Järven rannalla

Geneve.

Siellähän se järvi sitten oli. Mutta olen minä järviä nähnyt ennenkin, eikä tässä ollut mitään erikoista, joten päätin viettää loppupäivän paikallisessa pubissa ihmettelemässä ihmisiä ja hörppien sikakalliita kymmenen euron tuoppeja. Mutta kyllä kai kyseessä onkin rikas maa kun voi vain myydä suklaata ja käkikelloja kaiken maailman nousukkaille ja verojen maksu on sellainen neuvoteltavissa oleva asia.

Jotenkin tuli kuitenkin sellainen tunne, selkäpiitä karmiva ja kylmiä väristyksiä aiheuttava, että kaikki ei ole kohdallaan. Katsellessani ympärilläni olevia baskeripäisiä miehiä hörppimässä punkkuaan, se selvisikin kirkkaasti kuin tuhat salamaa. Tuntui kuin olisin Ranskassa, tuossa lakkoilevien maajussien ja itsekkäiden paskiaisten maassa, jossa kaikki puhuvat maailman ainoaa kieltä - ranskaa. Ja niin puhuvat muuten Genevessäkin, joskin osaavat näemmä myös muitakin kieliä, kuten englantia ja suomea, jota kuulin tuon tuosta keskustassa maleksiessani. Osaavat ne suomalaisetkin muuttaa veroparatiiseihin.

Sikarikkaiden talot.

Mutta Geneveen muutetaan myös esimerkiksi Dubaista ja mukaan otetaan haaremin lisäksi noin kaksikymmentä erilaista autoa, kolme yksityiskonetta ja 80-metrinen huvilapursi ja sitten voikin asustaa kivasti penthousessa ja katsella nenänvartta pitkin horisontissa siintävää ranskalaista maalaismaisemaa, jossa maajussit hikoilevat savimajoissaan ja tuottavat eliitille niin juustoja kuin viinejäkin. En oikein samaistu kyseiseen eliittiin (ja minulta puuttuu pikkurahaakin) ja ranskalaisista ei ole juuri muuta hyötyä kuin että tuottavat makoisia punkkuja. En ainakaan haluaisi puhua heille päivittäin, tuskin edes joka vuosi.

Perverssin taiteilijan tuotos.

Mutta en ole vakuuttunut aivan siitä perus-sveitsiläisestä mielenmaisemasta. Ei ole välttämättä jokainen muumi laaksossa sielläkään, vaikka ovatkin huomattavasti ranskalaisia sivistyneempiä ja saksalaisia huumorintajuisempia. Jos veistetään patsas, jolla on leijonan vartalo ja naisen pää, niin miksi kummassa sillä pitää olla valtavat tissit ja miksi kummassa mokoma rotisko pitää asettaa keskelle kävelykatua ihmisten ihmeteltäväksi? Siinä oli jotakin niin absurdia, että epäilen kännisen taiteilijan olleen LSD päissään katselemassa märkiä päiväunia ja siinä sivussa veistellyt menemään hiukan liberaalimmalla tavalla. Kaunishan tuo nyt ei ole, eikä varsinaisesti herätä ajatuksia muusta kuin olemassaolonsa tarkoituksesta mutta ei siitä kyllä sen suurempaa haittaakaan ole. Kunhan ei baarista tullessaa törmää kyseiseen kivipaateen. Vai mitä lienee marmoria.

Kellosepän tarkkuudella

Jos olisin sveitsiläinen käkikelloseppä, minulla olisi miljoonia pankkitilillä pankkiiriserkkuni holvissa ja söisin päivät pitkät suklaata käydessäni hiihtelemässä vuorilla vuohipaimenten seassa. Vai miten ne stereotypiat nyt menivätkään?

Geneven observatorio.

