Aina vain kylttejä

Brittien tarve ilmoittaa kylteillä kaikenlaisista asioista menee toisinaan niin liiallisuuksiin, että en tiedä pitäisikö itkeä, nauraa, vai vetää itsensä jojoon, jotta säästyisi mokomalta sekoilulta. En ole onnistunut käsittämään miksi jokaisesta asiasta on pakko ilmoittaa kyltillä, jossa on varoitusteksti ja jossa syyllistetään niitä onnettomia, jotka eivät kykene seuraamaan "sääntöjä" ja "rajoituksia" pilkuntarkasti ja henkeään pidättäen. Kehittämäni hypoteesin mukaan, saaren natiivit ovat vain niin äärimmäisen yksinkertaisia (joku ilkeämielinen voisi käyttää termiä idiootti), että heitä on jatkuvasti valistettava esimerkiksi kengännauhojen epäonnistuneen solmimisen aiheuttamasta akuutista kompastusvaarasta, tai kastuneen asfaltin aiheuttamasta liukastusvaarasta (ajatelkaa, maassa, jossa sataa suunnilleen 200 päivää vuodessa).

Epätasainen alusta.

"Varokaa, epätasainen alusta." Ihanko totta, oikeinko epätasainen eli siis jotakin muuta kuin tasainen ja siten kompastusaltis? Niitä kutsutaan portaiksi, por-taat, p-o-r-t-a-a-t. Mikä tässä on niin epäselvää? Jos ne olisivat tasaiset, jolloin kyltiin ei olisi aihetta, niin kyseessä olisi ramppi. Jos joku osaa selventää miltä näyttää portaikko, joka ei perustu "epätasaiseen alustaan", niin olen kovasti kiinnostunut näkemään.

Sitä voisi kuvitella, että yliopistolla olisi älykkäiden ihmisten ympäröimänä mutta kyseessä lienee jonkinlainen urbaani legenda. Uudet opiskelijat ovat tietenkin hiukan pihalla ja muutenkin jokseenkin yksinkertaisia mutta tietävät kuitenkin lähes varmasti mikä portaikko on, mihin sitä käytetään, ja että se ei ole tasainen eikä sitä tarvitse varoa. Nyt kun asiaa ajattelee, niin en keksi kenelle kuvaamani kyltti edes voisi olla suunnattu. Ehkäpä yliopistolla vierailee maan poliittista johtoa tällä viikolla ja kyltillä pahoitellaan sitä, että heidän suuruutensa joutuvat oikeasti nostamaan jalkojaan portaiden tahdissa, eivätkä portaat tällä kertaa nöyrry mielistelemään herrojen (ovat tietenkin miehiä, naiset osallistuvat päätöksen tekoon tässä maassa korkeintaan keittämällä vieraille teetä) kultaisia kengänpohjia.

Kyltissä on kuitenkin yksi maan kirjoitetun kulttuuriperinnön suloisimpia, hyödyttömimpiä ja useimmin käytettyjä lauseita. "We apologise for any inconvenience." Minulla ei ole siihen mitään lisättävää.

Mennään bisselle

Mikä saa britit innostumaan ja ottamaan juoksuaskeleita, koettamaan josko laulutaito olisi parantunut sitten viime talven epätoivoisen (ja niin kovin kiusallisen) karaokekokeilun, ja soittamaan kaikille kavereille kysyen tyypilliseen tyyliin "fancy a pint, mate?" No tietenkin jokavuotinen St. Albansin olutfestivaali. Ei varsinaisesti mikään Oktoberfest, eikä nyt oikeastaan festivaali ensinkään, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ainoastaan suunnilleen kolmesataa paikallista ja ulkomaista mallastuotetta tarjolla suuressa hallissa odottamassa, että paikalliset painelevat sisään suurin joukoin ja uskottelevat itselleen harrastavansa olutkulttuuria, vaikka tarkoituksena on vain vetää suomalaistyyppiset päädyt.

Bissefestarit tulossa.

En luultavasti aio mennä paikalle ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin mielummin olueni viehättävässä pubimiljöössä jäähallin kokoisen areenan sijaan, jossa joutuu uittamaan vaatteensa mallasjuomassa kännisten "olutharrastajien" käyttäessä kyynärpäitään pyrkiessään maistamaan vielä yhtä erikoista/ulkomaista/kotimaista/jonkinlaista/jonkinmakuista/ihansamamitä hanatuotetta. Itse ajatus on kyllä hieno, oluessa on jotakin festivaaliteemaan sopivaa - vai kuka voisi kuvitella teefestivaalit, limonadifestivaalit, pirtelöfestivaalit tai vaikkapa kutunmaitofestivaalit? En minä ainakaan, ellei tylsien ihmisten tylsiä kello viiden teekutsuja lasketa. Viinifestivaalitkaan eivät oikein toimisi samalla tavalla, koska viini on ylemmän keskiluokan juoma ja festareissa on aina jotakin niin kovin rahvaanomaista.

