Demokratian kehitysmaa

Kuningattaren puhe.

Tämän vuoden parlamenttivaalien myötä Britannian demokratiavaje on käynyt entistäkin selvemmäksi. Parlamentti ei edusta äänestäjien toiveita, vaan toimii lähinnä yritysmaailman kumileimasimena ja kunnianhimoisten pyrkyrien astinlautana kohti tuottoisia suojatyöpaikkoja suuryritysten johtoportaissa ja erilaisissa ajatushautomoissa, joiden tarkoituksena on vain ja ainoastaan edistää finanssialan, maan suurimman "teollisuudenalan", tuottoisuutta. Poikkeuksia luonnollisesti on, kuten esimerkiksi Jeremy Corbynin ja Caroline Lucasin kaltaiset väsymättömät halituksen kriitikot, mutta surullinen tosiasia on, että harppaus poliittiselta areenalta yritysmaailman johtopaikoille on vuosi vuodelta pienempi ja käytäntö toimii suunnattomana korruptoivana voimana Britannian politiikassa. Rakenteellinen korruptio ei kuitenkaan ole ainutlaatuista Britannian kohdalla, vaan sitä esiintyy kaikissa OECD maissa poliittisen lobbauksen heikon sääntelyn vuoksi. Suurin syy maan demokratiavajeeseen onkin aivan muualla - epädemokraattisissa instituutioissa.

Monarkia suurine kustannuksineen on muodostunut lähinnä taloudelliseksi rasitteeksi ja yhteiskunnan kehitystä hidastavaksi tekijäksi sen muistuttaessa jatkuvasti eriarvoisuutta ihannoivasta menneestä maailmasta. Ei ole olemassa ainuttakaan rationaalista syytä ylläpitää tasa-arvolle irvailevaa ja diktaturista muistuttavaa yhtä perhettä suosivaa järjestelmää satojen tuhansien lapsiperheiden kärsiessä rakenteellisesta köyhyydestä ja taloudellisten mahdollisuuksien epätasaisesta jakautumasta.

Tätäkin suurempi epäkohta löytyy maan parlamentin ylähuoneesta, joka on muuttunut parlamentaarista valtaa tasapainoittavasta ja hallituksen ylilyöntejä ehkäisevästä arvokkaasta poliittisesta elimestä sirkukseksi, jonne nimitetään lähinnä suurimmat vaalikampanjoiden rahoittajat ansioituneimpien yhteiskunnallisten ajattelijoiden sijaan. Britannian ylähuone on ainoa europpalainen parlamentaarinen elin, johon nimitetään edustajat heidän eliniäkseen (jälkeläisille periytyvistä paikoista on sentään hiljattain luovuttu) ja jossa annetaan ironisesti poliittista valtaa jopa niinkin demokraattiselle instituutiolle kuin anglikaaninen kirkko. Kaikkein suurin demokratiavajetta Britanniassa aiheuttava ongelma on kuitenkin sen tapa valita parlamenttinsa edustajat.

Britannia on jaettu 650 vaalipiiriin, joista kustakin valitaan yksi parlamentin alahuoneen, paikallisen eduskunnan vastineen, jäsen. Valinta on yksinkertainen: vaalipiirin eniten ääniä saanut ehdokas pääsee vaalipiirin edustajaksi parlamenttiin. Vaalitapa saattaakin kuulostaa reilulta - se varmistaa, että parlamentissa on edustajia tasapuolisesti kaikista Britannian kolkista, kunhan vain vaalipiirit ovat asukasmääriltään suunnilleen saman kokoisia. Sen ongelmat ovat kuitenkin ilmeiset ja ne käyvät ilmi tarkasteltaessa esimerkkinä tyypillistä vaalipiiriä, jossa viisi puoluetta asettaa ehdokkaan piirin parlamentaarikoksi. On nimittäin mahdollista, että 20% äänistä riittää vaalivoittoon ja parlamenttipaikkaan, jolloin 80% piirin äänestäjistä jää kokonaan vaille edustajaa ja siten edustusta parlamentissa. Tyypillisesti tilanne ei kuitenkaan ole aivan niin epäreilu ja vaalipiirin ääniharava kerää 30-40% äänistä. Sekin kuitenkin tarkoittaa sitä, että 60-70% äänestäjistä jää ilman edustusta parlamentissa.

