviilejä mutta pysyttelee hiljaa amerikkalaisten lahdatessa valtion rahoituksella irakilaisia, afganistanilaisia ja pakistanilaisia (jne.) lapsia ja siviilejä, herää vain kysymys, että eivätkö kaikki ihmiset sittenkään olleet saman arvoisia herra arkkipiispan maailmassa? No eivät tietenkään. Jos niillä on eri väriset mielikuvituskaverit, ei niistä tarvitse välittää.

Mitä tähän nyt voisi lisätä? Minustakin tulee aina ajoittain ihmisvihaaja. Erityisesti vihaan ihmisiä, jotka arvioivat oman porukkansa (miten ikinä porukka sitten määritelläänkään) toimintaa väljemmillä kriteereillä kuin muiden. Se on pahinta mahdollista epärehellisyyttä.

Hehkeä Helsinki

Pyöräilykeli.

Tajusin taas miksi suomalaiset kuvataan ulkomailla viinaan menevinä toisiaan puukottavina jöröjukkina, jotka vetäytyvät ravitsemusliikkeen kulmaan jöpöttämään aina siihen asti kunnes kymmenes tuoppi on noussut päähän ja sopii lähteä haastamaan riitaa. Kävin kääntymässä Helsingissä, tuossa suomalaisen kulttuurin kauniissa kehdossa.

Mutta onhan Helsinki hyvin aurinkoinen kaupunki, jossa voi talvellakin pyöräillä kivasti kahville keskustaan, jossa ihmiset ovat kultturelleja ja avarakatseisia ja hymyilevät vastaantulijoille, ja jossa kenenkään ei tarvitse tuntea olevansa yksin, koska kaupungin asukkaat ovat kuin yhtä suurta perhettä. Paitsi, että jos sattuu pyöräilemään silloin kun Aurinko on edes jossakin määrin horisontin yläpuolella, sitä saattaa saada paniikkimasennuskohtauksen, koska tämän kirkkaampaa tästä ei tule - ja sitten myydään kirkasvalo korvakuulokkeita hyväuskoisille idiooteille, jotta aivoihin saataisiin edes hiukan valoa. Eikä pyöräilystä tule muutenkaan mitään, koska kun sen mokoman rakkineen on saanu kaivettua hangesta paljain käsin, on syytä käyttää huumausainetta jos toistakin, jotta uskaltautuu autojen sekaan ajamaan - autoille olet pelkkää ilmaa ja pyörätiet ovat käteviä lumenkaatopaikkoja, joten suot ja vetelät ovat joka paikassa.

Kulttuuria.

Mutta kulttuuria on koko kaupunki täynnä, joten helsinkiläiset ovat virkeällä mielellä ympäri vuoden. Otin kuvankin yhdestä sellaisesta "kulttuurista". Tai oikeastaan kyseessä on talo, jonka sisältä löytyy sitä kulttuuria tynnyrikaupalla. Mutta jokainen helsinkiläinen tuntee kyseisen talon sisältämät kulttuurit kuten omat taskumattinsa, joten mitäpä minä niistä turisemaan.

Ehdin kuitenkin kokea pienimuotoisen kulttuurishokin vietettyäni viisi minuuttia rautatieasemalla. Avasin aseman oven eräälle kovin kiireisen näköiselle herrasmiehelle, eikä hän sanonut sanaakaan kiittääkseen minua. Ei edes katsonut silmiin. Oli raukka varmaankin menettänyt äänensä influenssan kourissa ja se ujostutti niin, että oli pakko välttää katsekontaktia. Mutta onneksi kaikki hemlsinkiläiset eivät ole yhtä tympeitä, eiväthän?

Kuka tuhoaa yliopistoani?

Purku-uhan alla.

Mikäköhän siinä on, että varsin hyvä (joskin aivan mahdottoman ruma) yliopistorakennus pitää rikkoa oikein kauhakuormaajan voimin? Päähäni ei oikein mahdu tuollainen tuhoamisvimma - varsinkin kun paikalle luultavasti rakennetaan jossakin vaiheessa jotakin vieläkin rumempaa, josta puuttuu kaikki käytännöllisyys, ja jonne tutkijaparat voivat eksyä, kun arkkitehti on päättänyt tehtä käytävistä "kiinnostavampia" käyttämällä lukuisia suunnistustaidoiltaan heikomman fyysikon helposti eksyttäviä käänteitä. Tulee mieleeni Roomalaiset, jotka vappasti suomennettuna "opettivat suorien teiden arvon, jonka sitten unohdimme ja rakensimme valtatie M25:n."

Jospa talon käyttöikä vain on tullut vastaan ja siitä on päästävä eroon. Aivan kuin Varissuon kommarikerrostalot, joiden piti palvella työläisten (hyi kamala, nuo ihmiset, jotka käyvät töissä - mikä lieneekään sitten tuo "töi", ei ainakaan mikään mukava paikka päätellen Varissuolla näkemistäni sitruunanaamoista) asuntoina kaksikymmentä vuotta mutta joiden peruskorjaaminen viisikymmentä vuotta myöhemmin syö jo enemmän paalua kuin laki sallii.

Ja koska pelkkä purkaminen ei sinällään ole vielä tarpeeksi mediaseksikästä, päättivät vielä polttaa paikan kaupan päälle. Ainakin jouduin poistumaan pihalle asti palohälytyksen vuoksi yhdessä koko päärakennuksen henkilökunnan ja opiskelijakaartin kanssa. Saattaa tietenkin olla, että korrelaatio tenttiviikon ja palohälytysten kanssa ei olekaan pelkkää sattumaa, vaan taustalla on syy-seuraus suhde. Jospa joku niistä tenttijäraukoista ei vain saanut luettua kunnolla hoidettuaan itselleen opiskelijabaarissa Phil Collins -darran ja päätti polttaa tenttikirjansa laitoksen käytävällä. Mene ja tiedä (kyllä ärsyttää tämä sanonta, koska en vieläkään ole keksinyt minne pitää mennä) mutta korrelaatiot nyt ovat vain korrelaatioita. Aivan yhtä hyvin joku laitoksen ikääntyneemmästä henkilökunnasta on saattanut unohtaa olevansa EU-aikakauden Britanniassa ja tuprauttaa piipullisen menemään toimistonsa nurkassa. Mutta toisaalta, kyllä se yliopiston polttaminen kuitenkin on sellainen teko, että saa sillä ainakin nimensä lehteen - ja samalla vaivalla läheisen vankilan ovimiehen listaan, ikään kuin kaupantekijäisiksi.

Kamalan valkeaa

Miedosti valkaistu naapurusto.

Mitä on tämä ällöttävän valkoinen ällöttävä materiaali, joka kastelee sukat ja lahkeet ja näyttää aivan kermavaahdolta kököttäessään naapurin aidalla? Haluaisin tehdä valituksen jollekin, joka vastaa  tästä taivaalta putoavasta hyytävän kylmästä moskasta. Mille EU:n viranomaisele minun pitää lähettää virallinen valituskirje? Vai valittaisinko jollekin kunnallispoliitikolle, joka voi sitten valittaa jollekin valtakunnanpoliitikolle, joka valittaa MET- toimistolle, jossa levitellään käsiä, jotka haastetaan oikeuteen kun eivät saa mitään aikaiseksi, josta Greenpeace älähtää ja järjestää mielenosoituksen ydinvoimaa vastaan - ydinvoimahan on kuitenkin kaiken pahan alku ja juuri. Vie vielä kalatkin järvestä. Vai oliko se kateus?

Mistä tulikin puolestaan mieleeni, että eipä sillä väliä, koska kalat ovat jo kuolleet ryöstökalastukseen, jota EU ja Euroopan valtiot tukevat, jotta kalastajat eivät menettäisi työpaikkojaan kalansaaliiden kutistuessa olemattomiin. Totta joka sana mutta ei sitä kannata ajatella sen enempää, koska siitä saa vain kosmisiin mittakaavoihin nousevan keskiviikkokiukun. Sitäpaitsi, sinievätonnikalalle asetettiin kyllä kalastuskiintiö, jotta laji pääsisi elpymään. Kalastajien työpaikkojen säilyttäminen vain saneli kiintiön kolme kertaa suuremmaksi, kuin mitä meribiologit pitävät edes hädin tuskin kestävänä. Hyvästi tonnikala, jäämme kaipaamaan (emme tosin lautaselle - ei se nyt niin hyvää ole).

Kaikki on siis mennyt pieleen ja sen on pakko olla jonkun syytä. Ketä siis syyttäisin? Kepulaisten syyttäminen alkaa sekin olla loppuun kulunutta, koska menevät kuitenkin lautakasojensa taakse juonimaan uusia tapoja rahoittaa farmareiden uuninpankolla makailua ja traktoriostoksia - on se nyt vaan hienoa kurvailla kylän kuppilan pihaan uudenkarhealla Valtralla kun naapurin isännät tuijottavat kateudesta kankeana. Ja muutenkin, kepulaiset syyttävät sitten vuorostaan kettutyttöjä, jotka menevät spreijaamaan bättrefolk-tädin kiinalaisen chinchillaturkin, josta täti maksoi kymppitonnin mutta valmistaja sai vain kymmenesosan, josta ei maksettu veroja, joilla rahoitetaan kettutyttöjen keskiviikkokaljat ja kepulaisten farmarimersut. Ei mutta keskiviikkokalja alkoikin juuri houkuttelemaan siihen malliin, että taidanpa painua pubiin katsomaan paikallisia kepulaisia. Siellä sitten lompsivat saappaissaan kivasti räntäisillä kaduilla. Menisivät mokomat töihin.