Paitsi, että stereotypiat ovat kokeneet inflaatiota sitten viime näkemän. Ensinnäkin, Genevejärven kristallinkirkkaasta sitruunansinisenä lainehtivasta lammikosta ei ollut tietoakaan, vaan kaikki oli omituisen brittiläistyyppisen talviusvan peitossa. Vuorista ei näkynyt merkkiäkään, paitsi lentokoneen omituinen reittivalinta, jotta se pääsisi laskeutumaan turvallisesti Geneven kentälle. Ja kaikeksi huipuksi, lumen peittämä Tuorlan kuppainen observatoriontekele on paljon kauniimpi kuin Geneveläisten kommarikuution kylkeen pakattu autotallina ja hullun talonmiehen laboratoriona "hyötykäyttöä" saanut teleskooppikupoli. Se siitä suuren maailman meiningistä, rikkaista sveitsiläisistä astronomeista, jotka kylpevät rahassa käydessään fonduejuhlissaan ja käyttäytyvät kuin ranskalaiset patonginpurijat muuta maailmaa kohtaan. Oliko tämä tosiaan tässä?

Ja miksi edes lähdin tänne? No tietenkin, jotta näkisin sen kristallinkirkkaan järven kivasti vuoristomaisemalla. Olisivat voineet edes hiukan panostaa säähän. Tunnelmaa yritettiin sitten hiukan keventää tarjoilemalla työpäivän päätteeksi pähkinöitä ja punkkua mutta ei paljon lämmittänyt. Pelkkää kurjuutta, joten nappasin viimeisen ranskalaisen laatuviinin kainalooni painuessani pehkuihin tympiintyneenä ja kiukkuisena. Tällaista matkailun avartamista olisin päässyt kokemaan Hatfieldissäkin, joten en suosittele kenellekään.

Ja sitten muistin olevani Genevessä, meneväni huomenna kaupungille katsomaan kulmia (ja ehkä poikkeamaan CERNissä, jos on aikaa) ja että ei tässä oikeastaan ole valittamista, koska natiivit maksoivat niin lennot kuin illallisenkin. Jospa vain pilvet hälvenisivät sen verran, että näkisin edes Mont Blancin karun silhuetin siintämässä horisontissa sinisen veden päällä. Se olisi mukavaa.

Ihmisvihaajat

"Aseet eivät tapa, vaan ihmiset." Niinpä niin. Samat latteudet on kuultu tuhansia kertoja orgastisen hymyn saattelemina mutkaa hiplaavien asefanaatikkojen suista kun ihmisiä on kuollut erilaisten sekopäiden päästyä painamaan liipasinta. Itse en keksi ainuttakaan syytä miksi kenenkään tulisi saada omistaa asetta, joka on suunniteltu vain ja ainoastaan siihen, että voi lähettää lyijyä lajitoverinsa kalloon sopivan välimatkan päästä ilman tarvetta tahria sormiaan vereen ja välttyen inhimilliseltä katsekontaktilta.

"Mutta saavathan ne hullut aseita pimeiltä markkinoilta." Niin saavat. Mutta saavatko neljää puoliautomaattiasetta ja kahtakymmentä niihin sopivaa lipasta? Ja ajatteliko kukaan tätä asiaa yhtään pidemmälle? Kuinka moni kuvittelee, että niillä pahoilla rikollisilla olisi jossakin asetehtaita (siellä pahojen ihmisten maassa, tulee ihan mieleen se kuuluisa "axis of evil", johon tässä nyt varmasti viitataan), joista kuljetettaisiin tuotteita pimeiden markkinoiden pimeille toreille jatkuvalla syötöllä? Ikävä tosiasia on se, että jokainen pimeä ase on joskus ollut laillisesti kaupassa ja suurimmassa osassa niitä lukee "Made in USA".