Pysyn siis poissa St. Albansin areenasta ensi viikonloppuna. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaksikymmentätuhatta paikallista tekisivät samoin. Nämä natiivit menevät, niin, no miksi sitä kaunistelemaan, ryyppäämään kahdeksi päiväksi aikaansaaden valtavat yömyöhän, aamuyön ja seuraavan puolenpäivän kysyntäpiikit niin lähipizzerioissa ja kepsuloissa ja kuluttavat lähikauppojen ibuprofeenivarastot loppuun (aivan oikein, särkylääkkeitä ja viiniä saa ruokakaupasta toisin kuin demareiden rakentamassa "hyvinvointiyhteiskunnassa") sekä jumittavat keskustan yömyöhällä muodostaen viivasuoran viinakaupalta haisevan taksijonon (jokainen kunnon britti osaa muodostaa jonon - vaikka yksinään), koska se keskustasta hakemaan tullut kaveri ei kuitenkaan malttanut olla ottamatta muutamaa lageria ja poliisi sattuu tehotarkkailemaan rattijuoppoja sattumalta juuri festivaalin aikaan.

Ai mistäkö tiedän mitä kaupungissa tapahtuu yömyöhällä? Enhan minä muuten mutta kun isot pojat kertoivat. Itse olen tietenkin jo kiltisti nukkumassa juottoloiden sulkeutumisaikaan.

Kun elämä ei riitä

Kävelen päivittäin useammankin paholaisenkarkoitusareenan ohi kiinnittämättä niihin juurikaan huomiota. Tänään päätin kuitenkin katsoa hiukan tarkemmin minkälaisille hiihtäjille kyseiset paikat on rakennettu. Siispä asetin myssyn tiukasti päähäni, ettei ilmapiiri ala kylmäämään liikaa, otin kameran valmiiksi esille, jotta voin räpsiä kuvia henkisessä suossaan hiihtävistä spagettihirviöidensä palvojista, ja lähdin kohti toimistoa normaalia reittiäni pitkin, avoimin silmi ja valmiina kohtaamaan kaikenlaisia poppamiehiä, entisiä pirinistejä ja muita oman elämänsä sankareita, joilta on vain sädekehä päässyt syystä tai toisesta hiukan himmenemään (ja saattaapa hiukan myös puristaa otsaa).

Pyhän pelastajan mökki.

Ensimmäinen kohteeni oli pyhän pelastajan (St. Saviours) sielunpelastuspaja, jonka ovessa komeilee erityisen kutsuva kyltti: "Tervetuloa nauttimaan teetä, viettämään vapaa-aikaa tai vain istahtamaan alas." Paitsi että puiset pakaroita puuduttavat penkit eivät juurikaan houkuttele, tee on kuitenkin mautonta englantilaista "kuumaa vettä kukikkaasta kupista" -tyyppistä litkua ja vietän mielummin vapaa-aikani jossakin turvallisemmassa paikassa, jossa ei tarvitse pelätä, että teloittavat minut antiikin aikaiseen tyyliin naulaamalla tolppaan. Nuo ristit muistuttavat aina siitä, että jos Jesse olisi kuollut 1700-luvun Ranskassa, olisi kaikilla uskovaisilla varmaankin roikkumassa kaulassaan kultaiset giljotiinit. Jostain syystä huomattavasti brutaalimpaa teloitusvälinettä kuitenkin palvotaan edelleen.

Adventtitalo.

Entäpä sitten nämä hihhulit, jotka kutsuvat itseään seitsemännen päivän adventisteiksi? Heidän nerokas ajatuksensa on viettää sunnuntaita lauantaina ja mennä baariin vasta suunnuntaina, koska jokin amerikkalainen poppatohtori päätti tehdä niin 1800-luvulla. Erityisen nerokkaaksi heidän lähestymistapansa tekee se, että ovat perustaneet "Career Development Centre" -tyyppisen vastineen: "Life Development Centre", jota mainostavat suurella kyltillä ovensa edessä. Tervetuloa kaikille, joilta puuttuu täysin niin kyky hallita omaa toimintaansa kuin mahdollisuudet ymmärtää syiden ja seurausten välisiä suhteita. Aion kiertää paikan vastedes hyvinkin kaukaa, jottei kukaan talon vajakeista pääse tartuttamaan henkistä lobotomiaansa minuun.