Syksy

Raikas syksy.

Joku voisi luulla, että syksyllä sataa räntää, oksille jäätyneet linnut putoavat puista (vai olivatko ne lehtiä, mene ja tiedä) ja ketut muuttavat kirjahyllyn taakse kun ulkona on liian kylmä ja korvanpäitä paleltaa. Ei kuitenkaan täällä etelässä, jonne linnut vasta muuttavat takaisin kokeiltuaan Skotlannin pörriäispitopöytiä kesän ajan, mikään ei todellakaan jäädy paitsi paikallisen kassaneidin toiminta ja ketut eivät aivan mahdu oven alta sisään toisin kuin Skotlannissa, jossa nuo pohjoisen barbaariheimot asustavat savimajoissaan keskellä nummimaisemaa neppailemassa kiviä ketunkoloihin (tuo golfin alkumuoto on paljon haasteellisempaa kuin se fiini viheriöllä tallustelu, jota nykyään harrastetaan muotivaatteissa ja palvelusväen ympäröimänä).

Mutta koska unohdin aurinkolasit toimistolle ja Aurinko häiki silmiä niin pirusti, päätin painua katsomaan osaanko vielä pidellä keppiä kädessä. Siis biljardisalille.

Paul ottaa taas pataan.

Varsin mukava kisailupäivä päättyi karmivaan tappioon (2-7) Philille, joka kyykyttää Paulia kuvassa. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan seurasin mielenkiinnolla miten sedät pärjäävät. Syksyssä kun on se mukava puoli, että biljardisalilla riittää aina tuttuja, joita voi haastaa rahapeleihin (paitsi, että siinä pitää olla jokseenkin tarkkana, koska joukossa on varteenotettavia pelaajia). Neljäkymmentä puntaa myöhemmin päätin, että pelini ovat tältä päivältä pelattu. Mokomat oppirahat. Mutta ei voi valittaa. Sainpahan oppitunnin päällevetopolitiikasta.

Onpas itsekästä

Raatokuljetus.

Brittien nenänvarsiaan pitkin ympäristöönsä välittämä tympeys pistää joskus silmään kuin laserpointteri lapsen käsissä. Vaikka ovatkin yleensä ystävällisiä ja kohteliaita ja jaksavat kuusi päivää jonotettuaankin tarjota paikkaansa vanhukselle joutuakseen vain itse saman jonon päähän, on eräs näennäisyläluokan käyttäytymispiirre varsin vastenmielinen. Vai mitä mielä pitäisi olla henkilöstä, joka kuoltuaankin haluaa kiusata kanssaihmisiään matkaamalla koristelluilla kärryillä katua pitkin aiheuttaakseen seitsemän kilometrin ruuhkan ja sellaisen määrän vaarallisia tilanteita esiin työntyneen rattiagren muodossa, että Räikköstäkin alkaisi jo ahdistamaan? Mutta jos herra isoherra haluaa körötellä arkussaan katua pitkin, on hänellä tietenkin siihen oikeus kunhan palvelusväki korjaa kauramoottorin kiinteämmät päästöt tienvarteen vahingon sattuessa.

En kuitenkaan ymmärrä ihmisten tarvetta fiilistellä arkkuun pakatulla kylmällä lihalla tällä tavalla (en oikein näe tarvetta hehkuttaa kompostoituvaa biomassaa muutenkaan - eihän kahvinkeittimeen unohtuneita homeisia suodatinpussejakaan arvosteta sen kummemmin, vaikka kyse on ihan samasta materiaalista). Läheiset tarvitsevat tietenkin lohtunsa ja omaisen poismeno surettaa hyvinkin helposti mutta eikö kyseessä ole vieläkin suurempi syy iloita ja juhlia kunnolla sitä, että hän on elänyt - ellei sitten kyseessä ollut henkisesti häiriintynyt katkera paskiainnen, joka joutikin kuolla pois.

Itse haluaisin, että raatoni tuupattaisiin jätemyllyyn ja vietäisiin vaikkapa biopolttoaineen raaka-aineeksi, jotta tekisin edes kerran oikeaa työtä. Tai sitten syötettäisiin nälän kourissa riutuvalle haiparvelle, jolta lajitoverini ovat kuitenkin tappaneet kaikki saaliseläimet (pitääkö joku oikeasti tonnikalasta?) - välttyisivätpä sukupuutolta ainakin muutaman päivän kauemmin kuin ilman pientä ravintolisää. En ainakaan halua tehdä kankeaa kunniakierrosta hevoskärryillä tai mitään muutakaan yhtä typerää. Tuohon kyytiin kun ei ole näköalapaikkoja tarjolla.

Kiusanhenget

Observatorio.

Läheinen Brayfordburyn observatorio on täynnä kiusanhenkiä. On jo riittävän ikävää matkustaa puoli tuntia lehmien ja lampaiden seassa pieniä kepulaisteitä pitkin jonnekin Hertfordshiren pellolle paikkaan, josta pääsee pois vain jos lammaslauma ei satu tietä ylittäessään saamaan päähänsä, että tiellä onkin mukavampaa tallustella. Tähtitieteilijät kuitenkin tarvitsevat observatorioita pieniin puuhasteluihinsa ja ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, joten päätin suostua kunnioittamaan paikkaa läsnäolollani ja saapumaan paikalle jututtamaan saarivaltakunnan kansallisen televisioyhtiön edustajia ja suostuinpa jopa kameran eteen vastailemaan typeriin kysymyksiin planeetoista, avaruudesta, toisista planeetoista ja siitä miksi kanttiinin kahvi on kylmää. Sikäli ihan virkistävää, että en ole paikallista observatoriota koskaan nähnyt. Vaikka eipä siinä juuri nähtävää olekaan.

Kuvassa oleva valkoisena hohtava viktoriaaninen kivikolossi on nimittäin myyty aikoja sitten pois julkimoiden bilepaikaksi, jotta yliopisto saisi muutaman pennosen kampuksen laajentamiseen. Lienee ollut viisasta, koska yhden talon myynti edesauttoi kokonaisen sivukampuksen perustamisessa Hatfieldin nurkille.

BBC:n setämiehille tuli täydellisenä yllätyksenä, etten ole koskaan ollut paikanpäällä edes nojailemassa teleskooppiin tylsistyneen näköisenä. Vielä suurempana yllätyksenä tuli, ettemme oikeasti paikan päällä edes havaitse mitään. Reppanat unohtivat tiettyjä englantilaisia tosiseikkoja, kuten sen, että eihän tällaisella perusenglantilaisella säällä näe edes Aurinkoa, joten miten hemmetissä voisimme havaita mitään hiukankaan himmeämpää kohdetta? Kiusasivat kuitenkin aikansa ja ryntyivät kamerat sammutettuaan hämmentyneenä kyselemään mistä täällä saa lounasta? Ei aavistustakaan. Suosittelin hyppäämään autoon, ajamaan johonkin suuntaan 10-20 minuuttia ja toivomaan, että vastaan tulee pubinkaltainen rakennus, johon ei enää saa nykypäivänä tuoda sisään lammaskatraita taikka ponilaumaansa, ja jossa maaseudun lietteet eivät ole kulkeutuneet aivan joka paikkaan ja on mahdollista istua takamukselleen pikkutakissaan tai jakkupuvussaan ilman välitöntä tarvetta viedä vaatetusta pesulaan ennen seuraavan päivän haasteita. Luulenpa, että ottivat suunnakseen Lontoon.

Näin kuitenkin itse teleskoopit, joten viikon virkistysmatka maaseudulle on nyt suoritettu. Vaikka samalta ne näyttävät aina tiukasti suljettuna kupujensa sisään, jotteivat laitteistot muutu totaalisiksi vesipuistoiksi. Ja optiset teleskoopit ovat muutenkin nykyään "bulkkikamaa" - niissä lukee tietenkin Made in China tai jotakin vastaavaa, mistä tietää, että optiikan rakentamisessa ei nykypäivänä tarvita juurikaan innovaatioita. Vanhan kopiointi riittää vallan mainiosti.

Bayfordburyn teleskooppiarsenaali.

Menneisyyden manifesti

Tylsyyttä silmänkantamattomiin.

Tottuneena suomalaiseen maalaismaisemaan, jossa viljelyskasvit ovat niin suuria, että saattaisi luulla Suomessa olevan metsiä, saksalainen maalaisidylli vaikuttaa kovasti siltä kuin jotakin puuttuisi. Edes teiden reunustoille istutetut valemetsät, joiden läpi pääsee näkemään ikävän maateollisuusmaiseman näin syksyisin, eivät tee näkymästä sen terveemmän tuntuista, vaan päällimmäisenä mielikuvana on, että saksalaiset ovat hakanneet kaikki lehtimetsänsä teollisuuden raaka-aineiksi jo vuosia sitten - mikä tietenkin on täysin totta. Ja sitten ihmetellään vuosittain, kun Rein ja Elbe tulvivat ja tappavat ihmisiä. Josko niillä puilla olisi sittenkin ollut jonkinlaista arvoa pelkästään seistessään pystyssä ja sitoessa sadevettä?

