Joulu on kapitalismin kulta-aikaa

Joulu oli ja meni. Siinä on jotakin niin kovin erikoista kun lahkolaiset kokoontuvat joukolla juomaan ihmisen verta (ilmeisen symbolisesti, koska aitoa tavaraa on niin hankalaa saada hankituksi) ja palvomaan muinaista kidutus- ja teloistusvälinettä. Ja sitten samat ihmiset paheksuvat niitä sen ikävän Lähi-Idän uskonnon edustajia, jotka käyttävät hiukan sivistyneempiä teloitusmenetelmiä - sellaisia, jotka aiheuttavat huomattavasti vähemmän kärsimystä. Itse juon korkeintaan punkkua ja jätän palvomisen niille, jotka saavat siitä jotakin kiksejä. Mutta jotenkin vaikutti siltä, kuin tänä vuonna olisi mopo taas karannut lapasesta hiukan enemmän kuin kaikkina edellisinä vuosina.

Luin paikallisen anglikaanisen kultin lentolehtisestä, että sitä voi mennä heidän klubilleen kuuntelemaan joululauluja kivasti lapsikuoron laulamana. Järjestävät erikseen "lapsille sopivan" tilaisuudenkin. Ryhdyin miettimään onko tämä nyt sen katolisen kultin tapahtumia vastaava kokous, jossa jokaisen paikalle saapuvan pastorin pitää tuoda mukanaan oma lapsi, ettei synny eturistiriitoja. Oudoksun kuitenkin, että joululauluja saa mennä laulamaan vain, jos on rikas - anglikaanisiin kirkkoihin on nykyään pääsymaksut, jotta se varaton roskaväki pysyisi poissa. Luulin, että se kultin perustajaheppuli, se Lähi-Idän pitkätukkahippi, joka kehotti antamaan köyhille ja olemaan tavoittelematta rikkauksia halusi köyhempien kuitenkin osallistuvan kirkkonsa toimintaan. Mutta ehkäpä ajat ovat muuttuneet ja kristinusko on sellaista elitististä lahkolaisuutta nykyään. Voiko liiasta ironiasta saada yliannostuksen?

Yliannostus oli kuitenkin huomattavan lähellä, koska sanoivat joululaulutilaisuuden olevan niille, jotka ovat ensin shoppailleet itsensä uuvuksiin. Kirkon mukaan on siis ensin mentävä ostamaa tarpeettomia tavaroita rahalla, jota ei omista (luotolla), jotta voi sitten mennä rentoutumaan lehtereille. Se tilaisuus puolestaan, tavallisuudesta poikkeavasti, on tietenkin ilmainen - oletettavasti siksi, että kauppakadun puodit sponsoroivat kirkon shoppailumainokset. Se perustajahippi kääntyisi haudassaan, jos olisi malttanut pysyä siellä.

Mutta kuten todettua, ajat ovat muuttuneet. Jos jokin pitkätukka puhuisi nykypäivänä ihmisille ystävällisyydestä ja muiden huomioimisesta ja siitä, että raha ei ole tärkeää, hänet pidätettäisiin yhteiskuntaa uhkaavana vasemmistoterroristina, jonka kehotukset jäytävät taloutta kuin syöpä uhaten rikkainta prosenttia tulojen kasvun hienoisella hidastumisella. Joutuisi loppuiäkseen linnaan tai angloamerikkalaiseen tyyliin jonkin kumppanimaan kidutuskeskukseen oppimaan tavoille. Talouteen kun kuuluu kulutus, se tarpeettomien asioiden ostaminen, ja sitä ei saa uhata kukaan eikä mikään.

Suomen poliittiset broilerit

Tuli sellainen ajatus, että miten tuollainen kloppi kuin Alexander Stubb on voitu päästää ministerin paikalle "hoitamaan" maan asioita? Luin hiukan miehen sekoiluja ja järkytyin. Tämä duracellpupumainen maaninen ylisuorittaja hoitaa neuvottelut kuin neuvottelut samalla kaavalla. Ensin opetellaan ylimalkaisesti mistä on kyse, sitten sovitaan asiat ja lopuksi unohdetaan koko homma ja toivotaan, että lehdistö olettaa asian olevan liian vaikea julkaistavaksi ja ettei koko diilille käy kuin sille kuuluisalle Titanikille. Tämä on tietenkin vain ja ainoastaan minun näkemykseni mutta koetan perustella sitä tarkastelemalla mitä Stubb oikeasti sanoo.

