"Rantaloma" Brightonissa

Brightonin kaupunki Lontoon eteläpuolella on yksi saaren suosituimpia rantakohteita. Vaikka englantilaiset eivät pääsääntöisesti osaakaan uida - mistä muistutuksena uiminen kielletty -kyltit jokaisen yli 50 senttiä syvän rapakon äärellä - he kyllä osaavat nauttia rannasta muilla tavoin. Kuten vaikkapa Espanjalle kuuluvan Ibizan saaren asukkaat hyvin tietävät, näihin tapoihin kuuluvat railakas suomalaistyyppinen alkoholinkäyttö ja kaikki sen lieveilmiöt, kuten tappelut, perheriidat ja muu häiritsevä kovaääninen yleissikailu.

Brightonin rantabulevardi.

Brightonin rantaa seuraa pitkä katu, joka on aurinkoisena päivänä oikein leppoisa - tosin paikallisten halu lenkkeillä sitä pitkin vähissä vaatteissa aiheuttaa ajoittain eri asteisia stressikohtauksia. Kun ilmakin sattui vielä aurinkoiseksi ja lämpötila nousi aina 15 asteeseen, ei rannan väenpaljouskaan (ei kuvassa) haitannut kovin paljoa, ja jaksoin sitä jopa useita minuutteja. Näin talvellakin rannalla oli satoja turisteja nauttimassa auringosta, ja kuinkas muuten, huurteisesta tuopista täynnä mallasjuomaa. Ja mikseivät olisi. Ilmassa kun oli runsaasti kesäistä tunnelmaa ja taivaskin oli lähes pilvetön.

Silmiinpistävin piirre tosin oli postin työntekijöiden järjestämä mielenosoitus, jossa vastustettiin hallituksen aikomuksia yksityistää kuninkaallisen postin toiminta. Sinällään jo erikoista maassa, jossa lähes kaikki muu paitsi poliisivoimat on jo yksityistetty. Seurasin ihmetellen ja jokseenkin huvittuneena, kun noin kolmesataapäinen joukko marssi keskustan halki ja huusi iskulauseita, kuten "Royal mail, not for sale". Mieleeni tuli, että mitä suomalaisen ammattiliiton tulisi tehdä, jotta se saisi mobilisoitua vastaavan määrän jäseniään osoittamaan mieltään kadulle. En keksinyt yhtään yleisesti hyväksyttyä tapaa. Helpoin tapa olisi tietenkin tarjota ilmaista viinaa mutta se aiheuttaisi luultavasti paheksuntaa, eikä oikein edistäisi liiton asiaa.

Brightonista löytyi runsaasti erilaisia pieniä ravintoloita, joissa tarjottiin luullakseni aivan kaikenlaista ruokaa, mitä maa päällään kantaa. Näin tunisialaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä, syyrialaisia, irakilaisia, turkkilaisia, afganistanilaisia, intialaisia, thaimaalaisia, japanilaisia tai kiinalaisia ravintoloita jokaisella vähänkään pienemmällä kadulla. Eipähän tarvinnut turvautua pahaan ruokaan. Liberaalit muslimiravintolat ovat omaksuneet erikoisen politiikan kieltäytymällä myymästä viiniä tai muutakaan alkoholipitoista ruoan kanssa mutta sallimalla asiakkaiden tuoda omat viinipullonsa mukanaan tullessaan syömään. Eli pullo punkkua kioskista mukaan ja pakistanilaiseen syömään. Pullonavaaja ja viinilasit kyllä löytyvät ravintolan puolesta.

Brightonin kuninkaallinen paviljonki.