Pyhän petrin päiväkoti.

Viimeisenä vastaan tulee aina pyhän Petrin anglikaaninen talo, jossa oli niitä laulavia lapsia, heitä stalkkaavia pahoja pappeja ja muita rikollisia. Kyseessä on vähän saman tyyppinen pedofiilirinki kuin katolinen kirkko mutta piirit pyörivät pienempää ympyrää ja poliisikin katsoo toimintaa läpi sormien, koska kuuluu kerhoon itsekin. Ja sitten länsimaiset tekopyhyyden ylistäjät tuomitsevat kovaan ääneen Lähi-idän maiden lapsiavioliitot, vaikka omassa kaapissa on sellainen kasa luurankoja, että naapurin Mustilta valuu aina kuolaa suupielistä kun narauttaa kaapin oven auki vaihtaakseen puhtaat sukat jalkoihinsa. Mutta sellaista se on, kukaan ei kai ole koskaan sanonut, että maailma on reilu paikka. Siitä saisi kuitenkin huomattavasti reilumman, jos ihmiset lakkaisivat kuuntelemasta päissään kuuluvia näkymättömien mielikuvitusystävien ääniä.

Pubiranking: The Boot

The Boot.

Kuvaus. Kyseessä on yksi kaupungin monista pubeista, joita henkilökunta kuvaa St. ALbansin vanhimmaksi. Mutta ainakin rakennus on vanha, päätellen 1400-uvun ulkoasusta ja matalalla notkuvasta katosta, joka saattaa illan aikana aiheuttaa päänsärkyä, vaikkei mitään ottaisikaan. Anniskelutilat eivät kuitenkaan rajoitu pubin alueelle, vaan jatkuvat pitkälle ylös kävelykatua, mikä on ihan miellyttävä piirre, vaikkei aivan lakia noudatakaan.

Sijainti. The Boot sijaitsee kaupungin täsmällisessä keskipisteessä, kaiken keskellä. Sen ohi joutuu kulkemaan aina mennessään torille, shoppailemaan, tai johonkin naapuruston ravintoloista, joita riittää melkoinen määrä noin parin sadan metrin säteellä. Sijainti ei voisi olla parempi. 10/10

Ruoka. Pubissa ei tarjoilla ruokaa, ellei sipsejä ja pähkinöitä lasketa. Kyseessä on perinteinen juottola. 1/10

Tunnelma. Käytännöllisesti katsottuna pubi on aina täynnä ja istumapaikkoja on vaikea löytää. Siispä notkuminen baaritiskillä ihmisille höpisten onnistuu jopa tavallistakin luontevammin ja saa helposti aikaiseksi tuttavuuksia, joita The Boot vetää puoleensa niin lähikortteleista kuin kaupungin laidoilta asti. 8/10

Aktiviteetit. Jos hyvää hanasiideriä ei lasketa aktiviteetiksi, niin livebändit ovat sitä. Pari kertaa viikossa The Bootissa keikkailee jokin paikallisista rock-cover pumpuista, mikä nostaa tunnelman aina kattoon ja saa postilaatikon tulvimaan naapureiden valituskirjeistä. Sunnuntaikeikat ovat erityisen hyviä, koska kyseinen päivä on perinteinen ravintolahenkilökunnan ulkoilupäivä. Ei muita aktiviteetteja mutta mihin ihmeeseen niitä edes tarvittaisiin. 8/10

Muuta. The Boot tarjoaa erityisesti hyviä siidereitä ja sen katuterassi on oikein miellyttävä vaihtoehto niiden nauttimiseen. Pubin edustalta löytyy myös kaupungin ainoa puhelinkoppi, joka ei taida olla toiminnassa, koska sen oven yläpuolelle on teipattu teksti "shower".