Mutta perinteinen verkkokeskustelu nyt on melkoisen ala-arvoista noin yleisesti ottaen, joten siihen puuttuminen on jokseenkin yhtä turhaa kuin yrittää opettaa koiraansa derivoimaan. Eikä yllättänyt suomalaisessa lehdistössä näkynyt reaktiokaan. Kun arkkipiispa Mäkinen a.k.a "puolihullu tötteröhattu Mäkinen" sanoo, että "Yhteiskunnassa näkyy epävarmuutta ja jonkinlaista kovenemista, joka täytyy ottaa tavattoman vakavasti" silloin kun amerikkalaiset hullut lahtaavat amerikkalaisia lapsia ja siviilejä mutta pysyttelee hiljaa amerikkalaisten lahdatessa valtion rahoituksella irakilaisia, afganistanilaisia ja pakistanilaisia (jne.) lapsia ja siviilejä, herää vain kysymys, että eivätkö kaikki ihmiset sittenkään olleet saman arvoisia herra arkkipiispan maailmassa? No eivät tietenkään. Jos niillä on eri väriset mielikuvituskaverit, ei niistä tarvitse välittää.

Mitä tähän nyt voisi lisätä? Minustakin tulee aina ajoittain ihmisvihaaja. Erityisesti vihaan ihmisiä, jotka arvioivat oman porukkansa (miten ikinä porukka sitten määritelläänkään) toimintaa väljemmillä kriteereillä kuin muiden. Se on pahinta mahdollista epärehellisyyttä.

Hehkeä Helsinki

Pyöräilykeli.

Tajusin taas miksi suomalaiset kuvataan ulkomailla viinaan menevinä toisiaan puukottavina jöröjukkina, jotka vetäytyvät ravitsemusliikkeen kulmaan jöpöttämään aina siihen asti kunnes kymmenes tuoppi on noussut päähän ja sopii lähteä haastamaan riitaa. Kävin kääntymässä Helsingissä, tuossa suomalaisen kulttuurin kauniissa kehdossa.

Mutta onhan Helsinki hyvin aurinkoinen kaupunki, jossa voi talvellakin pyöräillä kivasti kahville keskustaan, jossa ihmiset ovat kultturelleja ja avarakatseisia ja hymyilevät vastaantulijoille, ja jossa kenenkään ei tarvitse tuntea olevansa yksin, koska kaupungin asukkaat ovat kuin yhtä suurta perhettä. Paitsi, että jos sattuu pyöräilemään silloin kun Aurinko on edes jossakin määrin horisontin yläpuolella, sitä saattaa saada paniikkimasennuskohtauksen, koska tämän kirkkaampaa tästä ei tule - ja sitten myydään kirkasvalo korvakuulokkeita hyväuskoisille idiooteille, jotta aivoihin saataisiin edes hiukan valoa. Eikä pyöräilystä tule muutenkaan mitään, koska kun sen mokoman rakkineen on saanu kaivettua hangesta paljain käsin, on syytä käyttää huumausainetta jos toistakin, jotta uskaltautuu autojen sekaan ajamaan - autoille olet pelkkää ilmaa ja pyörätiet ovat käteviä lumenkaatopaikkoja, joten suot ja vetelät ovat joka paikassa.

Kulttuuria.

Mutta kulttuuria on koko kaupunki täynnä, joten helsinkiläiset ovat virkeällä mielellä ympäri vuoden. Otin kuvankin yhdestä sellaisesta "kulttuurista". Tai oikeastaan kyseessä on talo, jonka sisältä löytyy sitä kulttuuria tynnyrikaupalla. Mutta jokainen helsinkiläinen tuntee kyseisen talon sisältämät kulttuurit kuten omat taskumattinsa, joten mitäpä minä niistä turisemaan.

Ehdin kuitenkin kokea pienimuotoisen kulttuurishokin vietettyäni viisi minuuttia rautatieasemalla. Avasin aseman oven eräälle kovin kiireisen näköiselle herrasmiehelle, eikä hän sanonut sanaakaan kiittääkseen minua. Ei edes katsonut silmiin. Oli raukka varmaankin menettänyt äänensä influenssan kourissa ja se ujostutti niin, että oli pakko välttää katsekontaktia. Mutta onneksi kaikki hemlsinkiläiset eivät ole yhtä tympeitä, eiväthän?

Kuka tuhoaa yliopistoani?

Purku-uhan alla.