Intialais-saraseeniseen (tai mitä lieneekään suomeksi) tyyliin rakennettu kuninkaallinen paviljonki, joka on toiminut muun muassa kuninkaallisten kesämökkinä, kuvastaa Brightonin monikulttuurista katukuvaa. Se myös heijastaa brittien Intiasta ja Arabian niemimaalta saamia vaikutteita ja muistutti ironiseen tyyliinsä ainakin minua brittien käynnistämistä massamurhista ja etnisistä puhdistuksista 1800 -luvun Intiassa ja lähi-idässä. Jos nuo tornit kyseisen talon kulmissa olisivat hiukan korkeampia, voisi rakennusta erehtyä luulemaan vaikkapa moskeijaksi minareetteineen. Nykyisellään se on kuitenkin lähes puhtaasti museona toimiva turistinähtävyys, jonka pihalla lukuisat katusoittajat, joogaajat ja puistopummit esittelevät osaamistaan - tai silmiin- ja korviinpistävästi sen puutetta.

Roomalaista paskaa ja muita nähtävyyksiä

Nyt kun kerran sain hankittua kameran - tai oikeastaan puhelimen, jolla voi ottaa kuvia - on varmaankin syytä myös käyttää sitä johonkin "järkevään". Eli kuvaamiseen. Ja koska ollaan muinaisessa roomalaispitäjässä, niin ajattelin sivistyksen ja huvin ja urheilun vuoksi käydä vilkaisemassa Rooman vallan aikaista rekvisiittaa, muureja ja sen sellaista. Voipahan sitten ainakin sanoa nähneensä jotakin "kulttuurihistoriallisesti merkittävää" ja hukanneensa aikaa kaikenlaiseen turhuuteen. Ihme, että aikakauden merkkejä on jäänyt edes jäljelle, koska luulisi roomalaisten olleen vähintäänkin yhtä sadistisia ja vihattuja imperialisteina kuin myöhäisemmän vaiheen britannialaiset seuraajansa. No joo, historian tulkinnat sikseen ja raunioita katsomaan.

Roomalainen raunioitunut muuri.

Vaikka Exeterissä, jossa minulla ei kameraa vielä ollut, olisi ollut komea roomalaisen varuskunnan reunusmuuri, katakombit, ja osa linnoituksestakin ehjänä, kävi ilmi, että St. Albansin roomalaiset "muistomerkit" rajoittuvat palaseen haljennutta muurinpätkää jossakin kaukana kaupungin laidalla. Paikkaa, jossa muinoin sijaitsi Verulamiumin kaupunki ja Rooman ajan Britannian kolmanneksi suurin keskus, peittää nykyisin ruohokenttä, jossa harrastetaan kaikenlaista koirien ulkoilutuksesta jalkapalloon. Ei kovinkaan kiinnostavaa.

Päätin muuttaa suunnitelmaa ja tarkastella hiukan myöhäisemmän ajanjakson rakennelmia, joita St. Albansissa, vanhassa maakuntamatkaajien levähdyspaikassa, riittää. Totesin kuitenkin, että nekään eivät ole erityisen kiinnostavia - pelkkiä lahkolaisten rakennelmia.

Puu ja lahkolaistalo.

Löysin kuitenkin jotakin mielenkiintoista harhailtuani ympäri kaupunkia puolisen tuntia. Erään lahkolaistalon, jota myös näennäisen kunnioittavasti katedraaliksi kutsutaan, vieressä sijaitsi aivan mahtava noin 1500 vuotta vanha havupuu. Siitä oli vain kovin hankala ottaa kuvaa, koska sen alla oli pimeää ja kauempaa se nyt ei oikeastaan näytä enää yhtään miltään. Teki mieli kiivetä siihen mutta englantilaiset ovat niin ahdasmielisiä, että siitä olisi luultavasti päässyt tutustumiskäynnille paikalliselle poliisiasemalle. No, on tuo katedraalikin melkoisen vaikuttava, johtuen sen suuresta koosta. Rakennus on noin 300 metriä pitkä ja muistuttaa keskiaikaista linnaa. Siinä olisi luultavasti turkulaisillakin ihmettelemistä, koska Turun tuomiokirkkoja mahtuisi sen sisälle arviolta kolme ja vielä jäisi tilaa ylikin.

Se turistikierroksesta. Vastentahtoisesti nähty ja kuppaiseksi koettu.

