Matkalla taivaassa

Pilvimaisema.

Voi sentään, mikä pettymys. Lensin taivaaseen mutta siellä ei ollut yhtään niitä sellaisia enkeleitä, joita kuulemani mukaan mahtuu ääretön määrä tanssahtelemaan nuppineulan kärjellä. Tai ehkäpä niiden vahasta valmistetut siivet olivat päässeet sulamaan niiden liihoteltua liian lähelle Aurinkoa. Tai sitten kaikkea perimätietoa ja mitä interwebissä lukee ei pidä ottaa liian vakavasti. Sitäpaitsi, ilmanpaine on kymmenessätuhannessa metrissä aivan liian matala, jotta kukaan voisi edes hengittää siellä kovinkaan vapautuneesti.

Täysikuu.

Mieleeni tuli muuan edesmennyt herra Alfred Wallace, tuo yksi aikansa arvostetuimpia akateemikkoja ja herra Darwinin kirjeystävä. Hän erehtyi kerran väittelemään uskovaisten pikkusielujen kanssa asiasta, joka vaikutti miehen mielestä niin selvältä, että pieni tieteellinen koe ratkaisisi asian ja saisi uskontonsa sokaisemat lahkolaiset muuttamaan mieltään ja luopumaan uskostaan. On sanomattakin selvää, että niin ei käynyt. Erikoista lienee kuitenkin se, että kyseinen lahko uskoi maan olevan litteä (ja uskoo edelleen: flat Earth society). Alfred poloinen kuitenkin järjesti yksinkertaisen kokeen, osoitti Maan olevan pallo, ja sai perheineen lahkolaisten uhkailuja ja vihapuhetta osakseen vuosikymmenen ajaksi. Ei kannattaisi koskaan yrittää saada miestä muuttamaan mieltään logiikan avulla, jos hän ei päätynyt käsitykseensä loogisesti ja jos hänen elantonsa riippuu siitä, että hän ei muuta mieltään.

Mutta kun nyt kerran osoitin, että taivaassa ei ole enkeleitä, niin kaikki lahkolaisethan nyt varmasti lakkaavat uskomasta niihin, eikö niin (osoitin samalla, kuten horisontin kaartumisesta huomaa, että Maa tosiaan on pallo - uskokaa tai älkää)? No, en odota moista ihmettä (tarkoituksellinen pun) henkeäni pidätellen (Russellin konjektuuri iskee ikävästi takavasemmalta: arXiv:1304.0240). Mutta kaunista siellä silti oli, kuten kuvista voi nähdä - harvemmin sitä näkee auringonlaskua horisontissa samanaikaisesti punertavien pilvien ja tähtitaivaan sekä täysikuun kanssa. Niiden pilvien punerrus kun tuppaa yleensä haittaamaan jälkimmäisten näkemistä.

Opinko sitten mitään muuta matkustellessani? Opin tietenkin. Esimerkiksi sen, että toimittajille puhuminen on rasittavaa heidän repiessään otsikkonsa stetson -menetelmällä, varsinkin kun siitä ei koskaan saa asiaankuuluvaa korvausta, ja ranskalaiset kanssamatkustajat ovat vielä sitäkin rasittavampia, koska puhuvat suureen ääneen siitä miten pahaa lentokoneessa tarjoiltu kahvi on (eivät ole käyneet Proffan kellarissa kahvilla), tuuppivat kyynärpäillään puhuessaan käsillään, yrittävät kurkkia hermostuneena ulos ikkunasta pelätessään lentokoneen putoamista (tai taivaan putoamista niskaan, kautta Teutateksen), vaikka minulla on se ikkunapaikka, ja haisevat voimakkaasti valkosipulietanoille ja sammakon villiyrttireisille, mikä saa lähinnä harkitsemaan koneesta hyppäämistä - vaikka sitten ilman laskuvarjoja, aivan sama. Mutta pääsinpähän saarelleni turvallisesti takaisin.