Mikäköhän siinä on, että varsin hyvä (joskin aivan mahdottoman ruma) yliopistorakennus pitää rikkoa oikein kauhakuormaajan voimin? Päähäni ei oikein mahdu tuollainen tuhoamisvimma - varsinkin kun paikalle luultavasti rakennetaan jossakin vaiheessa jotakin vieläkin rumempaa, josta puuttuu kaikki käytännöllisyys, ja jonne tutkijaparat voivat eksyä, kun arkkitehti on päättänyt tehtä käytävistä "kiinnostavampia" käyttämällä lukuisia suunnistustaidoiltaan heikomman fyysikon helposti eksyttäviä käänteitä. Tulee mieleeni Roomalaiset, jotka vappasti suomennettuna "opettivat suorien teiden arvon, jonka sitten unohdimme ja rakensimme valtatie M25:n."

Jospa talon käyttöikä vain on tullut vastaan ja siitä on päästävä eroon. Aivan kuin Varissuon kommarikerrostalot, joiden piti palvella työläisten (hyi kamala, nuo ihmiset, jotka käyvät töissä - mikä lieneekään sitten tuo "töi", ei ainakaan mikään mukava paikka päätellen Varissuolla näkemistäni sitruunanaamoista) asuntoina kaksikymmentä vuotta mutta joiden peruskorjaaminen viisikymmentä vuotta myöhemmin syö jo enemmän paalua kuin laki sallii.

Ja koska pelkkä purkaminen ei sinällään ole vielä tarpeeksi mediaseksikästä, päättivät vielä polttaa paikan kaupan päälle. Ainakin jouduin poistumaan pihalle asti palohälytyksen vuoksi yhdessä koko päärakennuksen henkilökunnan ja opiskelijakaartin kanssa. Saattaa tietenkin olla, että korrelaatio tenttiviikon ja palohälytysten kanssa ei olekaan pelkkää sattumaa, vaan taustalla on syy-seuraus suhde. Jospa joku niistä tenttijäraukoista ei vain saanut luettua kunnolla hoidettuaan itselleen opiskelijabaarissa Phil Collins -darran ja päätti polttaa tenttikirjansa laitoksen käytävällä. Mene ja tiedä (kyllä ärsyttää tämä sanonta, koska en vieläkään ole keksinyt minne pitää mennä) mutta korrelaatiot nyt ovat vain korrelaatioita. Aivan yhtä hyvin joku laitoksen ikääntyneemmästä henkilökunnasta on saattanut unohtaa olevansa EU-aikakauden Britanniassa ja tuprauttaa piipullisen menemään toimistonsa nurkassa. Mutta toisaalta, kyllä se yliopiston polttaminen kuitenkin on sellainen teko, että saa sillä ainakin nimensä lehteen - ja samalla vaivalla läheisen vankilan ovimiehen listaan, ikään kuin kaupantekijäisiksi.

Kamalan valkeaa

Miedosti valkaistu naapurusto.

Mitä on tämä ällöttävän valkoinen ällöttävä materiaali, joka kastelee sukat ja lahkeet ja näyttää aivan kermavaahdolta kököttäessään naapurin aidalla? Haluaisin tehdä valituksen jollekin, joka vastaa  tästä taivaalta putoavasta hyytävän kylmästä moskasta. Mille EU:n viranomaisele minun pitää lähettää virallinen valituskirje? Vai valittaisinko jollekin kunnallispoliitikolle, joka voi sitten valittaa jollekin valtakunnanpoliitikolle, joka valittaa MET- toimistolle, jossa levitellään käsiä, jotka haastetaan oikeuteen kun eivät saa mitään aikaiseksi, josta Greenpeace älähtää ja järjestää mielenosoituksen ydinvoimaa vastaan - ydinvoimahan on kuitenkin kaiken pahan alku ja juuri. Vie vielä kalatkin järvestä. Vai oliko se kateus?