Biljardia pelimiesten maassa

Innokkaana biljardin harrastajana, ensimmäisiä projektejani oli etsiä kohtuullinen biljardisali kaupungin ytimestä. Kävi ilmi, että sellaista ei ollut mutta kaupunkin laitamilta löytyi kuin löytyikin laadukas sali, jossa on noin 20 snookerpöytää (kertoo selvää kieltään siitä, mikä se ykköslaji on), kahdeksan pool -pöytää ja muutama pöytä englantilaiselle biljardille, jota olen pelannut heikkouksissani vain yhden ainoan kerran. Selityksenä moiselle kerettiläiselle kokeilulle kerrottakoon, että olin pienessä hutikassa vietettyäni erään paikallisen tuttavan 40-vuotis synttäreitä. Tarkoitan, että eihän kukaan nyt oikeasti voi pitää englantilaista biljardia varteenotettavana pelinä - pallotkin ovat jostain taivaan syystä eri kokoisia. Pelaa siinä sitten.

Salin nimi on "Hurricane Room" ja sieltä löytyikin sitten kaivattua peliseuraa. Ja vieläpä tasokasta sellaista. Paikallisessa biljardiliigassa pelaa nimittäin useita Englannin ranking sarjan pelaajia, jotka ovatkin sitten taidoiltaan aivan SM-sarjan pelaajien luokkaa - elleivät jopa kovempia. Ainakaan tasokkaista peleistä ei siis olisi puutetta. Eivätkä paikalliset pelimiehet sitten mitään tylsää porukkaa olekaan. Rahapelejä pääsee aina pelaamaan ja on oltava tarkkana, ettei yhtäkkiä häviä satasta ihan vain siksi, että löi pari palloa ohi, eikä päässytkään enää takaisin pöydälle vastustajan tyhjentäessä sen kerta toisensa jälkeen. Vedonlyönti-intoa siis riittää ja sehän vain sopii. Jos ei halua hävitä rahojaan, on pakko pelata korkeatasoista biljardia ja se jos mikä on kehittävää. Oppiipahan olemaan tekemättä typeriä lyöntejä.

Vaikka sali onkin kaupungin laidalla, odotin sentään paikkaa etsiessäni, että kadulla olisi jonkinlainen mainoskyltti, jossa kerrotaan mahdollisuudesta pelata biljardia. Länsimaissa sitä kutsutaan mainostamiseksi mutta kyseinen käsite tuntuu olevan hyvin rajatusti käytössä tietyissä yhteyksissä tässä maassa. Jouduin kävelemään rautatiesillan ali, kääntymään pimeälle teollisuusalueelle ja kiertämään ränsistynyttä varastorakennusta, kunnes löysin jonkin ovea muistuttavan sisäänkäynnin. Salin ulko-ovi oli - kuinkas muutenkaan - lukossa mutta sisään pääsi ovisummeria soittamalla, kun henkilökunta oli ensin varmistanut turvakamerasta minkä näköinen setämies sieltä onkaan tulossa. Ihme, että avasivat oven.

Hyvin piilotettu biljardisali kaupungin laitamilla.

Kun katsoo kuvasta oikein tarkasti, näkee vasemmalla olevan oven yläpuolella kyltin "snooker". Siinä onkin kaikki, mikä kertoo biljardisalin olinpaikasta kyseisessä talossa. Valoisaan aikaan se olisi luultavasti ollut helpompi löytää mutta jos viettää päivät toimistolla, ei siihen oikeastaan ole mahdollisuuksia. Salilla pelaamiseen vaadittiin luonnollisesti klubin jäsenyys mutta se ei onneksi ollut kovinkaan kallista. Vain parikymmentä puntaa. Karkkirahaa kovapalkkaiselle tutkijalle...

Melkoisen uskomaton piirre Hurricane Roomissa on sen liberaali avoinnaolopolitiikka. Kävi ilmi, että biljardia voi pelata seitsemänä päivänä viikossa 24 tuntia vuorokaudessa. Tiedän, kuulostaa uskomattomalta mutta katsokaa vaikka kuvasta. Eipähän tarvitse jättää loppuillan rahapelejä kesken vain siitä syystä, että sali sulkee ovensa. Sopii minulle.