Puheessaan omalle puolueelleen, Stubb tietenkin puhuu jo valmiiksi samanmielisille, joten ei ole tarvetta hukata aikaa minkään mielipiteen perusteluihin. Puheessaan Stubb ilmoittaa heti alkuun mikä hallituksella on tavoitteena: "Olemme tehneet esityksiä, joiden tavoitteena on kohentaa Suomen taloudellista tilannetta ja sitä kautta vahvistaa hyvinvointiyhteiskunnan perustaa."

Tässä kohdassa vain herää se kysymys, että miksi toimenpiteet sitten ovat tavoitteen kanssa ristiriidassa? Jos jokainen infrastruktuuriin käytetty euro kohentaa taloutta kahdella eurolla ja jokainen koulutukseen käytetty euro peräti kuudella (tämä tuli esille hallituksen kyselytunnilla), niin miksi valtion investoinneista ja koulutuksesta sitten päätettiin leikata? Koulutusleikkaukset heikentävät ihmisten työnsaantia ja talouden näkymiä pitkällä tähtäimellä (kyynikko sanoisi, että vasta hallituskauden ollessa jo ohi, ja yhdeksi ainoaksi, tuskin täysmittaiseksi, se on jäämässä). Samoin, jokainen sosiaaliturvasta ja työttömyyskorvauksesta leikattu euro koituu maksetttavaksi korkojen kera terveydenhuollossa niin masennuksena kuin muina mielenterveyden ongelmina (joista myös leikataan) kuin kriminaalihuollossa rikosten ja häiriöiden määrän kasvuna. Jokainen ahdinkoon ajettu perhe tuottaa ahdinkoon ajettuja lapsia, joista yhteiskunnalle koituu kustannuksia enemmän kuin olisi koitunut kyseisten perheiden rahallisesta tukemisesta. Ennaltaehkäisevät toimenpiteet ovat niitä tehokkaimpia jo puhtaan taloudenkin näkökulmasta mutta silti hallitus leikkaa. Talouden kohentaminen ei siis voi olla leikkausten taustalla - ne eivät ole missään maailman kolkassa minään aikakautena saneet taloutta kasvuun (otan vastaan vastaesimerkkejä tällä palstalla).

Stubb tuntuu alitajuisesti ymmärtävän tilanteen lisätessään: "Emme voi myöskään enää lähteä siitä, että talouskasvu kyllä hoitaa elvytysvelan kuin itsestään, kun kasvu lähtee käyntiin." Ongelmana on, että Suomen velkaraha on käytännössä ilmaista hyvän luottoluokituksen johdosta ja siksi pienikin ylimääräinen elvytyksestä aiheutuva talouskasvu todellakin "hoitaisi elvytysvelan". Taas kerran, historia on Stubbin mielipidettä kohtaan ankara. Yksikään OECD-maa ei ole saavuttanut korkeaa elintasoaan millään muilla keinoilla: lainarahalla rakennetulla infrastruktuurilla ja koulutusjärjestelmällä. Historiallisesti aseena on ollut myös voimakas protektionismi Etelä-Koreasta Yhdysvaltoihin, jota Suomi ei EU:n puitteissa voine toteuttaa mutta EU kokonaisuutena voi - sen sijaan suunnitteilla on Atlantin ylittävä demokraattisen kansallisen päätöksenteon mitätöivä vapaakauppasopimus, joka veisi senkin mahdollisuuden kilpajuoksussa pohjalle, enkä ole kuullut Stubbin sanoneen asiasta ainuttakaan poikkipuolista sanaa.