Pisteet. 7/10

Sammuisit jo

Muutan kohta muualle, jollekin viileämmälle planeetalle lähitähtijärjestelmään. Satunkin tuntemaan pari mukavaa paikkaa ja kyllä kai tässäkin tapauksessa löytäjä saa pitää löytönsä kuten eurooppalaiset löytöretkeilijät pitivät omansa. Mitä muutamasta alkuasukkaasta, ne voi "lakaista maton alle" tai asettaa muuten vain marginaaliseen asemaan tykkien, tautien ja sen sellaisen avulla. Tai sitten ostan mökin Lofooteilta vuonon rannalta ja ryhdyn suorittamaan aamu-uintini hyytävässä jäämeressä merileijonien ja miekkavalaiden kanssa ja vaihdan piponi punaiseen kalalta haisevaan villamyssyyn kuten meribiologeilla on tapana. Vaikka tuskin sekään auttaa kun arktiset alueet lämpenevät ennätysvauhtia ja jäätä on kohta enää grogilasissa, jos sielläkään, ja ihmiskunnan tuottamat saasteet tappavat merinisäkkäät sukupuuttoon joka tapauksessa ihan kohta. Sitten saammekin kellua kivasti levämeressä meduusojen kanssa. Mutta suomalaisille, tuon maailman saastuneimman sisämeren ranta-asukeille, se taitaakin jo olla tuttua puuhaa.

Hei hei, Aurinko.

No en siteeraa enää Callum Robertsia, vaan keskityn kiroamaan tuon maanvaivan, kauniin keltaisen kääpiötähtemme, horisontin taakse. Se mokoma on helottanut keltaisena keskellä syksyistä taivasta jo useamman päivän saaden ajatuksenjuoksun sulamaan pieniksi kuralätäköiksi, jotka sitten hikoillaan pois päivän mittaan yhdessä kaikkien muiden elimistön elintärkeiden nesteiden kanssa. Ymmärtäähän sen, että sitä alkaa illan tullen itse kukin janoamaan grogilasiinsa muutakin kuin jääpaloja. Itse ainakin pysyttelen tiiviisti ilmastoidussa toimistossa kunnes taivas punertaa auringonlaskun merkiksi. Olen ehkä muuttumassa sellaiseksi yöeläimeksi - ainakin ulkoilu päiväsaikaan tuottaa suunnatonta kärsimystä ja tarvetta sulkeutua johonkin viileään kellariin kylpemään jääpaloilla täytetyssä ammeessa.

En ehkä kuitenkaan toivo, että tuo lähitähtemme sammuu aivan kokonaan. parin prosentin himmeneminen tosin olisi enemmän kuin paikallaan - ainakin siihen asti kun saan kerättyä tarpeeksi resursseja muuttaakseni jollekin viileämmälle planeetalle, jollekin niistä jotka olen löytänyt. Ja aion julistaa koko planeetan ihmisvapaaksi luonnonsuojelualueeksi, joten ei tarvitse tulla käymään.

Jospa roomalaiset tietäisivät

Roomalaista arkkitehtuuria.

Koirien kusettajia, ryyppääviä teinejä, ja luultavasti yömyöhällä pirikauppiaita ja höijöpäitä imemässä massiivisia jointtejaan kesäillan huumassa (isot pojat kertoivat, itse en noista jälkimmäisistä tiedä mitään). Rooman valtakunnan aikainen luostari vain on päässyt rapistumaan ja metsittymään suhteellisen pahasti ja tarjoaa miljöön lähinnä kyseisille ihmisryhmille. Roomalaiset kuitenkin luultavasti kääntyilisivät haudoissaan hyrrien lailla jos vain tietäisivät, vaikka tuskinpa aivan jokainen 400-luvun välimerelliseen ilmastoon tottunut saarella asustanut karvakäsi oikeasti olisi välittänyt - mokoma barbaarien ja takkutukkaisten metsämiesten saari. Mutta kaikenlaista sitä löytääkin St. Albansista kun poikkeaa rutiineistaan ja käy tarkkailemassa aluetta hiukan laajemmalla säteellä.

Brittiläinen arkkitehtuuri sensijaan on melkoisen, sanoisinko, hämmentävää. Vaikka saarella on ollut junaratoja jo suunnilleen seitsemän sukupolven verran, eivät asukkaat ole vieläkään tottuneet tuulispään lailla ohitse puksuttaviin rautateiden kiitäjiin.

Junarata.

Vai miten selittyy se yksinkertainen asia, että jos jonnekin on rakennettu junarata, on siitä syytä ilmoittaa kissan kokoisin kirjaimin sanomalla "varokaa junia"? Ihanko totta? Jos siinä on junarata, niin luulisi älyttömimmänkin kelttien jälkeläisen ymmärtävän, että ohitse saattaa puksuttaa parisataa tonnia karkaistua terästä ja vieläpä ihan reippaalla vauhdilla. Ja jos on päässyt näin pitkälle loogisessa päättelyketjussaan, niin luulisi olevan selvää, että eteen ei kannata astua ellei halua tulla kaavituksi puskurista, tuulilasista ja kiskoista pelastuslaitoksen tarjoamilla hammasharjoilla. Vai olenko aliarvioimassa kanssaihmisteni älykkyyttä? Mene ja tiedä (ihme idiomi muuten, minne tässä pitää mennä?).

