Kisakaupunki

Sheffieldin yliopisto.

Sheffieldissä on yliopisto. Sellainen tavallinen yliopisto, jossa opiskellaan. Ja sen enempää en siitä sitten tiedäkään, koska huhtikuun lopulla kaupungissa on parempaakin tekemistä kuin kampuskierrokset. On snookerin maailmanmestaruuskisojen aika. Ja kuten kuvaan sopii, suomalaiset ovat jo pudonneet (no melkein) mestaruustaistelusta lyötyään liian monta palloa ohi. Osaan samaistua. Itselläni on sama ikävä tapa alisuorittaa kaikissa kilpailutilanteissa, koska kulttuuriin kuuluu täydellinen itsevarmuuden puute ja oman osaamisen vähättely. ("Menen tekemään omaa suoritusta ja katsotaan mihin se riittää.") Se on sitä jo koulumaailmasta tuttua "tasapäistämistä", jossa heikoimmat eivät opi, koska eivät kuitenkaan ymmärrä ja parhaimmat eivät opi, koska osaavat jo ja siksi pitkästyvät kuoliaaksi mutta tasoryhmiin jakaminen on silti pahasta.

Areena.

Snookerareenalla, Crucibelissa, ei onneksi tarvinnut pitkästyä kun sedät kepittivät toisiaan ja paiskivat punaisia koppaan melkoisella vimmalla. Edes tunnin maratonerät eivät pitkästyttäneet, kun oli mahdollista poistua hörppimään viileää olutta vartin taukojen ajaksi baarin puolelle. Kaksi asiaa kuitenkin herättivät ihmetystä enemmän kuin laki sallii. Kuinka suuri idiootti sitä saa olla, jotta kykenee ostamaan lipun snookerin maailmanmestaruuskisoihin muttei onnistu asettamaan luuriaan äänettömälle, jotta sen pirinä ei saisi pelaajien pasmoja sekoamaan ja voittopalloja karahtamaan kassien kulmiin? tai ehkäpä modernit älyttömyyspuhelimet vain ovat liian monimutkaisia kyseiseen toimenpiteeseen (omasta mielestäni koko puhelimen pirinä on niin ysikytlukuista, että sitä sietävät pitäisi siirtää sinne maaseudulle, mistä ovat tulleetkin).

Toinen hämmästyttävä piirre oli se, että snookerfanit ovat luultavasti urheilua seuraavasta väestönosasta niitä huonokuntoisimpia. Ei riittänyt, että pelkäsin takanani istuneen herrasmiehen tukehtuvan hengenahdistukseen hänen hengityksensä pitäessä kovempaa ääntä kuin voittofreimin jälkeiset ablodit. Luulin sedän kuolevan ja putoavan niskaani kuin se kuuluisa kananpojan taivas ja siinä sitä sitten oltaisiin sadanviidenkymmenen kilon keijukaisen liiskaamana matkalla sairaalaan suoristamaan vääntynyttä selkärankaa. Se olisi kuitenkin ollut vielä pientä verrattuna eturivin sipsuja kaksin käsin mässyttäneeseen mammaan, joka lentokoneessa matkustaessaan olisi vaatinut noin neljä penkkiä pelkälle sievälle ahterilleen. Mietin hetken miten kyseinen nainen pääsi koko teatteriin, koska en nähnyt trukkia enkä usko hänen kyenneen yhteenkään porras-askeleeseen - maailmassa ei vain ole sellaista pohjetta, joka kantaisi kolmesataa kiloa ihraa.

Mutta väliäkös sillä. Selvisin terveenä Damokleen miekasta (tai ehkä Damokleen ihrasta) huolimatta. Davisin Steve tosin jäi näkemättä enkä siis saanut mahdollisuutta haastaa herraa kuudensadantuhannen rahapeliin. Tiedä sitten, vaikka olisin voittanut.

Crucible.