Daventryn siniset kentät, osa 2

Ei jäänyt voittajan fiilistä. Joku pro -puolen paisti pussitti pallot nenäni edestä ja hävisin loppuillasta vielä rahaakin Adamille, yhdelle St. Albansin pelikavereista. Mutta ei haittaa. En ole ihan vielä siirtymässä ammattilaispöydille. En ainakaan näillä esityksillä.

Sisäpiha.

Viikonloppu oli kuitenkin kokonaisuutena sellainen dallaspullan tuoksuinen ja muutenkin mukiin menevä (taas typerä idiomi, jos jokin "menee mukiin", onko se positiivista vai negatiivista?), koska kiertueen pelaajat ovat aina loppuillasta hauskaa seuraa ja jaksavat "mennä mukiin" eli "ottaa kuppia", eivätkä sylje siihen edes aamun pikkutunteina (onpas ihmeellistä, "pikkutunnit", pieniä tunteja päivän isompien sijasta, mitä ihmettä?). Dallaspullalta tuoksui lähinnä lauantai-illan baarilasku, joka oli huomattavasti pienempi kuin mihin olin valmistautunut sekä aamupala, jolle ehdin vaikkei herätyskello toiminut ja satuin heräämään säkällä varttia ennen tarjoilun päättymistä ja joku oli jättänyt sunnuntain The Independentin selattavakseni. Olipas kiltisti tehty.

Kokonaisuutena sanoisin, että en muista milloin olisin pelannut näin huonosti, jos Turun pubiliigaa ei lasketa. Jos ei koske keppiin riittävästi, sitä muuttuu itse paistiksi ja saa tyytyä maksajan rooliin kuin lapsiperheiden vanhemmat. Se ei kuitenkaan haittaa, koska pelaaminen nyt vain on hauskaa joka tapauksessa. Samaa luultavasti miettivät tuon surullisen kuuluisan juutalaisvaltion (kyllä, Israel on juutalaisten apartheidvaltio, vaikka yrittävätkin luoda itsestään kuvaa länsimaisina ja sivistyneinä) edustajat, jotka ovat hävinneet kaiken uskottavuutensa jokaisen asioista mitään ymmärtävän silmissä mutta jaksavat silti pelata poliittista peliään kovalla ydinaseiden mukanaan tuomalla itseluottamuksella. Kas näin, taas lähti lapasesta ja päädyttiin maailmanpolitiikan sekoiluihin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikkei asiasta todisteita olekaan, Iranilla jos jollakin maailman valtiolla on todellinen motiivi hankkia ydinkärkiä ja jos olisin mullahina mullahin paikalla (vai oliko se kalifi vai mikä?) haluaisin sellaisia välittömästi, jotta saisin asua rauhassa vailla häirikkövaltioiden uhkaa, jotka itseään toistavan historian mukaan saattavat käyttää ydinpommejaan lahdatakseen kaupunkitolkulla siviilejä mutta vain, jos vastapuolella ei ole yhtä isoja paukkuja.

Mieleeni tulee taas kysymyksiä, joita aion ihmetellä silmät pyöreinä seuraavat päivät. Miksi Iranin sekopäähihhuleiden mahdollinen ydinase olisi sen pelottavampi kuin Pakistanin, Israelin ja erään amerikkalaisen banaanivaltion uskonnollisten sekopäähihhuleiden ydinaseet? Eikö kukaan muista, että kun Neuvostoliitto liittyi ydinaseklubiin, seurauksena ei ollutkaan maailmanloppua vaan voimapoliittinen tasapainotila, joka uhista huolimatta ehkäisi uusien suur-sotien syttymistä?

Pöytärivistö.

Ennen vastausten hakemista aion kuitenkin mitä luultavimmin keskittyä hiukan maanläheisempiin asioihin. Asioihin, joihin voin vaikuttaa, kuten "mitä on illalliseksi?" ja "onkohan pubissa illalla ketään kavereita?" Tiedän tosin vastaukset. Ruokaa ja on. Ei se sen kummallisempaa ole. Ja vaikka häviöni hiukan harmittavatkin, menen luultavasti St. Albansin salille etsimään peliseuraa heti maanantaina, jotten olisi aivan yhtä paistina saapuessani Daventryyn seuraavalla kerralla. Ja tiedän satavarmasti löytäväni sitä.