Myönnettäköön, että EU:n epädemokraattiset pyrkimykset - Italian ja Kreikan nimitetyt teknokraattihallitukset ja nyt Kreikkalaisten kurittaminen, jotta saksalaiset pankit saisivat pitää virheinvestoinneissaan hukkaamansa varat (onko syytä syyttää sitä, joka ottaa, vai sitä, joka antaa?), saavat Eurooppalaisen projektin näyttämään aivan muulta kuin mitä siihen liityttäessä luvattiin. Kannatan kansainvälisyyttä mutta kannatan myös ruohonjuuritason demokratiaa, jota tässä ollaan hävittämässä suuryritysten intressien tieltä.

Stubb sanoo, että Suomen kilpailukyky on heikko. Ikävä tosiasia on, että Suomi on kilpailukyvyltään maailman huippua. Hän sanoo, että toinen ongelma on "alhainen työllisyysasteemme ja heikkenevä huoltosuhteemme". Ehkäpä, koska väestö vanhenee ja sairastuu. Mutta eikö juuri silloin olekin panostettava terveydenhuoltoon (josta hallitus leikkaa) ja koulutukseen (josta hallitus leikkaa), jotta ihmiset olisivat tuottavampia työssään ja kykenisivät tekemään sitä terveempinä? Eikö juuri silloin olisi myös kannustettava terveitä ja työikäisiä ihmisiä muuttamaan maahamme sen sijaan, että Suomen persuvetoinen ulkopolitiikka tavoittelisi mahdollisimman monen kapulan asetamista maahamme muuttavien, pääsääntöisesti juuri nuorten ja työikäisten ja -kykyisten, pakolaisten rattaisiin.

Stubbin mukaan: "Kumpaakaan näistä ongelmista ei hoideta ripottelemalla lisää julkista rahaa." Paitsi tietenkin, jos sen rahan sijoittaa vaikkapa koulutukseen ja terveydenhuoltoon; raide- ja tieverkoston parantamiseen ja ylläpitoon sekä tietoliikenneverkon kattavuuden ja tehokkuuden parantamiseen parantaen yritysten toimintamahdollisuuksia. Voisi myös investoida pienen mittakaavan energiantuotantoon ja uusiutuvien energiamuotojen hyödyntämisen parantamiseen (varsinkin, kun tuulivoima on jo Britanniankin mittakaavassa se halvin energiamuoto - Suomi ei voi olla kovinkaan erilanen tässä suhteessa) kouluttamalla alan insinöörejä ja tutkijoita. Varsinkin, kun ydinvoimalapolitiikka näyttää muotoutuneen varsinaiseksi riippakiveksi (myös Britanniassa) teollisuuden ollessa kykenemätön niin rakentamaan laitoksia kuin rahoittamaan niitä - ainakin, jos mukaan luetaan käyttöiän täytyttyä maksettavaksi tulevat suunnattomat purkukustannukset. Mutta silti hallitus leikkaa juuri koulutuksesta, joka on juuri sitä "rahan ripottelua", joka ehkäiseen Stubbin mainitsemia ongelmia mutta on siitäkin huolimatta jollakin tavalla pahasta.

Stubb jatkaa itsensä puhumista pussiin toteamalla: "Pienellä tinkimisellä palkasta tai palkanlisistä saadaan työpaikkoja turvattua, työttömiä töihin ja sitä kautta vahvempi julkinen talous." Paitsi, että todellisuudessa pienempi palkka heikentää kotimaista kysyntää pakottaen potkimaan entistä enemmän ihmisiä kilometritehtaalle lisäten niitä työttömyydestä aiheutuvia kustannuksia. Ja missä pseudotodellisuudessa Stubb oikein asuu, jos hän kuvittelee, että pienemmät palkkakustannukset saavat yritykset palkkaamaan lisää ihmisiä - varsinkin kysynnän samalla pudotessa ja työvoimakustannusten jo muutenkin ollessa murto-osa kaikista kustannuksista? Yritysten tehtävä on tehdä liikevoittoa ja pienempi kotimainen kysyntä ei varmasti johda uusien työntekijöiden palkkaamiseen, vaan irtisanomisiin, jotta liikevoitto saadaan maksimoitua.

Stubb, myönnettyään olevansa talousasioissa noviisi, toteaa "Ilman kilpailukykyä ei synny vientiä.", mikä lienee totta. Mutta Suomen kilpailukyky on maailman huippua, joten se ei yksin riitä. Pitää olla mitä viedä, mikä asettaa koulutusleikkauset entistäkin pahempaan valoon.