Mutta ketäpä se kiinnostaisi. Tai se, että metsissä asuneita villisikoja näkee enää muistomerkeissä, joita ei tietenkään rakennettu kyseisten jalojen eläinten kunniaksi, vaan muistuttamaan ihmisiä muinaisista metsien valtiaista, joita pitää aina ampua niitä kohdatessaan. Jännittävä yksityiskohta on tietenkin se, että villisikoja ei ole saatu vieläkään tapettua sukupuuttoon, vaikka sinnikkään yrittämisen puutteesta ihmiskuntaa on aivan turha syyttää. Homma kuitenkin hoitunee viidenkymmenen vuoden sisällä, joten seuraavan sukupolven hipstereiden ei tarvitse pelätä mennä metsään kävelylle. Siellä sitten kivasti tallustelevat hipsteritossuissaan asfaltoituja polkuja pitkin koko kahdensadan metrin matkan metsän poikki ennen ensimmäistä hipsterikahvilaa, jossa soi vaihtoehtomusiikki, josta kukaan ei oikeasti pidä mutta jota kaikki fanittavat. Taisin juuri kuvailla Kaisaniemenpuistoa mutta mitäpä pienistä. Vanhempia puita siellä on kuin 96%:ssa maamme "metsiä".

Viimeinen villieläin.

Jotenkin suututtaa tämä lajityypillinen "suo, kuokka, ja Gynther" -asenne, jossa luonto on vain ja ainoastaan itsekästä hyväksikäyttöä varten. Mutta siihen lienee syynä Euroopan suorastaan hälyttävän vahva kristillinen perinne, jonka mukaan niin lapset kuin laidunmaat ovat olemassa pelkästään täyttääkseen edellämainitun tarkoituksen - kysykää vaikka katolisilta, jotka ovat olleet historian saatossa erityisen ahkeria likaisissa puuhissaan. Siksi haluaisinkin langettaa kirouksen kaikille, jotka itsekkyyspäissään kajoavat yhteiseen omaisuuteemme tai haluavat muuten toteuttaa sadistisia tarkoitusperiään vetoamalla suosikkisankarinsa heille kertomiin satuihin. Vieköön villisiat viimeisetkin perunanne ja tehköön katovuodet teistä nöyriä. Ihmiskunta kun tuskin oppii mitään muutoin kuin kantapään kautta. Vahinko vain, että uusia kantapäitä syntyy jatkuvasti lisää ja opit on annettava uudestaan.

Munchenin nörtit

Munchenin keskusta.

Saksaan matkustaminen on aina jotenkin ankeaa. Ensin tulee mieleen bratwurstit, joiden syömiseen ei aio lähteä mukaan, koska kaikesta päätellen ne saavat viikset ja 80-lukulaisen takatukan kasvamaan muutamassa päivässä (no, aina kun näen ihmisten syövän bratwursteja, heillä on takatukka ja viikset, joten tässä on pakko olla syy-yhteys). Käsitykseni salaatista poikkeaa myöskin huomattavalla tavalla paikallisten pilaantuneista kaaliannoksista eikä vehnäoluesta saa koktailia laittamalla sen sekaan jotakin epämääräistä kolajuomaa ja pillin.

Mutta jos kaupunkipisteitä haluaa, niin olihan sinne keskustaan pakko mennä katsomaan onko saksalaisilla tässäkin kaupungissa puoliksi palaneita kivitaloja sodan jäljiltä. Mainitsin tosiaan sodan pariinkin otteeseen mutta luulen selvinneeni siitä ilman ylimääräistä hässäkkää. Kävi kuitenkin ilmi, että natiivit eivät uskalla rakentaa kivitaloja enää uudestaan tuhottujen paikalle, vaan rakentavat korkean telineen ja vetävät siihen talonvärisen verhon eteen. Luulen kyseessä olevan jonkinlainen hämäys siltä varalta, että joku häijy ulkovalta ryhtyy salakavalaan tykistökeskitykseen. Kuka niitä kivitaloja nyt viitsii alituiseen rakentaa uudestaan ja liitoutuneiden maista tuleville turisteille nyt kelpaa vähän vähempikin. Ja sitä paitsi keskistassa on liikaa ihmisiä.

Hämäystalo.

Viihdyn muutenkin paremmin punaisten lyhtyjen alueella, koska baarit ovat halvempia, ruokaa metsästäessä voi valita kurdien, uiguurien tai tazikkien keittiöstä, eikä tarvitse natustella palaakaan hapankaalia. Ja ihmiset ovat pääosin jotakin muuta kuin saksalaisia, joten tilanne ei ole siinäkään mielessä niin kiusallinen.

Pääsin lopulta pienimuotoisen metroseikkailun jälkeen tutustumaan mukavasti paikalliseen yliopistoon. Kyseessä oli kuitenkin, no, sanotaanko hienoinen pettymys, sillä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle laitokselle joutui matkustamaan puoli tuntia metrolla. On se silti helpompaa kuin mennä Turusta Tuorlan observatorioon, mutta paikallinen laitos näytti lähinnä puoliksi romahtaneelta neukkukuutiolta. Ei niin kovin kaunista. Paikalliset kuitenkin totesivat kyynisesti istuvansa mielummin kuution sisällä kuin puiston penkillä. Onhan se tietysti nähtävissä niinkin. Synkät pilvet ja hopeareunus ja kaikki mutta kyllä tällainen megalomaaninen optimismi vain on melkoisen syvältä.  Ei tuo rakennus nimittäin ole kaunis millään kriteerillä, vaikken ihan sitä parasta kuvakulmaa luultavasti löytänytkään (ei kiinnostanut edes etsiä).

Tähtitieteen laitos.

Kuution sisältä löytyi sen sijaan sellainen kokoelma nörttejä eri maista, että on pakko ihmetellä ääneen miten suuren vaikutuksen kaiken maailman scifi pätkät tekevät ihmisiin ympäri maailmaa. Hauskin tapaus oli herra Heller, joka puhui tieteen sijaan vakuuttavasti elämästä eksoplaneettoja kiertävillä kuilla kuten Star Wars ja Avatar elokuvissa on ollut tapana. Nauroin kippurassa kunnes huomasin kaikkien muiden suhtautuvan aiheeseen vakavasti. Ihan mukavaa spekulaatiota jonnekin lastenkirjojen ja tieteisromaanien välimaastoon mutta tuskin tieteelliseen konferenssiin. Toisaalta, antaa nörttien puuhastella mitä haluavat.

Herra Hellerin scifi-esitys.

Luonnonilmiöitä

Vielä vihertää.

Vaikka näytti jo hetken siltä, että paikalliset kasvikunnan eliöt siirtyisivät viettämään "talvea" (mielestäni täällä on vain kaksi vuodenaikaa: kevät ja syksy), ne ajattelivat uudestaan nähdessään erikoisen luonnonilmiön: Auringon pilkistävän pitkästä aikaa pilviverhon takaa. Jouduin itsekin kaivamaan aurinkolasit varastosta ennen kuin uskalsin astua ovesta ulos auringonpaisteessa kylpevälle kadulle.

Minulla oli suunnitelma. Olin asettanut päärämääräksi kenkäkaupan tarkoituksena tuhlata niitä kuningattaren kuvia ainakin seitsemäntoista oravannahan arvosta (vai mitä valuuttaa siellä pohjolan periferiassa nyt käytettiinkään, kuka sitä enää muistaa). Suunnitelma vaikutti hyvältä (ja pakolliselta, koska viimeisetkin kenkäni ovat rikki) ja sain lisämotivaatiota mukavan vilpoisesta myötätuulesta, joka suorastaan houkutteli rientämään keskustaan päin kohti mukavaa ja lämmintä takkatulella varustettua pubia. Päätin kuitenkin ostaan ne pirun kengät ensin ja varoa päätymästä yhteenkään kirjakauppaan ennen kuin saisin itselleni uudet jalkineet.

Mutta miten kummassa onnistuisin löytämään jotakin, joka sopisi siroon jalkaterääni, kestäisi askeleen jos toisenkin ja näyttäisi vielä sellaiselta, joka ei riitelisi liian pahasti muun asukokonaisuuteni kanssa. Kävellessäni kaupungilla silmiinpistävää olikin se, että natiivit eivät kiinnitä mokomiin yksityiskohtiin minkäänlaista huomiota. Kun on nähnyt riittävästi talvilenkkareiden ja mustan puvun yhdistelmiä, linttaan astuttuja korkokenkiä (!), nahkasaapikkaita, jotka ovat liian ahtaita päätellen ylitsepursuavasta pohjeihrasta, sekä suomalaisen Espanjan matkaajan muotivillityksiä, eli valkoisia sukkia sandaaleissa (kuten sanoin, koska kesää ei ole, natiivit kuvittelevat sen satunnaiselle päivälle), tulee helposti vetäneeksi johtopäätöksiä brittien tyylitajusta. Tai oikeammin sen täydellisestä puutteesta (koskee muuten muitakin makuasioita, vai voiko joku väittää vastaan maistettuan peribrittiläistä ruokaa?).

Kyseessä on siis luonnonilmiö. Jos on omannut imperiumin, ei tarvitse välittää siitä mitä muut ajattelevat. Katsokaa vaikkapa nykypäivän imperialistisikoja, noita rapakon takana asuvia juntteja, jotka käyvät Euroopassa lähinnä esittelemässä sivistymättömyyttään (tai pudottamassa pommeja, miten vain). Brittien imperiumi vain oli niin pitkäikäinen, että kyseinen ilmiö on aiheuttanut saarella taantumusta jo syvällä keskiluokan harmaissa riveissä - niin syvällä, että ketään ei enää kiinnosta ulkonäölliset asiat. Voisi kuvitella, että eivätpähän ainakaan ole pinnallisia, mutta se on pelkkää harhaa. Hiukankin syvällisempään keskusteluun tällä saarella voi uppoutua ainoastaan maahanmuuttajien kanssa. Natiivit kun harvemmin pääsevät sukeltamaan syvälle mihinkään, koska rasva kelluu.