Liberaalit aukioloajat.

Pubi- ja palvelukulttuuria

Koska sain jonkinasteisen hetkellisen paniikkikohtauksen ja mielenhäiriön yhdistelmän ja ryntäsin kauppaan ostamaan itselleni puhelimen, ajattelin, että voisin räpsiä hiukan kuvia kaupungista ja esitellä niitä lyhyesti. On kuitenkin sanottava, että Englanti näyttää parhaat puolensa aina, kun täytyy turvautua asiakaspalveluun. Palvelu on kyllä avuliasta ja ystävällistä mutta - hyvänen aika sentään - ei sitä ylitsevuotavaa typeryyttä nyt tarvitsisi asiakkaille esitellä. Ja punaniska pysyy punaniskana, oli tällä sitten kuinka siisti pikkutakki hyvänsä.

Tämä Gary -niminen mies kuitenkin yritti myydä minulle mokkulaa, jonka mukana ei ole ajureita tai ohjelmistoja Linux -järjestelmää varten, ja kieltäytyi ymmärtämästä, että Windows ei ole se ainoa käyttöjärjestelmä. Totesi vain, että "Onhan se Vistakin olemassa." Hänellä kesti myös noin 15 minuuttia kirjoittaa nimeni ja osoitetietoni ylös. Ilmeisesti innokkuus ei korvaa kirjoitustaitoa. Tosin syynä taisi olla miehen kyvyttömyys tavata sanoja, vaikka ne esittäisi kirjain kirjaimelta. Lisäksi hän yritti aivan aluksi myydä minulle puhelinta, jota heillä ei edes ollut. Sanoisin, että aika optimistista markkinointia. Olen tosin ehtinyt jo tottua tällaiseen ja koko toiminta herätti lähinnä hilpeyttä, jota en osannut pitää sisälläni.

Tuntia myöhemmin poistuin kaupasta puhelin taskussani. Ja onhan siinä tosiaan se kamerakin, noin sadan muun täysin tarpeettoman sovelluksen ja ominaisuuden lisäksi. Vain sateenvarjo puuttuu...

Muistin ottaa kuviakin vielä samana päivänä, tosin vasta päästyäni lounaalle yliopiston vieressä sijaitsevaan opiskelijaruokalaan. Erotuksena suomalaisiin vastaaviin, erityisen hienoa on se, että lounaalla voi juoda ruoan kanssa olutta. Siinä asiassa - lienee muuten ainoita asioita - englantilainen ruokakulttuuri on suomalaista parempaa.

Yliopiston sisäpiha poikkeuksellisen aurinkoisena päivänä.

Opittuani käyttämään kameraa, otin ensimmäisen kuvan yliopistosta. Tuon kommunistityylisen harmaan laatikon näköisen yliopiston sisäpihalta löytyy oikeastaan ihan mukavia nurmikkoaukeita kesäistä auringonottoa silmällä pitäen. Vaikka lämpötila keikkuu tällä hetkellä viiden ja kymmenen asteen välillä, viettävät opiskelijat näin talvellakin aikaan kuvassa näkyvällä pihalla syöden eväitä ja loikoillen auringossa. Kuvaan sattui vielä huomattavan epätyypillinen sininen taivas. Vaikka sateet ovatkin pysyneet poissa, ei tuollainen näky ole kovinkaan tavanomaista. Vielä illallakin taivas oli kirkas ja näin noin kolmatta kertaa kolmen kuukauden aikana tähtitaivaan - tai sen mitä siitä on nähtävillä näin lähellä Lontoon ja sen esikaupunkien tuottamaa valosaastetta.

