Puut nurin

Kuten Yhdysvaltojen länsiosien pueblo intiaanit tai tyynen meren pääsiäissaarelaiset voisivat kertoa, jos siis olisivat edelleen elossa, puiden kaataminen on jokseenkin typerää pitkässä juoksussa. Tai ainakin niiden kaataminen on todella typerää, jos se tapahtuu nopeammin kuin uusia kasvaa ja tuhoaa elinkeinot ja pitkässä juoksussa luultavasti myös keinoelimet (vaikka nykyään taitavat valmistaa niitä pääasiassa muovista). Britanniassa puita tosin kasvaa nopeammin kuin niitä kaadetaan - joskin syynä on se, että "tyhjästä on paha nyhjästä" (naurettava sanonta muuten, eihän 'nyhjä' ole edes sana), eli kun puita ei enää ole, on niiden väkisinkin pakko kasvaa nopeammin kuin niitä kaadetaan. Tai ainakin yhtä nopeasti.

Puu nurin.

Minua säälittää kovasti se, että kyseinen yksilö ehti saavuttaa jo kultaisen keski-ikänsä, noin 300 vuotta, mutta joutui sitten sahalle kun pudotti pari hassua kuivumaan päässyttä oksaansa maahan. Siihen päätyivät rumasti hautuumaalle kalmiston kauhuksi. Ja sitten tulivat firman miehet sahoineen ja suorittivan teloituksen keskellä kaunista syyspäivää (aivan, syyspäivä, koska talvea täällä ei ole). Joskus tuntuu kuin arvostaisin kasvikunnan yksilöitä enemmän kuin erään kaksijalkaisen apinalajin edustajia. Mutta ainakaan kasviyksilöt eivät kärsi omasta tyhmyydestään toisin kuin lajikumppanini, jotka jakuvasti sahaavat ansiokkaasti ja suunnatoman innon valtaamina omia oksiansa, koska siitä saa sillä hetkellä tuloja, joilla voi ostaa särvintä (mikä hemmetti särvin edes on?) leipänsä päälle ja toisinaan uudemman Bemarin kuin naapurilla. Mutta jaetaan niitä Darwinin palkintoja kokonaisille lajeillekin.

Tälle ilmiölle on oma nimensäkin. Jos Wikiin on uskominen, sitä kutsutaan suomeksi nimellä "yhteismaan ongelma" (tragedy of the commons) ja sen ratkaisuun on vain kaksi vaihtoehtoa. Alhaalta ylös -ratkaisu edellyttää, että kaikki asianosaiset istuvat alas ja keskustelevat yhteisten metsien käytöstä ja sopivat, että kukaan ei mene ja kaada niitä viimeisiä metsiä, jotka tuottavat happea, puhdistavat ilmaa, suodattavat juomavettä, hidastavat eroosiota ja suorittavat lukemattomia muita palveluita aivan ilmaiseksi. On sanomattakin selvää, että se ei toimi, koska naapurin Perttu haluaa välttämättä kalliimman Bemarin ja siinä hypetyksessä yhteinen kyvä kuulostaa niin, no, kommunismilta. Ja kommunismi on tietenkin paha.

Toinen vaihtoehto on ylhäältä alas -ratkaisu, jossa poliittinen eliitti estää luonnonvarojen kestämättömän käytön. Sekään ei tietenkään toimi, koska poliittinen eliitti istuu samaan aikaan suuryritysten hallituksissa (tai hallitusten jäsenten taskuissa, kuvainnollisesti puhuen) ja eihän se käy, että luonto tuottaa ekosysteemipalveluita ilmaiseksi, kun firma voi tehdä niillä rahaa hakkaamalla mokoman kilpailijan ensin maan tasalle. Ja sitten saadaan koko hallitukselle kalliimmat Bemarit kuin naapurilla. Ei taida toimia tämäkään.

Jos joku keksii kolmannen ja toimivan ratkaisun, niin olen valmis kuuntelemaan. Sillä aikaa valmistaudun hyväksymään sen, että nykyinen meno ja kapitalismin ja pääoman päätön palvonta poistaa meidät maapallolta nopeammin kuin norjalaiset Grönlannista. Ja he sentään sinnittelivät itseaiheutetun ekokatastrofinsa keskellä yli neljäsataa vuotta.