Hipit ja lapaset.

Hippipaku.

Näin naapurikorttelin kadulla jotakin kovin kirkasta. Kirkasta ja kirjavaa, jos ollaan tarkkoja. Kuva kertonee enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa mutta itse ajattelin hippien toiminnan lähteneen niin lapasesta, että oli pakko tarkastella tilannetta hiukan lähemmin. Totta se oli, tilanne ei ollut pelkästään karannut lapasesta, vaan olivat LSD päissään rakentaneet pienteollisuuttakin pakun sisään lapasvirkkaamon muodossa. Ja koska lapasen virkkaa kätevästi jo parin jointin aikana, oli virkkaamis-into äitynyt niin suureksi, että virkkuukoukuista irtosivat niin penkkien päällyset kuin auton sisustan verhoilukin - ja kaupan päälle kivat pienet kukkamekot naapuruston pihatontuille. Siinä ovat puikot suihkineet menemään niin että heikompi pelkäisi saavansa osuman lasittuneeseen ja hiukan punertavaan silmäänsä.

On tietenkin mukavaa, että hipeillä on harrastuksia, kuten pakunsa dippaaminen milloin minkäkin väriseen maalipurkkiin mutta harhaileva katseeni kiinnittyi auton katolla tönöttävään kapistukseen, jossa on mustia ja valkoisia ruutuja kuin shakkilaudassa ja joka muistuttaa etäisesti juuri sitä ylösalaisin käännettyä maalipurkkia, joka unohtui sekavuustilassa kyseisen krankenwagenin (todellakin - naamioitu ambulanssi, takaboksissa "lääkkeet" ja kaikki tarpeellinen tavara nesteytykseen) katolle. Mutta samapa tuo - niissä LSD-höyryissä, joissa auton omistajat vaikuttavat olevan, ei taatusti ajeta metriäkään.

Naapurustoni tuntuu kuintenkin olevan innoissaan 70-luvun rakkauden vuosista, joiden kestäessä syntyi niin nykyaikainen hipsterisukupolvi kuin kaikenlaisia maksavaurioita johtuen vastuuttomasta kemikaaleilla, luonnollisilla ja osin luonnottomillakin, pelleilystä. On se kuitenkin jokseenkin sympaattista, että naapurin miljoonabemari on jouduttu parkkeeraamaan kahden korttelin päähän, josta hikinen ja erittäin ylipainoinen kotirouva joutuu kantamaan huomattavan takamuksensa ylläpitoon tarkoitetut ruoankaltaiset ainekset kaappeihinsa. Hemmetin hipit, parkkeeraisivat romuläjänsä muualle, kuten esimerkiksi lähimmälle kaatopaikalle, häiritsemästä nykypäivän menestyjien muutoin niin orgastista arkea.

Epäillyt?

Epällyt?

"Syyllinen, kunnes todistetaan viattomaksi." Kuulostaa niin kovin amerikkalaiselta kulttuurilta (jossa teloitetaan kyselemättä oman ja muiden maiden kansalaisia, jos joku on vain sanonut heitä terroristeiksi), että piti oikein hieraista silmiään ennen kuin ymmärsin mistä oli kysymys. Lontoon sympaattinen (ja kaikkien täysin hyödyttömänä pitämä) pormestari Boris Johnson kuitenkin pitää kaikkia näkemiään laukkuja, reppuja ja paketteina syyllisinä terrorismiin kunnes toisin todistetaan. Kuulostaa käytännölliseltä. Haluaisin haastaa kaikki englantilaiset hylkäämään vanhan reppunsa lähimpään julkiseen kulkuneuvoon, ellei jokin MI6:n verkkoagentti tavailisi näitäkin sanoja kuukkelin käännöspalvelun värittämien tulkintojen läpi.

GUILTY until proven innocent

• Treat abandoned bags with suspicion 

• Don't ignore them

• Don't touch them

• Alert staff or a police officer immediately

Mutta jos tuosta julisteesta muuttaa sanan "laukut" joksikin ihmisryhmäksi, niin saa selville mitä erilaiset terrorismia (aseellista tai alyllistä) harrastavat enemmän tai vähemmän tiiviit organisaatiot ajattelevat erilaisista ihmisryhmistä. Kokeillaanpa ensimmäistä ajatusleikkiä. Vaihdetaan vaikkapa sanan "laukut" tilalle sana "palestiinalainen", ja olemme välittömästi sisällä Israelin armeijan päällystön ajatusmaailmassa. Jos taas valitaan sanaksi "muslimi", tiedämme heti mitä Yhdysvaltain rajaviranomaiset ajattelevat. Suomalaisesta näkökulmasta voisi koettaa vaikkapa sanaa "vihreä humanisti", ja tietää mitä perussuomalaisten kannattajajoukot ajattelevat. Vaihtoehtoisesti voi valita sanan "turkulainen", ja tietää miten Tampereella ajatellaan.

Oikeastaan tuo ilmoitus oli kyynisyydessään niin ällistyttävä, etten osannut edes nauraa sille. Tiedän kyllä, että Lontoossa kävi pieni pamaus muutama vuosi sitten (mitä muutakaan voi odottaa - maa on aktiivinen sotaa käyvä asemahti ja osaa se vastapuolikin tappaa siviilejä) mutta tällaisesta propagandasta mieleeni tulee vain Orwellilainen yritys luoda poliisivaltiota, jossa kaikki, jota ei ole sallittu on kiellettyä, ja jossa hajamielisyys, kuten laukun unohtaminen kulkuneuvoon, on kuolemalla rangaistava teko. Kysykää vaikkapa de Mendeziltä, joka ei edes unohtanut mitään mutta sai poliisin kuulan kalloonsa.

E pur si muove!

Erään herra Galileon edesottamukset tulivat mieleeni kun luin uutisia tällä viikolla. Galileo oli näppäränä herrasmiehenä rakentanut itselleen yhden historian ensimmäisistä kaukoputkista ja näki Jupiterin kuut kiertämässä planeettaa sievästi samassa tasossa. Inkvisition aikana havainnot vain eivät kiinnostaneet ketään, puhumattakaan empiirisen tieteen luonteesta ylipäätään, vaan paikalliset hihhulit (tietenkin katolisia, kuinkas muuten, mutta mitä muutakaan voi odottaa tuolta maailmanhistorian sairaimmalta ja vahingollisimmalta lahkolta) sanoivat herra Galilein olleen väärässä, että Maa on maailmankaikkeuden keskus ja että herra G. olisi vähintäänkin seivästettävä tai kivitettävä kuoliaaksi (no, kukapa tietää, mutta oikeuteen veivät).

Miljöönä oli tietenkin 1600-luvun Italia mutta vaikuttaa siltä, että asiat eivät ole muuttuneet mihinkään neljässäsadassa vuodessa tuossa lapatossujen, mafiosojen, huijareiden ja pizzaa pyörittävien karvakäsien maassa, joka olisi mielestäni nakuteltava irti manner-Euroopasta ja hinattava vaikkapa Atlantille kellumaan (siksi pyrin aina hyppimään tasajalkaa käydessäni Alpeilla - jos vaikka lohkeaisi irti mokoma). Olinkin pudota tuoliltani kuultuani italialaisten geologien joutuneen oikeuteen epäonnistuttuaan varoittamasta maanjäristyksestä, joiden saapumista ei kuitenkaan voi ennustaa. Saivat vieläpä kuuden vuoden linnatuomion mieheen, joten mieleeni nousee kysymys miten kyseisten herrojen virkoja hoidetaan tulevaisuudessa? Tietenkin lähettämällä aamuin ja illoin vakavin mahdollinen varoitus saapumaisillaan olevasta maanjäristyksestä, ettei vain jäisi ennustamatta. Kuka jaksaisi evakuoida kolmeasataa vaaravyöhykkeellä olevaa kylää aamuin illoin? Ei tietenkään kukaan, joten hukkaan menisivät varoitukset mutta en näe muutakaan keinoa välttää tuomiota tulevaisuudessa.

Laitetaanko jatkossa meteorologit linnaan jos ei sadakaan ja ihmiset kantoivat sateenvarjoja turhaan? Tuomitaanko astronomit jos tuhoa kylvävää meteoria ei havaitakaan ajoissa? Kuulostaa hienolta. Tervetuloa takaisin inkvisition, noita- ja kirjarovioiden aikakaudelle. Koko asia on niin tyrmistyttävä, etten osaa edes pilkata italialaisia kunnolla - ehkäpä suoritan sen myöhemmin. Aion kuitenkin pilkata hiukan Federicoa, laitoksen italialaisvahvistusta, joka häpeää synnyinmaataan monestakin syystä.

Mutta yhden asian tiedän. Se liikkuu sittenkin.

Näen punaista

Punaisessa on jotakin kovin viehättävää. Auringonlasku on punainen. Punkku ja Brooklyn ale ovat punaisia. Royal Mailin postilaatikot ovat verenpunaisia. Hipin silmät ovat punaisia. Mars on ruosteenpunainen. Koko sana alkaa jo kuulostamaan hassulta, joten sen toistaminen saa aikaiseksi typerän olon. Mutta satuin näkemään kyseistä väriä katukuvassa ja ajattelin, että se on aivan liian aliarvostettu nykypäivänä. Ei näy enää punaisia lyhtyjä, punaisia varpaankynsiä, verenpunaisia tahroja asfaltissa, tai rantojen miesten punoittavia neniä. Näkyy ainoastaan Steven Leen punoittavat posket hänen kiertäessään snookerpöydän punaisia palloja hiki otsalla, näkyy punainen korvakoru pilkottamassa kirkkaan punaiseksi värjätyn muotitukan alta kun teinit ovat painumassa baariin lauantai-iltana ja näkyy luonnon punaisia värejä, nimittäin ruska.