"Ilman vientiä ei synny vahvaa kasvua." Totta, paitsi, jos kotimainen kysyntä kasvaa. Väite on siis epätosi.

"Ilman kasvua ei synny uusia työpaikkoja." Jälleen totta mutta näyttämättä on, että leikkaukset saavat aikaiseksi kasvua. Näyttöä päinvastaisesta on tonnikaupalla. Ja toisin päin asia varmasti toimii - uudet työpaikat varmasti tuovat kasvua. Taas kerran, Stubbin retoriikka on ristiriidassa todellisuuden kanssa.

"Ilman työpaikkoja ei synny verotuloja." Ei niin. Mutta tämän itsestäänselvyyden relevanssi jäi minulle epäselväksi. Stubb tuntuu uskovan, että kun yritysten toimintamahdollisuuksia parannetaan, ne kuin ihmeen kaupalla ryhtyvät palkkaamaan lisää väkeä. Todellisuus on toinen - Stubbilta on mennyt syy-  ja seuraussuhde sekaisin. Yritykset palkkaavat vain, kun kysyntä kasvaa. Valtion investoinnit koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan parantavat ihmisten hyvinvointia turvallisuutta ja siten kulutusta ja kysyntää - varsinkin, kun niistä jälkimmäinen vaikuttaa vain kaikkein heikoimpiin, jotka varmasti kuluttavat jokaisen käsiinsä saamansa pennosen. Valtion investoinnit tutkimukseen lisäävät peräänkuulutettuja innovaatioita ja luovat tuotteita, joita viedä maailmalle. Hyvinvoiva väestö saa talouden kasvamaan. Talouskasvu on se seuraus, ei se syy. Tässä taitaakin olla nykyhallituksen ongelmakohta ja sokea piste.

En jaksanut analysoida Stubbin puhetta sen pidemmälle. Koko ideologinen rakennelma kun tuntuu olevan perustettu syy- ja seuraussuhteiden väärinymmärrykselle. Kansalaisten hyvinvoinnin, tasa-arvon ja mahdollisuuksien parantaminen kasvattaa kysyntää, kysyntä saa yritykset investoimaan, ja siinä sivussa syntyy työtä ja lisää talouskasvua. Stubb ei vain ole ymmärryksineen oikeassa paikassa. Hänen asiantuntemuksensa kun tuntuu rajoittuvan siihen, miten tullaan valituksi eduskuntaan.

Lukemani perusteella arvelen Stubbin vain olevan ideologiansa sokaisema ja siksi kykenemätön prosessoimaan ajatusmaailmansa kanssa ristiriidassa olevia tosiasioita. Tai niin ainakin toivon. Se on sentään parempi vaihtoehto, kuin tarkoituksenmukainen ja laskelmoitu yhteiskunnan alasajo, pienen finanssimaailman eliitin muutaman kvartaalin mittaisen edun tavoittelun sijaan. Hänen tulisi huomata, että koulutukseen investointi ja tasa-arvon ja mahdollisuuksien tasa-arvon parantaminen ja eriarvoisuuden pienentäminen on myös sen saman taloudellisen eliitin edun mukaista. Joskin vain pitkällä ja keskipitkällä aikavälillä.

Demokratian kehitysmaa

Kuningattaren puhe.

Tämän vuoden parlamenttivaalien myötä Britannian demokratiavaje on käynyt entistäkin selvemmäksi. Parlamentti ei edusta äänestäjien toiveita, vaan toimii lähinnä yritysmaailman kumileimasimena ja kunnianhimoisten pyrkyrien astinlautana kohti tuottoisia suojatyöpaikkoja suuryritysten johtoportaissa ja erilaisissa ajatushautomoissa, joiden tarkoituksena on vain ja ainoastaan edistää finanssialan, maan suurimman "teollisuudenalan", tuottoisuutta. Poikkeuksia luonnollisesti on, kuten esimerkiksi Jeremy Corbynin ja Caroline Lucasin kaltaiset väsymättömät halituksen kriitikot, mutta surullinen tosiasia on, että harppaus poliittiselta areenalta yritysmaailman johtopaikoille on vuosi vuodelta pienempi ja käytäntö toimii suunnattomana korruptoivana voimana Britannian politiikassa. Rakenteellinen korruptio ei kuitenkaan ole ainutlaatuista Britannian kohdalla, vaan sitä esiintyy kaikissa OECD maissa poliittisen lobbauksen heikon sääntelyn vuoksi. Suurin syy maan demokratiavajeeseen onkin aivan muualla - epädemokraattisissa instituutioissa.