Myönnettäköön, että ei siitä kuvien räpsimisestä sitten kuitenkaan tullut mitään, koska poistuttuani ikkunattomasta toimistostani, tähtitaivas oli ehtinyt jo tulla näkyviin ja kuvien otto ei oikein enää onnistunut. Siksi päätinkin toteuttaa peribrittiläiseen tapaan sen, mitä miljoonat paikalliset ovat tehneet jo satoja vuosia töiden jälkeen. Painuin pubiin.

Jamaikalaista olutta englantilaisessa pubissa.

Valitsin kohteekseni pubin, jossa vietin pari ensimmäistä viikkoani, ennen kuin löysin asunnon. Siis en nyt varsinaisesti viettänyt niitä pubissa (melkein), vaan sen yhteydessä olevassa Bed & Breakfast -tyyppisessä majoituksessa. Kyseessä on siis sama "The Goat Inn", jonka jo taisin mainita aiemmin.

Vaikka oli maanantai, oli pubi kohtuullisen täynnä väkeä ja syykin siihen selvisi heti astuttuani sisään. Jalkapalloa. Arsenal pelasi jotakin toista valioliigajoukkuetta vastaan, ja Lontoolaisena seurana, sen pelit herättävät melkoista mielenkiintoa paikallisessa yleisössä. Pubissa oli kuitenkin myös - tietenkin vasta pelin jälkeen - muutakin ohjelmaa. Eräs paikallinen laulajakitaristi oli tullu jokaviikkoiseen tapaansa soittamaan omia ja muiden tekemiä kappaleita yhteen paikan nurkkauksista. Mies osoittautui kohtuullisen taitavaksi ja kykeni soittamaan lähes minkä tahansa yhdellä kitaralla soitettavan kappaleen yleisön sitä vain pyytäessä. Ja hyvä äänikin hänellä oli. Ei hassumpi tapa viettää maanantai-iltaa.

Exeterin kevätretki

Ympäristökeskuksesta tuttu työkaveri, Kristiina, kutsui minut viikonloppuna Exeterin yliopistolle, jossa on nykyään töissä, puhumaan seminaariin ja tutustumaan paikallisiin pubeihin. Loistava ajatus, koska muutoin tuota maakuntamatkailua tulee harrastettua niin kovin vähän - poislukien satunnaiset Lontoon visiitit. Hyppäsin siis junaan ihan hyvillä mielin ja lähdin katsomaan miltä Englannin eteläinen kärki oikeastaan näyttääkään.

Ensimmäisen kerran pääsin hämmästymään ehdittyäni vasta Lontooseen. Paddingtonin asemalla, josta Exeterin junat lähtevät, eräs nainen tuli kysymään kohteliaasti saisiko hän ottaa minusta kuvan. Ajattelin, että mikäs hippiä vaivaa - ja hipiltä kyseinen nainen tosiaankin näytti - mutta annoin luvan kuvata itseni. Hän sanoi, että on etsinyt pari päivää "tyylikkäästi pukeutuvia miehiä" asemalta kuvatakseen heitä jotakin tarkoitusta varten. Selvä tapaus. Nainen oli hullu, aineissa tai sitten suomalaiset farkut ovat englantilaisia farkkuja tyylikkäämmät. Mene ja tiedä.

Paddingtonista matka jatkui sitten Exeterin St. Paulin asemalle ja sieltä suoraan yliopistonmäelle. Sanottakoon, että Turun yliopistonmäki on aika vaatimaton verrattuna Exeterin vastaavan yli 200 metrin korkeuseroon. Löysin kuitenkin geologian laitoksen hikisenä ja hengästyneenä ja ehdin hyvissä ajoin perille ennen seminaarin alkua. Ehdin jopa tutustumaan geologien "joki- ja eroosiolaboratorioon", missä valutetaan vettä erilaisia rännejä pitkin ja tarkastellaan kuinka nopeasti vesi kuljettaa maa-ainesta mukanaan. Mielenkiintoni riitti siihen noin viiden minuutin ajan - aivan yhtä suurta mielenkiintoa olisi luultavasti herättänyt ruohon kasvun tarkkailuun suunniteltu laboratoriolaitteisto. Vaikka laitoksen biologeille ja geologeille tulikin hiukan yllätyksenä, että astrofyysikko puhuu heille maaperän hiilen kiertokulusta, se ei sensijaan yllättänyt, että englantilaiseen tapaan perjantaiseminaari oli lyhyt muodollisuus ennen pubiin siirtymistä ja viikonlopun "korkkausta".