Mistä tulikin puolestaan mieleeni, että eipä sillä väliä, koska kalat ovat jo kuolleet ryöstökalastukseen, jota EU ja Euroopan valtiot tukevat, jotta kalastajat eivät menettäisi työpaikkojaan kalansaaliiden kutistuessa olemattomiin. Totta joka sana mutta ei sitä kannata ajatella sen enempää, koska siitä saa vain kosmisiin mittakaavoihin nousevan keskiviikkokiukun. Sitäpaitsi, sinievätonnikalalle asetettiin kyllä kalastuskiintiö, jotta laji pääsisi elpymään. Kalastajien työpaikkojen säilyttäminen vain saneli kiintiön kolme kertaa suuremmaksi, kuin mitä meribiologit pitävät edes hädin tuskin kestävänä. Hyvästi tonnikala, jäämme kaipaamaan (emme tosin lautaselle - ei se nyt niin hyvää ole).

Kaikki on siis mennyt pieleen ja sen on pakko olla jonkun syytä. Ketä siis syyttäisin? Kepulaisten syyttäminen alkaa sekin olla loppuun kulunutta, koska menevät kuitenkin lautakasojensa taakse juonimaan uusia tapoja rahoittaa farmareiden uuninpankolla makailua ja traktoriostoksia - on se nyt vaan hienoa kurvailla kylän kuppilan pihaan uudenkarhealla Valtralla kun naapurin isännät tuijottavat kateudesta kankeana. Ja muutenkin, kepulaiset syyttävät sitten vuorostaan kettutyttöjä, jotka menevät spreijaamaan bättrefolk-tädin kiinalaisen chinchillaturkin, josta täti maksoi kymppitonnin mutta valmistaja sai vain kymmenesosan, josta ei maksettu veroja, joilla rahoitetaan kettutyttöjen keskiviikkokaljat ja kepulaisten farmarimersut. Ei mutta keskiviikkokalja alkoikin juuri houkuttelemaan siihen malliin, että taidanpa painua pubiin katsomaan paikallisia kepulaisia. Siellä sitten lompsivat saappaissaan kivasti räntäisillä kaduilla. Menisivät mokomat töihin.

Syksy

Raikas syksy.

Joku voisi luulla, että syksyllä sataa räntää, oksille jäätyneet linnut putoavat puista (vai olivatko ne lehtiä, mene ja tiedä) ja ketut muuttavat kirjahyllyn taakse kun ulkona on liian kylmä ja korvanpäitä paleltaa. Ei kuitenkaan täällä etelässä, jonne linnut vasta muuttavat takaisin kokeiltuaan Skotlannin pörriäispitopöytiä kesän ajan, mikään ei todellakaan jäädy paitsi paikallisen kassaneidin toiminta ja ketut eivät aivan mahdu oven alta sisään toisin kuin Skotlannissa, jossa nuo pohjoisen barbaariheimot asustavat savimajoissaan keskellä nummimaisemaa neppailemassa kiviä ketunkoloihin (tuo golfin alkumuoto on paljon haasteellisempaa kuin se fiini viheriöllä tallustelu, jota nykyään harrastetaan muotivaatteissa ja palvelusväen ympäröimänä).

Mutta koska unohdin aurinkolasit toimistolle ja Aurinko häiki silmiä niin pirusti, päätin painua katsomaan osaanko vielä pidellä keppiä kädessä. Siis biljardisalille.

Paul ottaa taas pataan.

Varsin mukava kisailupäivä päättyi karmivaan tappioon (2-7) Philille, joka kyykyttää Paulia kuvassa. En kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan seurasin mielenkiinnolla miten sedät pärjäävät. Syksyssä kun on se mukava puoli, että biljardisalilla riittää aina tuttuja, joita voi haastaa rahapeleihin (paitsi, että siinä pitää olla jokseenkin tarkkana, koska joukossa on varteenotettavia pelaajia). Neljäkymmentä puntaa myöhemmin päätin, että pelini ovat tältä päivältä pelattu. Mokomat oppirahat. Mutta ei voi valittaa. Sainpahan oppitunnin päällevetopolitiikasta.