Palautusmatka

Hei hei Santiago ja hei hei halpa punkku. Voi sentään, kun siitä Central Valleyn merlotista joutuu nyt maksamaan suunnilleen kolminkertaisen hinnan. Olen siis saapunut takaisin Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan (voiko sen lyhentää muodossa YK?), jossa saa taas pelätä, että isot pojat sanovat pubissa rumasti, vetävät letistä ja syyttävät siitä, että vien työpaikkoja natiiveilta ja käytän heidän sosiaalietuuksiaan ja ties mitä. Sanon aina, että kannattaa mennä Helsinkiin, koska siellä on kadut kullattu, sataa mannaa ja saa kattoon sylkemisestä huomattavasti enemmän rahaa kuin täällä vaikkapa linja-auton kuljettaja, baarimikko tai -maija tai vaikkapa apurahatutkija (riippuu tosin apurahasta - sen ison ja pahan EU:n rahat ovat anteliaita). Ja helsinkiläinen apurahatutkija nyt tuntuu olevan kuolemassa sukupuuttoon, koska apurahoja ei ole tarjolla, tutkimusta tekeviä instituutioita sotketaan suohon opetusministeriön suuressa viisaudessa ja kaikenlainen tajunnan laajentaminen inspiraation hakemiseksi on tehty aivan mahdottoman hankalaksi.

Yliopistonmäellä.

Otin lähdön kunniaksi kuvan laitoksen ovelta. Ihan vain muistutukseksi siitä, että näkymään kuuluu Andien lumihuppuiset huiput ja taivaalla liitelevät haukat ja kondorit - nyt joudun tyytymään taas risukon takana siintävään moottoritiehen, pubista kotia kohti hoippuviin opiskelijoihin ja pipoon kakkivaan puluparveen. Pitänee mennä takaisin sinne maailman laidalle. Vai mitä silloin pitikään tehdä, kun vuori ei tule luo?

Matkustaessa täytyy pitää pää lämpimänä ja varpaat kuivina. Antakaas kun avaan tätä käsitettä hiukan. Se tarkoittaa sitä, että kun matkustaa noin kaksikymmentäseitsemän tuntia, joista seitsemäntoista lentävässä sillipurkissa ja kaksi maata pitkin huristavassa sillipurkissa (voi kun edes busseissa olisi ihmisen lapsen verran jalkatilaa) ja siinä purkituksen lomassa istuu (tai maleksii toivottomana edestakaisin) kahdeksan tuntia lentoaseman aulassa, niin on pidettävä itsensä terveenä ja reippaana. On siis pidettävä pipa päässä, ettei lentokentän puhuri palella, nautittava runsaasti hävyttömän kallista lentoaseman viiniä ja ilmaista lentokoneen viiniä (joka on liian kylmää punkuksi mutta menee alas kuivan sievään pieneen laatikkoon pakatun ilmaissämpelin kanssa) pitääkseen mielen virkeänä, ja varauduttava siihen, että matkalaukku jää kuitenkin jonnekin matkan varrelle pakkaamalla puhtaita sukkia ja teepaitoja reppuun. Tällä kerralla laukku toimitettiin torpalle oltuani hätistämässä hämyhäkkejä nurkista vasta kaksi päivää (pesivät ilmeisen innokkaasti eteiseen kasautuneen ilmaisjakelun ja laskujen joukkoon).

Mutta sen huomasin, että ilmastonmuutos on tosiasia. Se nimittäin muuttuu kun viettää lentokoneessa sen seitsemäntoista tuntia. Britanniassa on inhottavan nihkeää ja kosteaa, ja siihen taas tottumattomana sitä pitää tietenkin viettää pari päivää nuhanenänä, jota ei paranna se, että matkailun tuoksinassa menee aina korvat lukkoon. Onneksi on kuitenkin jalkapallo. Ja onneksi Englanti ei ole siinä leikissä enää mukana - sitä ylioptimistista hypetystä kun ei täällä kestä kukaan (ja hups, kaksi tappiota putkeen ja pihalla). Ennustan kisojen voittajan löytyvän tämän päivän otteluparista Chile - Hollanti (Chile on sympaattinen ja Hollannin puolesta löin vetoa, koska kerroin oli mehukas). Kisojen häviäjän puolestaan toivon löytyvän Iberian niemimaan perimmäisestä kolkasta. Portugalia on helppo vihata, koska joukkueeseen mahtuu maailman ällöttävin futaaja. Vai mitä kertoo Christiano Ronaldon egosta, että mies on rakentanut itselleen museon Kim Jong Ilin tapaan esittelemään hänen jalkapallokuninkaallisen suuruutensa saavutuksia? Ja on poloinen itkupilli muutenkin niin syvällä komerossa, että Narnian peikot läpsivät takapuoleen. Toivotan onnea ja menestystä valitsemallaan tiellä - ja katkennutta jalkaa.