Exeterin kevätretki

Ympäristökeskuksesta tuttu työkaveri, Kristiina, kutsui minut viikonloppuna Exeterin yliopistolle, jossa on nykyään töissä, puhumaan seminaariin ja tutustumaan paikallisiin pubeihin. Loistava ajatus, koska muutoin tuota maakuntamatkailua tulee harrastettua niin kovin vähän - poislukien satunnaiset Lontoon visiitit. Hyppäsin siis junaan ihan hyvillä mielin ja lähdin katsomaan miltä Englannin eteläinen kärki oikeastaan näyttääkään.

Ensimmäisen kerran pääsin hämmästymään ehdittyäni vasta Lontooseen. Paddingtonin asemalla, josta Exeterin junat lähtevät, eräs nainen tuli kysymään kohteliaasti saisiko hän ottaa minusta kuvan. Ajattelin, että mikäs hippiä vaivaa - ja hipiltä kyseinen nainen tosiaankin näytti - mutta annoin luvan kuvata itseni. Hän sanoi, että on etsinyt pari päivää "tyylikkäästi pukeutuvia miehiä" asemalta kuvatakseen heitä jotakin tarkoitusta varten. Selvä tapaus. Nainen oli hullu, aineissa tai sitten suomalaiset farkut ovat englantilaisia farkkuja tyylikkäämmät. Mene ja tiedä.

Paddingtonista matka jatkui sitten Exeterin St. Paulin asemalle ja sieltä suoraan yliopistonmäelle. Sanottakoon, että Turun yliopistonmäki on aika vaatimaton verrattuna Exeterin vastaavan yli 200 metrin korkeuseroon. Löysin kuitenkin geologian laitoksen hikisenä ja hengästyneenä ja ehdin hyvissä ajoin perille ennen seminaarin alkua. Ehdin jopa tutustumaan geologien "joki- ja eroosiolaboratorioon", missä valutetaan vettä erilaisia rännejä pitkin ja tarkastellaan kuinka nopeasti vesi kuljettaa maa-ainesta mukanaan. Mielenkiintoni riitti siihen noin viiden minuutin ajan - aivan yhtä suurta mielenkiintoa olisi luultavasti herättänyt ruohon kasvun tarkkailuun suunniteltu laboratoriolaitteisto. Vaikka laitoksen biologeille ja geologeille tulikin hiukan yllätyksenä, että astrofyysikko puhuu heille maaperän hiilen kiertokulusta, se ei sensijaan yllättänyt, että englantilaiseen tapaan perjantaiseminaari oli lyhyt muodollisuus ennen pubiin siirtymistä ja viikonlopun "korkkausta".

Seuraavana päivänä kävimme Kristiinan ja Annen, Kristiinan kämppäkaverin ja vuokraemännän, kanssa Dartmoorin luonnonpuistossa. Puisto koostuu mäkisestä nummimaisemasta, joka vaikuttaa hiukan samantyyppiseltä, kuin Skotlannin nummet. Vaikuttavan näköistä joka tapauksessa. Puistossa saa kävellä vapaasti minne haluaa, vaikka suurin osa siitä onkin yksityisessä omistuksessa. Sinänsä poikkeuksellista Britanniassa, missä yksityisomistus on huomattavasti suomalaista vastaavaa suuremmassa arvossa.

Terminä "luonnonpuisto" on tosin melkoisen harhaanjohtava tässä tapauksessa. Dartmoor on nimittäin kaukana luonnollisesta, koska nummimaisemaksi se muuttui vasta pronssikaudella, kun ihmiset hakkasivat metsät pois lampaiden ja hevosten laidunmaiden tieltä. Laidunmaana alue on vieläkin ja puiston kapeilla kivimuurien reunustamilla teillä ajettaessa on muistettava varoa, vastaantulijoiden lisäksi, lampaita ja hevosia, jotka liikkuvat suhteellisen vapaasti puiston alueella. Dartmoorin hevoset, tai oikeastaa ponit, ovat melko erikoisia, koska ne ovat lähes villejä ja elävät vapaasti puistossa pitäen kasvillisuuden kurissa ja estäen siten metsittymisen. Luonnollista tosiaan. On alueella kuitenkin metsääkin joissakin laaksoissa. Siis sikäli kun puupeltoja voidaan oikeasti metsiksi kutsua. Ilmeisesti tässäkin maassa on paikallisilla kepulaisilla liikaa valtaa. Mieleeni tulivat Maikin kommentit kuuluisasta Sherwoodin metsästä. Jos kyseessä on joukko puita, joiden ohi kävelee kymmenessä minuutissa, ei kyseessä ole metsä, vaan puisto. No, englantilaiset luultavasti onnistuisivat eksymään omaan puutarhaansakin.

Dartmoorin poneja estämässä luonnonpuiston metsittymistä.

Kuvassa näkyy Dartmoor tyypillisenä Englantilaisena päivänä hevosineen ja nummisine kukkuloineen. Myönnettäköön, että en ottanut tuota kuvaa itse, koska kameraa ei ollut. Anne tosin otti vastaavan kuvan tien vieressä "parveilleesta" hevosesta ja lupasi lähettää sen minulle mahdollisimman nopeasti. Ei ole tosin kuulunut vielä...

Toinen mielenkiintoinen piirre "luonnonpuistoksi" nimitetyllä alueella on sen keskellä sijaitseva suuri sotilastukikohta, joka on pinta-alaltaa lähes viidenneksen koko puiston pinta-alasta. Hyvä puoli siinä tietenkin on se, että ihmisiltä on kiellettyä mennä vaeltelemaan kyseiselle alueelle mutta en sitten tiedä kuinka luonnonmukaisia sotilaalliset touhut sitten lopultakaan ovat maastoon kylvettyine raskasmetalleineen ja fyysisine vaikutuksineen kasvillisuuteen ja eläimistöön.

Maaseutumatkailu on kuitenkin avartavaa ja paluu St. Albansiin  tuntui synkältä, koska junat olivat englantilaiseen tapaan myöhässä (joskin VR on onnistunut tälläkin saralla huomattavasti paremmin viime aikoina), ja ilma oli täynnä sateen kaltaista kosteutta. Ei oikeastaan sadetta eikä sumua, vaan jotakin siltä väliltä. Siis tyypillistä Englantia.