Punainen puska.

Mutta mitä ihmeellistä punaisessa, tuossa veren, sotamaalausten, kommunismin, ja ManU:n värissä sitten on? Ei niin mitään mutta kontrastina vihreään ja harmaaseen, joita on saanut katsella koko kesän, on siinä kuitenkin jotakin niin kovin jännää. Koska on lauantai, aion nauttia kaikesta punaisesta tänään. Ensin etsin punaisia planeettoja punaisten kääpiötähtien ympäriltä. Sitten käyn torilla ostamassa kaikenlaista punaista, kuten tomaatteja, paprikaa, chiliä, kirsikoita, punajuuria, ja mitä tahansa muuta syötävää, jota voi kuvailla punaiseksi.

Illalla aion mennä katsomaan punaisten paholaisten peliä punkkulasillisen ääreen ja matkalla aion kuunnella Baroness:n punaista albumia. Luultavasti saan iltaan mennessä punaisesta tarpeekseni ja voin palata lempivärini, eli mustan pariin. Musta on kaunis väri.

Rikkaruohot laillisiksi

Älykästä politiikkaa.

Näin hiljattain Timesissa kirjoituksen huumausaine-lainsäädännöstä, jossa kaikkien tiukkapipojen, marttakerhojen, konservatiivien ja muiden sekopäiden kauhuksi sanottiin, että sota huumeita vastaan on suunnilleen yhtä hyödyllistä kuin "sota" terroria vastaan, eli pahentaa ja paikon puhtaasti aiheuttaa ongelmia, joita "sodalla" yritetään torjua. On kohtalaisen turhaa koettaa miettiä mitä hyötyä siitä on, että 20% eurooppalaisista leimataan rikollisiksi, koska tekevät rikoksia, joilla vahingoittavat, niin, kenen etua? Minun on vaikeaa mieltää rikolliseksi henkilöä, joka kasvattaa puutarhassaan rikkaruohoja ja survoo niitä ajoittain kuivatettuna piippuunsa. En varsinkaan näe yhtään rikoksen uhria, vaikka Suomessa moisesta saattaa saada jopa linnatuomion. Tai ehkäpä kyseisellä "rikoksella" on sittenkin uhrinsa. Nimittäin mafia kärsii kaikkein eniten - kysykää vaikka meksikolaisilta, sillä maan huumekauppiaat ja rikollisliigat menettivät noin 60% tuloistaan Kalifornian laillistettua rikkaruohojen kasvatuksen.

Asian voi ilmaista niinkin, että kaikki, jotka kannattavat huumausaineiden käytön kriminalisointia, ovat sadisteja, jotka haluavat estää ihmisiä hakeutumasta hoitoon. Aivan samoin, kaikki jotka vastustavat rikkaruohojen kasvattamisen laillistamista, haluavat tukea taloudellisesti järjestäytynyttä rikollisuutta - kyseessä ovat mafian näkökulmasta niin sanotut "hyödylliset idiootit". Asia nyt vain on niin, että kysyntää on olemassa ja silloin muodostuu myös tarjontaa. Tässä tapauksessa tarjonta vain on laitonta, joten rikkaruohon, joka kasvaa missä hyvänsä, hinta on saatu nostettua korkeammaksi kuin parhaimpien maustekasvien. Ja mafia kiittää. Jos en uskoisi asian johtuvan vain poliittisen eliitin täydellisestä typeryydestä ja konservatiivisten äänien kalastelusta, voisi epäillä mafian rahoittavan suunnilleen jokaista Euroopan poliitikkoa tarkoituksenaan estää kannabiksen laillistaminen.

Siispä taidan kostoksi mennä ostamaan ruukun, jossa voi kasvattaa rikkaruohoja. Suomessa jo ruukun osto olisi laitonta, koska kaiken maailman päiviräsäset, demarien kukkahattutätiarmeija ja muut aivonsa narikkaan hylänneet konservatiivit ovat olleet päättämässä asioista, joten aion nauttia minulle tällä saarella suodusta oikeudesta ostaa haluamani kukkaruukku, jota voin sitten käyttää haluamaani tarkoitukseen.

Rivitalossa on tunnelmaa

Rivari-idylli.

Olen joskus ihmeissäni kun ihmiset valittavat naapureiden metelöivän herkeämättä seinän takana. Voimakasta torvisoittoa, parisuhdeväkivallan sulosointuja ja nälkäänsä huutavia lapsia, joita alkoholisoitunut äiti ei jaksa vahdata, vaan on lähtenyt pubiin, ja kaikenlaisia muita alemman keskiluokan tuottamia luonnollisia ja osaksi luonnottomia ääniä. Ja sitten itse huudatetaan television saippuasarjoja maksimivolumella, jotta naapuria vi*uttaisi mahdollisimman paljon. Mietin aina, onko siinä rivarissa ihan pakko asua, jos se ottaa päähän noin kovasti? Jos muuttaa maalle, ei ole mekastavia naapureita. Jos asuu kaupungissa (tai jossakin sen lisääntymislähiöistä) ympärillä on paljon ihmisiä ja ihmiset tuottavat ääniä. Miksi tämä on joillekin niin vaikeaa hahmottaa? Liikaa loogisia vauvanaskeleita päättelyketjussa?

Mutta rivitalot nyt vain tuntuvat olevan se jokamiehen asumismuoto tällä saarella, aivan kuten kommarikuutiot ovat se perinteinen alemman keskiluokan asumismuoto Varissuolla, Soukassa ja Itäkeskuksessa. En ole sitä mieltä, että Suomessa on luokkia mutta terminä "alempi keskiluokka" kuvaa hyvin perinteistä kyynisyyteensä hukkuvaa ja siksi kaikessa epäonnistuvaa perussuomalaisia tai epätoivossaan demareita äänestävää lihaasyövää ja ahkerasti autoilevaa heteromiestä (tai toisinaan vielä säälittävämpää pubiruusuksi luokiteltavaa alkoholistinaista), jonka lapsista kasvaa samanlaisia ikuisia alisuorittajia, jotka tarpovat hautaansa omassa henkisessä ilottomuuden ja synkkyyden suossaan. Aivan samoja luusereita on täälläkin. Suomesta poiketen heillä ei vain ole mahdollisuutta notkua sohvallaan yhteiskunnan tuilla, vaan joutuvat raukat käymään töissä, koska muuten ei ole rahaa kasvattaa lapsia nyrkkeilysäkeiksi. Lopputuloksena maa on rauhallisempi, koska luusereilla ei ole energiaa käyttäytyä väkivaltaisesti fyysisen työn vietyä kaikki mehut tatuoiduista pohkeista.

Mutta asuu rivitaloissa muunkinlaisia ihmisiä. Kyseessä on erityisen kätevä asumismuoto onnettomille vanhuksille, joita kukaan ei käy katsomassa kun ystävät ovat kuolleet onnellisina viinaan ja huumeisiin ja sukulaisia ei kiinnosta pätkääkään - ei tarvitse kuin köpötellä piha-aidalle turisemaan joutavia naapurin yhtä katkeran vanhapiian kanssa ja päätyä päivittäin samaan lopputulokseen, että eilinen oli parempi päivä. Kun päihdepolitiikka ja valistustyö tekee vanhuksista katkeria yhteiskunnan rasitteita, sitä toisinaan toivoo, että olisivat käyneet humppaamassa ja lievittäneet stressitasoa vetämällä päädyt aika-ajoin - ihan vain pitääkseen mielenterveyden oikeissa uomissa sitten vanhemmalla iällä. Ja sitten valtionhallinnossa ihmetellään, että eivätkö nuo ikinä potkaise tyhjää miettiessään mistä saadaan tulevaisuuden eläkerahat kassaan.

Niin, asun kyllä itsekin rivitalossa. Mutta paremmalla paikalla rivin päädyssä. Ei ole kuin yksi seinänaapuri. Sellainen englantilaisen teen hajuinen vanha ja varmasti umpisen tylsä pariskunta, joka kasvattaa takapihallaan päärynöitä. Vaikka mistä minä tietäisin. En ole koskaan jutellut heille.

Kun elämä ei edelleenkään riitä

Havahduin juuri siihen karuun tosiasiaan, että tässä maassa kasvaa kirkkoja kadunkulmiin nopeammin kuin hometta kylpyhuoneen kokolattiamattoon tai känsiä alemman keskiluokan kämmeniin (osuva vertaus, koska känsät ja kirkot ovat yhtä ärsyttäviä kuin kivi kengässä tai malka silmässä - en kuitenkaan halua dissata homeita, jotka ovat lopultakin varsin hyödyllisiä eliöitä globaalissa mittakaavassa). Koska akateeminen mielenkiinto ajaa kaikkien sovinnaisuuden rajojen yli, läksin uteliaisuuttani tutustumaan Hattuniityn kadun temppeleihin, joissa paikalliset palvovat hiertäviin trikoisiin ja pitkiin viittoihin puettuja kaikenkarvaisia supersankareitaan. Päämääränäni oli oikeasti ostaa punkkua Morrisonsin viinihyllystä ja punaista chiliä kadunvarren pikkukaupan mukavalta sedältä, koska aion tehdä paholaisenhilloa, joten päätin katsoa samalla minkälaisia hulluja tässä osassa kylää vilistää.

Reformitalo.