Mutta vaalitavalla on ikäviä sivuvaikutuksia, jotka varmistavat, että parlamentti kuvastaa äänestäjien tahtoa vieläkin heikommin. Jos esimerkiksi äänestäjä, joka kokee vihreiden politiikan olevan kaikkein reiluinta ja johdonmukaisinta - niin ajatteli 21.7% englantilaisista äänestäjistä heidän päättäessä puolueensa puhtaasti sen ajaman politiikan perusteella – päättää äänestää omantuntonsa mukaisesti vihreiden ehdokasta, hänen äänensä menee hukkaan 649 vaalipiirissä, koska vihreiden 1.3 miljoonan äänen saalis riitti parlamenttipaikkaan vain yhdessä vaalipiirissä: sen sai Brightonin Caroline Lucas. Koska vihreiden äänienemmistö on äärimmäisen epätodennäköinen lähes koko maassa, saattaakin olla parasta äänestää "taktisesti" ja varmistaa esimerkiksi työväenpuolueen edustajan vaalivoitto, jotta se ideologisesti kaukaisin vaihtoehto, konservatiivinen ehdokas, ei pääsisi parlamenttiin. Äänestäjä on siis erikoisessa tilanteessa: hän voi äänestää omantuntonsa mukaisesti parhaaksi katsomaansa ehdokasta ja samalla varmistaa osaltaan, että se kaikkein pahimmaksi katsomansa puolue pääsee valtaan, tai tehdä kompromissin ja äänestää pienempää pahaa - ja myydä samalla poliittiset periaatteensa.

Tämä tarkoittaa sitä, että äänestäjien kannattaa äänestää joko suosituinta tai toiseksi suosituinta puoluetta, jotta heidän äänillään olisi minkäänlaista merkitystä, muiden puolueiden saadessa vain hajanaista kannatusta vaikka olisivat poliittisesti suurimpia puolueita parempi vaihtoehto enemmistön mielestä.

Vieläkin epädemokraattiseksi äänestys muodostuu niissä vaalipiireissä, joissa suurimmalla puolueella on turvallinen johto suhteessa kilpailijoihinsa. Näissä "turva istuimiksi" (safe seats) kutsutuissa piireissä muiden puolueiden äänestäjien äänillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista merkitystä, mikä varmasti vähentää uskoa demokraattisen päätöksenteon toimivuuteen ja heikentää äänestysaktiivisuutta – paitsi sen suurimman puolueen äänestäjien osalta, koska he saavat äänensä kuuluviin ja ovat siksi, ymmärrettävästi, keskimääräistä aktiivisempia äänestäjiä. Britanniassa onkin satoja tällaisia vaalipiirejä ja vain noin satakunta piiriä, joissa yksikään puolue ei ole selvä suosikki voittamaan piirin parlamenttipaikkaa. Se taas johtaa uuteen demokratian vääristymään, koska suurimmat puolueet pyrkivät kartoittamaan liikkuvien äänestäjien mielipiteitä näissä epävarmoissa vaalipiireissä ja muotoilevat poliittiset kannanotttonsa heidän mieltymystensä mukaisesti. Lopputuloksena kaksi suurinta puoluetta ajaa muutaman sadantuhannen liikkuvan äänestäjän asiaa muutamassa vaalipiirissä, koska ne ovat ainoita, joissa on jotakin voitettavaa suhteessa pahimpaan parlamentaariseen kilpailijaan.

Britannia ei siis ole demokraattinen samalla tavalla kuin suunnilleen jokainen eurooppalainen valtio muutamaa avoimesti diktatuurista poikkeusta lukuunottamatta. Mutta ei ole myöskään syytä olettaa tilanteen muuttuvan lähiaikoina - britit halveksivat epädemokraattista vaalitapaansa enemmän vain kaikkea, mikä saapuu Euroopasta, kuten yleisessä käytössä oleva D'Hondtin ääntenlaskumenetelmä.