Monarkia suurine kustannuksineen on muodostunut lähinnä taloudelliseksi rasitteeksi ja yhteiskunnan kehitystä hidastavaksi tekijäksi sen muistuttaessa jatkuvasti eriarvoisuutta ihannoivasta menneestä maailmasta. Ei ole olemassa ainuttakaan rationaalista syytä ylläpitää tasa-arvolle irvailevaa ja diktaturista muistuttavaa yhtä perhettä suosivaa järjestelmää satojen tuhansien lapsiperheiden kärsiessä rakenteellisesta köyhyydestä ja taloudellisten mahdollisuuksien epätasaisesta jakautumasta.

Tätäkin suurempi epäkohta löytyy maan parlamentin ylähuoneesta, joka on muuttunut parlamentaarista valtaa tasapainoittavasta ja hallituksen ylilyöntejä ehkäisevästä arvokkaasta poliittisesta elimestä sirkukseksi, jonne nimitetään lähinnä suurimmat vaalikampanjoiden rahoittajat ansioituneimpien yhteiskunnallisten ajattelijoiden sijaan. Britannian ylähuone on ainoa europpalainen parlamentaarinen elin, johon nimitetään edustajat heidän eliniäkseen (jälkeläisille periytyvistä paikoista on sentään hiljattain luovuttu) ja jossa annetaan ironisesti poliittista valtaa jopa niinkin demokraattiselle instituutiolle kuin anglikaaninen kirkko. Kaikkein suurin demokratiavajetta Britanniassa aiheuttava ongelma on kuitenkin sen tapa valita parlamenttinsa edustajat.

Britannia on jaettu 650 vaalipiiriin, joista kustakin valitaan yksi parlamentin alahuoneen, paikallisen eduskunnan vastineen, jäsen. Valinta on yksinkertainen: vaalipiirin eniten ääniä saanut ehdokas pääsee vaalipiirin edustajaksi parlamenttiin. Vaalitapa saattaakin kuulostaa reilulta - se varmistaa, että parlamentissa on edustajia tasapuolisesti kaikista Britannian kolkista, kunhan vain vaalipiirit ovat asukasmääriltään suunnilleen saman kokoisia. Sen ongelmat ovat kuitenkin ilmeiset ja ne käyvät ilmi tarkasteltaessa esimerkkinä tyypillistä vaalipiiriä, jossa viisi puoluetta asettaa ehdokkaan piirin parlamentaarikoksi. On nimittäin mahdollista, että 20% äänistä riittää vaalivoittoon ja parlamenttipaikkaan, jolloin 80% piirin äänestäjistä jää kokonaan vaille edustajaa ja siten edustusta parlamentissa. Tyypillisesti tilanne ei kuitenkaan ole aivan niin epäreilu ja vaalipiirin ääniharava kerää 30-40% äänistä. Sekin kuitenkin tarkoittaa sitä, että 60-70% äänestäjistä jää ilman edustusta parlamentissa.