Ensimmäisenä vastaan tuli reformistien temppeli, jonka ilmoitustaululla sanotaan kivasti, että "kaikenikäiset tervetulleita." Jotenkin tulee taas katolinen olo ja sellainen mielikuva, että nämä rituaalitoimet pitäisi jättää vain täysissä järjissään olevien (mikä taitaa olla täysin mahdotonta teoriassa) aikuisten puuhasteluksi. Paheksun syvästi lapsiin kohdistuvaa erilaisilla satuolennoilla pelottelua, jossa pienet mielet saadaan järkkymään mielisairauden partaalle ja heistä muodostuu kilttejä uskovaisia (kilttejä on kovin mieto sana, ajattelin lähinnä puhtaaksivalkaistuja itsenäiseen ajatteluun kykenemättömiä mieliä, mutta pointti tuli varmaankin selväksi). Joissakin kulttuureissa sitä kutsuttaisiin aivopesuksi mutta Englannissa se on maan tapa. En oikein muutenkaan ymmärrä, että jos joku suupaltti sveitsiläinen sanoi jotakin 1600-luvulla, niin nämä paikalliset pykäävät lempipastorilleen kivitaloja nykypäivänä - oliko tässä jokin syy-yhteys jossakin? Pykäisivät mielummin jotakin hyödyllistä, kuten jalkapallostadioneita, pubeja tai kaltoinkohdeltujen kissojen (tai uskontojen uhrien) lepokoteja.

Kivitalo.

Pyhän Paulin talosta tuli puolestaan mieleeni kun näin joskus talvella natiiveja parveilemassa sen ympärillä polttama... eikun palvomassa suurta ristiä valkoisissa kaavuiss... eikun kesämekoissaan (aivan, keskellä talvea, mitä idiootteja). Kovasti muistutti KKK:n rituaaleja - tai ainakin ihmiset olivat niin huumassa jostakin, no, uskisjutuista, mistä minä tietäisin, etteivät edes huomanneet kuinka naurettavalta koko touhu näytti. Haluaisin olla kärpäsenä katossa kun paikallinen pastori havahtuu ruususen unestaan kesken neitsyen verenjuonti-rituaalien (tai mitä lienee), käyttää aivojaan ensimmäistä kertaa aikuisiällään, havaitsee tilanteen koomisuuden ja vaipuu suunnattomaan itsesääliin ja kanssaihmisiin kohdistuvaan myötähäpeään, sekä toteaa itselleen, että "mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu ja miksi mulla on tällainen naurettava tötteröhattu päässä?"

Lahkolaistalo.

Koska asiat muuttuvat yleensä aina vain hullummiksi, niin muuttuivat lahkolaisetkin. Nämä metodistireppanat uskovat, että on olemassa jokin kaikkivoipa kaveri mutta tekisi mieleni kysyä pystyykö tämä hypoteettisen omnipotentti olento tekemään niin hyvän snookerin, ettei itsekään kykene sitä purkamaan? Levittivät vielä temppelinsä eteen talvella lakanan, jossa sanottiin: "There definitely is god. Now stop worrying and enjoy life." Mutta pointti ei olekaan se, että jotkut todellakin kuulevat ääniä päissään ja kertovat niistä toisille, jotka sitten alkavat myös kuulemaan ääniä päissään (hmm, virukset leviävät samalla tavalla), vaan siinä, että raukkoja oikeasti kiinnostaa mitä ohikulkijat ajattelevat ja he epäilevät, etteivät pidä ajatuksista, joten puolustautuvat jo valmiiksi ja heittäytyvät katkeriksi. Että sellaista sisäistä rauhaa tuovat nämä mielikuvitusystävät.

Hullujen huone.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, tarkastelin ihmeissäni paikallisten mullahienkumartajien rukoustilaa, jossa isot miehet pyllistävät kivasti rivissä luoteeseen päin. Mitäpä siihen lisäämään. Toiset saavat kiksejä toisenlaisista asioista, antaa palaa vain. Itse en viihdy aivan niin intiimissä miesseurassa. Mutta ainakin ovat muita rehellisempiä, koska eivät haali ympärilleen maallisia rikkauksia (kuten hienoja kivitaloja) eivätkä tietojeni mukaan kolkuttele oviin valmiina kertomaan kuinka hurmaava juuri heidän keksimänsä satuolento on. Ovat ehkä kuitenkin liukumassa hiukan konservatiivisia teloituksenpalvojia (a.k.a kristittyjä) liberaalimpaan suuntaan, koska herraseurueen poistuttua kuvan kumarrushuoneesta en voinut välttyä kohtuulliselta annokselta THC:ta kulkiessani porukan läpi. Ja mitä lienee muuta polttivat piipuissaan.

Sivuraide

Britannia ei nyt aivan ole vielä luokiteltavissa poliisivaltioiden mahtavaan sarjaan yhdessä Jenkkilän, Venäjän ja vaikkapa Egyptin kanssa, mutta edistysaskeleita on otettu tälläkin saarella viime vuosina. Periaatteessa jokainen saa tehdä vapaasti mitä haluaa kunhan ei loukkaa ketään tai tuhoa omaisuutta ja kunhan ei ole tummaihoinen ja parrakas nuori mies juoksemassa reppu selässä metroon, jolloin saa hyvin helposti kuulan kalloonsa. Ainakaan yksilöllisyydestä ei vielä sakoteta, vaikka paikalliset demarit sitä haluaisivatkin - paradoksaalisesti perustelevat asiaa sillä, ettei kenellekään tulisi paha mieli.

Itse olen ainakin saanut olla suhteellisen rauhassa poislukien eräskin tapaus kun poliisisetä ajeli autollaan viereeni tivaamaan mistä olen tulossa ja minne menossa. Vastasin tietenkin kiltisti, koska en ole niin typerä, että ryhdyn väittelemään raskaasti aseistetun suurikokoisen miehen kanssa sanomalla, että "***tuako kuuluu sulle" - siitäkin huolimatta, ettei oikeasti kuulu, ainakaan paikallisen lain mukaan. Ellen sitten ole epäiltynä jostakin, jolloin kysymykset on esitettävä sisätiloissa kivasti kirkkaiden lamppujen loisteessa. Vähän voi ehkä kiduttaakin, mutta ei saa jättää ulkoisia jälkiä. Ja jos jättää, niin sitten pitää lähettää "hoidettavaksi" johonkin mukavaan ja lämpöiseen maahan kuten Kuubaan, Saudi-Arabiaan tai Irakiin.

Operaatio "ruumiinosia radalla."

Meni vähän sivuraiteelle, siis tämä höpinä, kun tässä on vähän keskittymisvaikeuksia. Mutta eräällä paikallisella vasta olikin keskittymisvaikeuksia (luultavasti itseaiheutettuja) ja poika parka joutui oikeasti, ei sivuraiteelle, vaan pääraiteelle ja sitten tuli juna. Tai se ainakin tuli ensimmäisenä mieleeni katsellessani kirkkaasti vilkkuvia sinisiä valoja ja päättömästi juoksentelevia poliisisetiä ryntäilemässä hakemaan donitseja pomolleen tai hammasharjoja, jotta raato saataisiin kaavittua kiskoilta - saarella kun on paljon ahdistuneita pikkusieluja, jotka hakevat helpotusta hyppäämällä kiskojen ja junan väliin kun ovat vailla huomiota ja selkääntaputtelua. Ei oikeasti tosin kiinnosta palaakaan, koska ihmisillä tulee olla oikeus päästää ilmat itsestään. Kutsutaan sitä vaikka kätevästi posteriooriksi autoabortiksi. Terminologian on aina oltava kunnossa.

Pieni kukkakauhukauppa

Mummokukkia.

Ajattelin tänään, toimistolle laahustaessani, mennä torin kautta ja investoida hiukan paikallista valuuttaa hyötyesineisiin, kuten huonekasveihin. Joku onneton saattaisi kysyä mitä hyötyä huonekasveista on, siis sen lisäksi, että tuottavat kivasti happea ja muistuttavat, että kaikki ekosysteemit eivät ole aivan vielä sukupuutossa, joten minäpä kerron.

Ensinnäkin, kaktukset ovat varsin hyödyllisiä, koska niitä voi asettaa esimerkiksi jonkin kädettömän ja huumorintajuttoman kollegan (ja niitä riittää, saksalaiset eivät aikoinaan onnistuneet valloittamaan saarta voimakeinoin, koska unohtivat tuhota ensin ilmapuolustuksen, joten yrittävät sen sijaan soluttautumalla) tuolille ja saada siten aikaiseksi hiukan piristystä litteiden näyttöjen tuijottelun täyttämään päivään. Vaihtoehtoisesti voi ostaa kärpäsloukun (ei, ei mikään insinöörikeksintö, vaan se kasvi) ja toivoa, että se kasvaa riittävän suureksi, jotta kykenee nappaamaan kaikki ympärilläni pyörivät surisevat ja pörisevät opiskelijat - mistä tulikin mieleeni legendaarinen komediapläjäys "Pieni kauhukauppa", joka täytynee katsoa taas pitkästä aikaa. Ikävä kyllä sellaisia kukkia ei myydä St. Albansin mummoutuneen keskustan rauhallisella kukkakojulla.

Toimistokasvusto.