Sama raunio.

Ja kuin pisteenä i:n päälle, palatessani takaisin saman rauniohässäkän ohi, mielikuvani tulivat todistetuksi toteen. En jaksa edes kerrata asiaa, joten asetan kuvan näytille. Ne kun kuulemma kertovat enemmän kuin N sanaa, kaikille N=0, ..., 1000. Ja kuka muka sanoi, että matematiikka, logiikasta puhumattakaan, olisi jotenkin vaikeaa...

Punaviinissä marinoitu tomaattikeitto

Koska ruokaa on kiva tehdä ja sen syöminen on sitäkin mukavampaa, päätin jakaa reseptikirjastoni salaisuuksia ja brassailla hyvyyksillä, joita eilen valmistin. En jaksanut käydä kaupassa, joten tein ruokaa siitä mitä satuin kaapista löytämään. Lopputuloksena oli herkullinen "punaviinissä marinoitu tomaattikeitto".

Soppa.

Ainekset:
1. Tomaatteja, mielellään kypsiä ja mielellään enemmän kuin kolme.
2. Sipuli tai jokin sipulinkaltainen valmiste.
3. Vihreitä papuja. Tai joitakin muita papuja mutta papuja kuitenkin.
4. Tuoretta chiliä, mielellään jotakin tulista sorttia, koska muuten chileissä ei ole mitään järkeä.
5. Inkivääriä. Ja jos ei pidä inkivääristä, ei sitä tarvitse käyttää.
6. Punaisia linssejä. Voi käyttää vihreitäkin mutta tomaattikeiton kuuluu olla punaista, joten laitetaan punaista väriä ihan esteettisistä syistä.
7. Nuudeleita tai jotakin muuta missä on satunnaisia hiilihydraatteja.
8. Mausteita, joita kaapista löytyy - joskin kannattaa olla varovainen, itse käytin vain valkosipulia, mustapippuria ja suolaa, ja se riitti hyvin.
9. Etikkaa. Jos valkkaria on jäänyt happanemaan, se kannattaa käyttää ettei mene hyvä tuote hukkaan.
10. Pullo punaviiniä.
11. Vuohenjuustoa tai jotakin muuta juustoa. Itse asiassa juustoa ei edes tarvita mutta on se vain niin hyvää, että kannattaa laittaa sekaan.
12. Oliiviöljyä. Tai jotakin muuta öljyä, ihan sama.

Valmistus.
1. Korkkaa punkku ja kaada siitä lasiin neljännes. Mieli pysyy virkeänä kun muistaa hörppiä säännöllisin väliajoin.
2. Kuullosta hienonnettu sipuli ja chili runsaassa öljyssä. Inkiväärikin kannattaa heittää pannuun tässä vaiheessa.
3. Lisää keittoastiaan silputut tomaatit ja runsaasti vettä ja säädä liesi maksimille, jotta neste pääsee kiehumaan. Muista myös hörppiä punaviiniä, ollaan jo puolessa välissä.
4. Lisää pavunkappaleet  ja linssit, jotta ehtivät mokomat pehmetä hiukan, ja muista kaataa lasiisi lisää punkkua.
5. Lisää etikka ja mausteet jatkuvasti hörppien, eikun hämmentäen, ja aseta nuudelien kappaleet soppaan pehmenemään.
6. Tarjoile ripottelemalla juusto sievästi pinnalle ja nauti lopun punkun kanssa.

Joku tarkkasilmäinen saattaa huomata, etten kirjoittanut yhtään konkreettista mittaa kyseiseen reseptiin. Se ei kuitenkaan ole pointti, koska mittayksiköt ovat insinööreille, kädetön apinakin osaa valmistaa tomaattikeiton ja jokainen tekee sen kuitenkin oman makunsa mukaan. Myöskään punaviinillä, tuolla mainiolla välimerellisellä vihanneksella, ei ollut juurikaan tekemistä ruoan kanssa, enemmänkin sen tarkoituksena on pitää kokin mielenterveyttä yllä. Ja jos resepti oli liian vaikea, sen voi kirjoittaa helpommin (lue: miehekkäämmin ja ilman turhaa hifistelyä) seuraavalla tavalla.

Resepti:
1. Kumoa puoli pulloa punkkua.
2. Valmista tomaattikeitto.
3. Nauti keitto lopun punkun kanssa.