Mutta vaalitavalla on ikäviä sivuvaikutuksia, jotka varmistavat, että parlamentti kuvastaa äänestäjien tahtoa vieläkin heikommin. Jos esimerkiksi äänestäjä, joka kokee vihreiden politiikan olevan kaikkein reiluinta ja johdonmukaisinta - niin ajatteli 21.7% englantilaisista äänestäjistä heidän päättäessä puolueensa puhtaasti sen ajaman politiikan perusteella – päättää äänestää omantuntonsa mukaisesti vihreiden ehdokasta, hänen äänensä menee hukkaan 649 vaalipiirissä, koska vihreiden 1.3 miljoonan äänen saalis riitti parlamenttipaikkaan vain yhdessä vaalipiirissä: sen sai Brightonin Caroline Lucas. Koska vihreiden äänienemmistö on äärimmäisen epätodennäköinen lähes koko maassa, saattaakin olla parasta äänestää "taktisesti" ja varmistaa esimerkiksi työväenpuolueen edustajan vaalivoitto, jotta se ideologisesti kaukaisin vaihtoehto, konservatiivinen ehdokas, ei pääsisi parlamenttiin. Äänestäjä on siis erikoisessa tilanteessa: hän voi äänestää omantuntonsa mukaisesti parhaaksi katsomaansa ehdokasta ja samalla varmistaa osaltaan, että se kaikkein pahimmaksi katsomansa puolue pääsee valtaan, tai tehdä kompromissin ja äänestää pienempää pahaa - ja myydä samalla poliittiset periaatteensa.

Tämä tarkoittaa sitä, että äänestäjien kannattaa äänestää joko suosituinta tai toiseksi suosituinta puoluetta, jotta heidän äänillään olisi minkäänlaista merkitystä, muiden puolueiden saadessa vain hajanaista kannatusta vaikka olisivat poliittisesti suurimpia puolueita parempi vaihtoehto enemmistön mielestä.

Vieläkin epädemokraattiseksi äänestys muodostuu niissä vaalipiireissä, joissa suurimmalla puolueella on turvallinen johto suhteessa kilpailijoihinsa. Näissä "turva istuimiksi" (safe seats) kutsutuissa piireissä muiden puolueiden äänestäjien äänillä ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista merkitystä, mikä varmasti vähentää uskoa demokraattisen päätöksenteon toimivuuteen ja heikentää äänestysaktiivisuutta – paitsi sen suurimman puolueen äänestäjien osalta, koska he saavat äänensä kuuluviin ja ovat siksi, ymmärrettävästi, keskimääräistä aktiivisempia äänestäjiä. Britanniassa onkin satoja tällaisia vaalipiirejä ja vain noin satakunta piiriä, joissa yksikään puolue ei ole selvä suosikki voittamaan piirin parlamenttipaikkaa. Se taas johtaa uuteen demokratian vääristymään, koska suurimmat puolueet pyrkivät kartoittamaan liikkuvien äänestäjien mielipiteitä näissä epävarmoissa vaalipiireissä ja muotoilevat poliittiset kannanotttonsa heidän mieltymystensä mukaisesti. Lopputuloksena kaksi suurinta puoluetta ajaa muutaman sadantuhannen liikkuvan äänestäjän asiaa muutamassa vaalipiirissä, koska ne ovat ainoita, joissa on jotakin voitettavaa suhteessa pahimpaan parlamentaariseen kilpailijaan.

Britannia ei siis ole demokraattinen samalla tavalla kuin suunnilleen jokainen eurooppalainen valtio muutamaa avoimesti diktatuurista poikkeusta lukuunottamatta. Mutta ei ole myöskään syytä olettaa tilanteen muuttuvan lähiaikoina - britit halveksivat epädemokraattista vaalitapaansa enemmän vain kaikkea, mikä saapuu Euroopasta, kuten yleisessä käytössä oleva D'Hondtin ääntenlaskumenetelmä.

Luokkajako Britanniassa

Helsingin Sanomat voivotteli tänään brittiyhteiskunnan luokkaistumisella - siis sillä, että luokkayhteiskunta on voimissaan ja sosiaalinen mobilisaatio (pidän tästä ilmaisusta, se kun viittaa kontekstissaan kovia kokeneiden ihmisten yhteisesti aloittamaan poliittiseen liikehdintään) OECD maiden heikointa. Jopa Yhdysvalloissa on helpompaa ponnistaa ryysyistä rikkauksiin mutta molemmissa maissa asukkaat uskovat vakaasti ankaran työnteon tuovan hedelmää rikkauksien ja yhteiskunnallisen statuksen muodossa, vaikka kaikki tutkimustieto väitää täsmälleen päinvastaista. Minimipalkalla ei ponnisteta seurapiireihin ja penni ei ole miljoonan alku, jos sitä käyttäessään joutuu valitsemaan lämmittääkö asuntonsa vai syökö illallisen -  molemmat taikka säästäminen kun evät ole silloin vaihtoehtoina.