Kukkien osto jäi kuitenkin haaveeksi, koska keskustaan oli jälleen pesiytynyt sellainen lukemattomien elämässä epäonnistumisten kävelevä kokoelma, että pelkäsin saavani tartunnan ja lähes tulkoon hyppäsin henkeäni pidätellen seuraavan paikalle saapuneen bussin alle kun tarkoituksena oli vain päästä kyytiin. Jos omaa vuosien kannabiksen piikityksen (tai mitä lienee narkkaritouhuja) mukanaan tuoman heikentyneen todellisuuden tajun, kokee pakonomaista tarvetta käyttää kaikki rahansa pastorin (tai mikä lienee lempiguru) bemarihankintojen tukemiseen, eikä osaa laulaa oikein kuin sen ensimmäisen nuotin (koska kaikki on suhteellista), niin voi ryhtyä hoilaamaan hare krishnaa keskustassa ja kokeilla miltä tuntuu kun ohikulkevat ihmiset eivät enää edes koe sääliä, vaan kohtelevat kuin ilmaa, jota ei tee mieli hengittää. Pelottivat ainakin minut pois, koska koen oikeasti suunnatonta myötähäpeää.

En siis saanut kukkia tälläkään kerralla. Mutta enpä olisi tarjolla olleita mummotuotteita halunnutkaan - narsistit ja violetit ovat niin pula-ajan juttu. Tyydyn siis huolehtimaan Benin toimistoon jättämistä, tuota noin, vihreistä ja ilmeisesti elävistä kasvikunnan tuotteista. En vain ole oikein saanut selville mitä ne oikeastaan ovat. Eivät ainakaan mummokukkia.

Henkistä masokismia

Oliko taas pakko hukata parisataa puntaa Daventryn reissuun saadakseen nähdä kuinka isot pojat pussittavat pallot nenän edestä? Oliko aivan pakko pelata vielä kaupan päälle rahapelejä lauantai-iltana? Ja mikä näissä palloleikeissä oikeasti on niin kiehtovaa, että niihin hukkaa ajoittainj niin kaikki rahansa ja vapaa-aikansa koko kuin henkisen kapasiteettinsakin? Hyvin yksinkertaista. Oli, koska Darren Appleton oli tullut haastamaan saaren parhaita; oli, koska kaiken huipuksi voitin taskurahaa, joka kattoi baarilaskuni; ja kukapa tietää, mutta kivaa se nyt kuitenkin on.

Ads on tarkkana.

En aio lässyttää surkeasta pelillisestä menestyksestäni mutta mainittakoon, että Darren ei mennyt "päätyyn asti" turnauksessa. Hävisi finaalissa Jason Shawlle, josta kuullaan vielä, koska poika on parempi pelaaja kuin kukaan kenen olen nähnyt keppiä pitelevän.

Sen sijaan,voisin lässyttää tunnin siitä, kuinka kahvi oli kylmää, hotellista ei löytynyt yhtään luettavaksi luokiteltavaa sanomalehteä (Daily Mail ja muu sosiaaliporno ei todellakaan kelpaa), langaton verkko oli jumissa, huone oli vetoisa (mistä minä olisin voinut tietää, että ikkuna oli auki), televisiosta ei tullut elokuvia, ja kaiken huipuksi henkilökunta yritti sulkea hotellin baarin puolenyön aikoihin lauantai-iltana. En varsinaisesti antaisi neljää tähteä, kuten britit ovat päättäneet sekavuuspäissään tehdä.

Mikä siis oli henkistä masokismia? No ainakin se, että lompakon kevenemisen pitäisi korreloida edes jotenkin hauskuuden määrän kanssa mutta tällä kertaa se jäi vain haaveeksi, koska peli ei kulje, joten tuliaisiksi jäi vain paha mieli ja kaikki on nyt pilalla. Takaisin harjoituspöydän ääreen.

Aina vain kylttejä

Brittien tarve ilmoittaa kylteillä kaikenlaisista asioista menee toisinaan niin liiallisuuksiin, että en tiedä pitäisikö itkeä, nauraa, vai vetää itsensä jojoon, jotta säästyisi mokomalta sekoilulta. En ole onnistunut käsittämään miksi jokaisesta asiasta on pakko ilmoittaa kyltillä, jossa on varoitusteksti ja jossa syyllistetään niitä onnettomia, jotka eivät kykene seuraamaan "sääntöjä" ja "rajoituksia" pilkuntarkasti ja henkeään pidättäen. Kehittämäni hypoteesin mukaan, saaren natiivit ovat vain niin äärimmäisen yksinkertaisia (joku ilkeämielinen voisi käyttää termiä idiootti), että heitä on jatkuvasti valistettava esimerkiksi kengännauhojen epäonnistuneen solmimisen aiheuttamasta akuutista kompastusvaarasta, tai kastuneen asfaltin aiheuttamasta liukastusvaarasta (ajatelkaa, maassa, jossa sataa suunnilleen 200 päivää vuodessa).

Epätasainen alusta.

"Varokaa, epätasainen alusta." Ihanko totta, oikeinko epätasainen eli siis jotakin muuta kuin tasainen ja siten kompastusaltis? Niitä kutsutaan portaiksi, por-taat, p-o-r-t-a-a-t. Mikä tässä on niin epäselvää? Jos ne olisivat tasaiset, jolloin kyltiin ei olisi aihetta, niin kyseessä olisi ramppi. Jos joku osaa selventää miltä näyttää portaikko, joka ei perustu "epätasaiseen alustaan", niin olen kovasti kiinnostunut näkemään.

Sitä voisi kuvitella, että yliopistolla olisi älykkäiden ihmisten ympäröimänä mutta kyseessä lienee jonkinlainen urbaani legenda. Uudet opiskelijat ovat tietenkin hiukan pihalla ja muutenkin jokseenkin yksinkertaisia mutta tietävät kuitenkin lähes varmasti mikä portaikko on, mihin sitä käytetään, ja että se ei ole tasainen eikä sitä tarvitse varoa. Nyt kun asiaa ajattelee, niin en keksi kenelle kuvaamani kyltti edes voisi olla suunnattu. Ehkäpä yliopistolla vierailee maan poliittista johtoa tällä viikolla ja kyltillä pahoitellaan sitä, että heidän suuruutensa joutuvat oikeasti nostamaan jalkojaan portaiden tahdissa, eivätkä portaat tällä kertaa nöyrry mielistelemään herrojen (ovat tietenkin miehiä, naiset osallistuvat päätöksen tekoon tässä maassa korkeintaan keittämällä vieraille teetä) kultaisia kengänpohjia.

Kyltissä on kuitenkin yksi maan kirjoitetun kulttuuriperinnön suloisimpia, hyödyttömimpiä ja useimmin käytettyjä lauseita. "We apologise for any inconvenience." Minulla ei ole siihen mitään lisättävää.

Mennään bisselle

Mikä saa britit innostumaan ja ottamaan juoksuaskeleita, koettamaan josko laulutaito olisi parantunut sitten viime talven epätoivoisen (ja niin kovin kiusallisen) karaokekokeilun, ja soittamaan kaikille kavereille kysyen tyypilliseen tyyliin "fancy a pint, mate?" No tietenkin jokavuotinen St. Albansin olutfestivaali. Ei varsinaisesti mikään Oktoberfest, eikä nyt oikeastaan festivaali ensinkään, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ainoastaan suunnilleen kolmesataa paikallista ja ulkomaista mallastuotetta tarjolla suuressa hallissa odottamassa, että paikalliset painelevat sisään suurin joukoin ja uskottelevat itselleen harrastavansa olutkulttuuria, vaikka tarkoituksena on vain vetää suomalaistyyppiset päädyt.

Bissefestarit tulossa.

En luultavasti aio mennä paikalle ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin mielummin olueni viehättävässä pubimiljöössä jäähallin kokoisen areenan sijaan, jossa joutuu uittamaan vaatteensa mallasjuomassa kännisten "olutharrastajien" käyttäessä kyynärpäitään pyrkiessään maistamaan vielä yhtä erikoista/ulkomaista/kotimaista/jonkinlaista/jonkinmakuista/ihansamamitä hanatuotetta. Itse ajatus on kyllä hieno, oluessa on jotakin festivaaliteemaan sopivaa - vai kuka voisi kuvitella teefestivaalit, limonadifestivaalit, pirtelöfestivaalit tai vaikkapa kutunmaitofestivaalit? En minä ainakaan, ellei tylsien ihmisten tylsiä kello viiden teekutsuja lasketa. Viinifestivaalitkaan eivät oikein toimisi samalla tavalla, koska viini on ylemmän keskiluokan juoma ja festareissa on aina jotakin niin kovin rahvaanomaista.

Pysyn siis poissa St. Albansin areenasta ensi viikonloppuna. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaksikymmentätuhatta paikallista tekisivät samoin. Nämä natiivit menevät, niin, no miksi sitä kaunistelemaan, ryyppäämään kahdeksi päiväksi aikaansaaden valtavat yömyöhän, aamuyön ja seuraavan puolenpäivän kysyntäpiikit niin lähipizzerioissa ja kepsuloissa ja kuluttavat lähikauppojen ibuprofeenivarastot loppuun (aivan oikein, särkylääkkeitä ja viiniä saa ruokakaupasta toisin kuin demareiden rakentamassa "hyvinvointiyhteiskunnassa") sekä jumittavat keskustan yömyöhällä muodostaen viivasuoran viinakaupalta haisevan taksijonon (jokainen kunnon britti osaa muodostaa jonon - vaikka yksinään), koska se keskustasta hakemaan tullut kaveri ei kuitenkaan malttanut olla ottamatta muutamaa lageria ja poliisi sattuu tehotarkkailemaan rattijuoppoja sattumalta juuri festivaalin aikaan.

Ai mistäkö tiedän mitä kaupungissa tapahtuu yömyöhällä? Enhan minä muuten mutta kun isot pojat kertoivat. Itse olen tietenkin jo kiltisti nukkumassa juottoloiden sulkeutumisaikaan.