Seuraavana päivänä kävimme Kristiinan ja Annen, Kristiinan kämppäkaverin ja vuokraemännän, kanssa Dartmoorin luonnonpuistossa. Puisto koostuu mäkisestä nummimaisemasta, joka vaikuttaa hiukan samantyyppiseltä, kuin Skotlannin nummet. Vaikuttavan näköistä joka tapauksessa. Puistossa saa kävellä vapaasti minne haluaa, vaikka suurin osa siitä onkin yksityisessä omistuksessa. Sinänsä poikkeuksellista Britanniassa, missä yksityisomistus on huomattavasti suomalaista vastaavaa suuremmassa arvossa.

Terminä "luonnonpuisto" on tosin melkoisen harhaanjohtava tässä tapauksessa. Dartmoor on nimittäin kaukana luonnollisesta, koska nummimaisemaksi se muuttui vasta pronssikaudella, kun ihmiset hakkasivat metsät pois lampaiden ja hevosten laidunmaiden tieltä. Laidunmaana alue on vieläkin ja puiston kapeilla kivimuurien reunustamilla teillä ajettaessa on muistettava varoa, vastaantulijoiden lisäksi, lampaita ja hevosia, jotka liikkuvat suhteellisen vapaasti puiston alueella. Dartmoorin hevoset, tai oikeastaa ponit, ovat melko erikoisia, koska ne ovat lähes villejä ja elävät vapaasti puistossa pitäen kasvillisuuden kurissa ja estäen siten metsittymisen. Luonnollista tosiaan. On alueella kuitenkin metsääkin joissakin laaksoissa. Siis sikäli kun puupeltoja voidaan oikeasti metsiksi kutsua. Ilmeisesti tässäkin maassa on paikallisilla kepulaisilla liikaa valtaa. Mieleeni tulivat Maikin kommentit kuuluisasta Sherwoodin metsästä. Jos kyseessä on joukko puita, joiden ohi kävelee kymmenessä minuutissa, ei kyseessä ole metsä, vaan puisto. No, englantilaiset luultavasti onnistuisivat eksymään omaan puutarhaansakin.

Dartmoorin poneja estämässä luonnonpuiston metsittymistä.

Kuvassa näkyy Dartmoor tyypillisenä Englantilaisena päivänä hevosineen ja nummisine kukkuloineen. Myönnettäköön, että en ottanut tuota kuvaa itse, koska kameraa ei ollut. Anne tosin otti vastaavan kuvan tien vieressä "parveilleesta" hevosesta ja lupasi lähettää sen minulle mahdollisimman nopeasti. Ei ole tosin kuulunut vielä...

Toinen mielenkiintoinen piirre "luonnonpuistoksi" nimitetyllä alueella on sen keskellä sijaitseva suuri sotilastukikohta, joka on pinta-alaltaa lähes viidenneksen koko puiston pinta-alasta. Hyvä puoli siinä tietenkin on se, että ihmisiltä on kiellettyä mennä vaeltelemaan kyseiselle alueelle mutta en sitten tiedä kuinka luonnonmukaisia sotilaalliset touhut sitten lopultakaan ovat maastoon kylvettyine raskasmetalleineen ja fyysisine vaikutuksineen kasvillisuuteen ja eläimistöön.

Maaseutumatkailu on kuitenkin avartavaa ja paluu St. Albansiin  tuntui synkältä, koska junat olivat englantilaiseen tapaan myöhässä (joskin VR on onnistunut tälläkin saralla huomattavasti paremmin viime aikoina), ja ilma oli täynnä sateen kaltaista kosteutta. Ei oikeastaan sadetta eikä sumua, vaan jotakin siltä väliltä. Siis tyypillistä Englantia.