Kun elämä ei riitä

Kävelen päivittäin useammankin paholaisenkarkoitusareenan ohi kiinnittämättä niihin juurikaan huomiota. Tänään päätin kuitenkin katsoa hiukan tarkemmin minkälaisille hiihtäjille kyseiset paikat on rakennettu. Siispä asetin myssyn tiukasti päähäni, ettei ilmapiiri ala kylmäämään liikaa, otin kameran valmiiksi esille, jotta voin räpsiä kuvia henkisessä suossaan hiihtävistä spagettihirviöidensä palvojista, ja lähdin kohti toimistoa normaalia reittiäni pitkin, avoimin silmi ja valmiina kohtaamaan kaikenlaisia poppamiehiä, entisiä pirinistejä ja muita oman elämänsä sankareita, joilta on vain sädekehä päässyt syystä tai toisesta hiukan himmenemään (ja saattaapa hiukan myös puristaa otsaa).

Pyhän pelastajan mökki.

Ensimmäinen kohteeni oli pyhän pelastajan (St. Saviours) sielunpelastuspaja, jonka ovessa komeilee erityisen kutsuva kyltti: "Tervetuloa nauttimaan teetä, viettämään vapaa-aikaa tai vain istahtamaan alas." Paitsi että puiset pakaroita puuduttavat penkit eivät juurikaan houkuttele, tee on kuitenkin mautonta englantilaista "kuumaa vettä kukikkaasta kupista" -tyyppistä litkua ja vietän mielummin vapaa-aikani jossakin turvallisemmassa paikassa, jossa ei tarvitse pelätä, että teloittavat minut antiikin aikaiseen tyyliin naulaamalla tolppaan. Nuo ristit muistuttavat aina siitä, että jos Jesse olisi kuollut 1700-luvun Ranskassa, olisi kaikilla uskovaisilla varmaankin roikkumassa kaulassaan kultaiset giljotiinit. Jostain syystä huomattavasti brutaalimpaa teloitusvälinettä kuitenkin palvotaan edelleen.

Adventtitalo.

Entäpä sitten nämä hihhulit, jotka kutsuvat itseään seitsemännen päivän adventisteiksi? Heidän nerokas ajatuksensa on viettää sunnuntaita lauantaina ja mennä baariin vasta suunnuntaina, koska jokin amerikkalainen poppatohtori päätti tehdä niin 1800-luvulla. Erityisen nerokkaaksi heidän lähestymistapansa tekee se, että ovat perustaneet "Career Development Centre" -tyyppisen vastineen: "Life Development Centre", jota mainostavat suurella kyltillä ovensa edessä. Tervetuloa kaikille, joilta puuttuu täysin niin kyky hallita omaa toimintaansa kuin mahdollisuudet ymmärtää syiden ja seurausten välisiä suhteita. Aion kiertää paikan vastedes hyvinkin kaukaa, jottei kukaan talon vajakeista pääse tartuttamaan henkistä lobotomiaansa minuun.

Pyhän petrin päiväkoti.

Viimeisenä vastaan tulee aina pyhän Petrin anglikaaninen talo, jossa oli niitä laulavia lapsia, heitä stalkkaavia pahoja pappeja ja muita rikollisia. Kyseessä on vähän saman tyyppinen pedofiilirinki kuin katolinen kirkko mutta piirit pyörivät pienempää ympyrää ja poliisikin katsoo toimintaa läpi sormien, koska kuuluu kerhoon itsekin. Ja sitten länsimaiset tekopyhyyden ylistäjät tuomitsevat kovaan ääneen Lähi-idän maiden lapsiavioliitot, vaikka omassa kaapissa on sellainen kasa luurankoja, että naapurin Mustilta valuu aina kuolaa suupielistä kun narauttaa kaapin oven auki vaihtaakseen puhtaat sukat jalkoihinsa. Mutta sellaista se on, kukaan ei kai ole koskaan sanonut, että maailma on reilu paikka. Siitä saisi kuitenkin huomattavasti reilumman, jos ihmiset lakkaisivat kuuntelemasta päissään kuuluvia näkymättömien mielikuvitusystävien ääniä.

Pubiranking: The Boot

The Boot.

Kuvaus. Kyseessä on yksi kaupungin monista pubeista, joita henkilökunta kuvaa St. ALbansin vanhimmaksi. Mutta ainakin rakennus on vanha, päätellen 1400-uvun ulkoasusta ja matalalla notkuvasta katosta, joka saattaa illan aikana aiheuttaa päänsärkyä, vaikkei mitään ottaisikaan. Anniskelutilat eivät kuitenkaan rajoitu pubin alueelle, vaan jatkuvat pitkälle ylös kävelykatua, mikä on ihan miellyttävä piirre, vaikkei aivan lakia noudatakaan.

Sijainti. The Boot sijaitsee kaupungin täsmällisessä keskipisteessä, kaiken keskellä. Sen ohi joutuu kulkemaan aina mennessään torille, shoppailemaan, tai johonkin naapuruston ravintoloista, joita riittää melkoinen määrä noin parin sadan metrin säteellä. Sijainti ei voisi olla parempi. 10/10

Ruoka. Pubissa ei tarjoilla ruokaa, ellei sipsejä ja pähkinöitä lasketa. Kyseessä on perinteinen juottola. 1/10

Tunnelma. Käytännöllisesti katsottuna pubi on aina täynnä ja istumapaikkoja on vaikea löytää. Siispä notkuminen baaritiskillä ihmisille höpisten onnistuu jopa tavallistakin luontevammin ja saa helposti aikaiseksi tuttavuuksia, joita The Boot vetää puoleensa niin lähikortteleista kuin kaupungin laidoilta asti. 8/10

Aktiviteetit. Jos hyvää hanasiideriä ei lasketa aktiviteetiksi, niin livebändit ovat sitä. Pari kertaa viikossa The Bootissa keikkailee jokin paikallisista rock-cover pumpuista, mikä nostaa tunnelman aina kattoon ja saa postilaatikon tulvimaan naapureiden valituskirjeistä. Sunnuntaikeikat ovat erityisen hyviä, koska kyseinen päivä on perinteinen ravintolahenkilökunnan ulkoilupäivä. Ei muita aktiviteetteja mutta mihin ihmeeseen niitä edes tarvittaisiin. 8/10

Muuta. The Boot tarjoaa erityisesti hyviä siidereitä ja sen katuterassi on oikein miellyttävä vaihtoehto niiden nauttimiseen. Pubin edustalta löytyy myös kaupungin ainoa puhelinkoppi, joka ei taida olla toiminnassa, koska sen oven yläpuolelle on teipattu teksti "shower".

Pisteet. 7/10

Sammuisit jo

Muutan kohta muualle, jollekin viileämmälle planeetalle lähitähtijärjestelmään. Satunkin tuntemaan pari mukavaa paikkaa ja kyllä kai tässäkin tapauksessa löytäjä saa pitää löytönsä kuten eurooppalaiset löytöretkeilijät pitivät omansa. Mitä muutamasta alkuasukkaasta, ne voi "lakaista maton alle" tai asettaa muuten vain marginaaliseen asemaan tykkien, tautien ja sen sellaisen avulla. Tai sitten ostan mökin Lofooteilta vuonon rannalta ja ryhdyn suorittamaan aamu-uintini hyytävässä jäämeressä merileijonien ja miekkavalaiden kanssa ja vaihdan piponi punaiseen kalalta haisevaan villamyssyyn kuten meribiologeilla on tapana. Vaikka tuskin sekään auttaa kun arktiset alueet lämpenevät ennätysvauhtia ja jäätä on kohta enää grogilasissa, jos sielläkään, ja ihmiskunnan tuottamat saasteet tappavat merinisäkkäät sukupuuttoon joka tapauksessa ihan kohta. Sitten saammekin kellua kivasti levämeressä meduusojen kanssa. Mutta suomalaisille, tuon maailman saastuneimman sisämeren ranta-asukeille, se taitaakin jo olla tuttua puuhaa.

Hei hei, Aurinko.

No en siteeraa enää Callum Robertsia, vaan keskityn kiroamaan tuon maanvaivan, kauniin keltaisen kääpiötähtemme, horisontin taakse. Se mokoma on helottanut keltaisena keskellä syksyistä taivasta jo useamman päivän saaden ajatuksenjuoksun sulamaan pieniksi kuralätäköiksi, jotka sitten hikoillaan pois päivän mittaan yhdessä kaikkien muiden elimistön elintärkeiden nesteiden kanssa. Ymmärtäähän sen, että sitä alkaa illan tullen itse kukin janoamaan grogilasiinsa muutakin kuin jääpaloja. Itse ainakin pysyttelen tiiviisti ilmastoidussa toimistossa kunnes taivas punertaa auringonlaskun merkiksi. Olen ehkä muuttumassa sellaiseksi yöeläimeksi - ainakin ulkoilu päiväsaikaan tuottaa suunnatonta kärsimystä ja tarvetta sulkeutua johonkin viileään kellariin kylpemään jääpaloilla täytetyssä ammeessa.

En ehkä kuitenkaan toivo, että tuo lähitähtemme sammuu aivan kokonaan. parin prosentin himmeneminen tosin olisi enemmän kuin paikallaan - ainakin siihen asti kun saan kerättyä tarpeeksi resursseja muuttaakseni jollekin viileämmälle planeetalle, jollekin niistä jotka olen löytänyt. Ja aion julistaa koko planeetan ihmisvapaaksi luonnonsuojelualueeksi, joten ei tarvitse tulla käymään.