Ja sitten Hesari syyllistyy niin suomalaiseen päätelmään tulkitessaan pääministeri Cameronin sanomisia, että koko hyvin alkanut ja kiinnostavalta vaikuttanut juttu muuttui pelkäksi vitsiksi. Toisin kuin siellä pohjolan lintukodossa luullaan, poliitikot puhuvat totta vain kun se on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Herra Cameronin suhteen totuuden puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista juuri koskaan, koska jos mies sanoisi mitä ajattelee, koko konservatiivinen puolue muuttuisi yhdessä päivässä äänestyskelvottomaksi, koska sen päämääränä ei ole - retoriikan vastaisesti - ajaa ihmisten asiaa, ellei näillä ole pankkitilillä vähintäänkin muutama miljoona ylimääräistä baarirahaa pyörimässä. Ei ole vain syytä olettaa Cameronin valehtelevan joka käänteessä, vaan itse asiassa kannattaa olettaa totuuden olevan täsmälleen miehen sanomisten vastakohta. Hesarille ja toimittaja Annamari Sipilälle tiedoksi: kun Cameron sanoo haluavansa parantaa "heikommista lähtökohdista" tulevien ihmisten mahdollisuuksia menestyä, hän itse asiassa tarkoittaa, että heiltä pitää ottaa mahdollisuuksia pois, jotta pysyvät siellä heikoimmissa lähtökohdissaan. Ja kas, hallitus poisti juuri pienituloisimpien veronalennuksia, joten heille jää käteen noin satanen vähemmän kuussa, mikä tarkoittaa käytännössä absoluuttista köyhyyttä kahdellesadalletuhannelle perheelle, osan joutuessa kodittomiksi vailla mahdollisuuksia maksaa ylihintaisia vuokriaan.

Olisi viisaampaa arvioida poliitikkojen näkemyksiä tarkkailemalla heidän tekojaan, ei pelkkiä sanoja. Suomalaisten pitäisi jo tietää tämä yksinkertainen tosiasia kolmen ässän hallituksen puoluejohtajien vannottua, ettei koulutuksesta leikata ja sitten jatkaessaan projektiaan koululaitoksen ja yliopistojen, erityisesti Helsingin yliopiston, tuhoamiseksi. David Cameronin suhteen tilanne vain on omaa luokkaansa. Mies kertoo epätotuuksia niin luontevasti, että moni uskoo - täysin tosiasioiden vastaisesti - hänen sanaansa, mukaan lukien suurin osa lehdistöstä. Siihen vaikuttavat myös ne vanhat totuudet, että vale muuttuu todeksi, jos sen toistaa riittävän monta kertaa ja se, että ihmiset uskovat helpommin sen isomman valeen kuin sen pienemmän.

"Britannian talous on minun kaudellani parantunut." Todellisuudessa Britannia on kärsinyt pisimmästä taantumasta kolmeensataan vuoteen. "Ihmisten palkkataso on kasvanut." Niin on, keskipalkka, koska pankkiirien bonukset ovat paisuneet aivan hurjasti. Köyhin puolikas sen sijaan saa palkkaa yhtä paljon kuin vuonna 2006, mikä tarkoittaa, että reaaliansiotaso on pudonnut reippaasti. "Terrorismi on maamme suurin uhkakuva." Ei ole, ei ollut edes silloin kun IRA pamautteli kuukausittain autopommejaan (ja silloin kukaan ei edes väittänyt niin, koska juuri kukaan ei tehnyt väkivaltateollisuudella rahaa). Suurimat uhkakuvat ovat, tutkitusti, eriarvoisuuden kasvu ja ilmaston muutos. Jälkimmäistä hallituksen ministerit eivät pidä "realistisena skenaariona" ja edellistä suorastaan edesauttavat kasaten yhteiskunnallisia paineita, jotka saattavat lähiaikoina leimahtaa liekkeihin väkivallan muodossa kun riittävän moni ihminen näkee nälkää ja joutuu asumaan kadulla.

Ei ole syytä dokumentoida tässä lisää vastaavia "muunnellun totuuden" kertomisia. Mutta vallan vahtikoirina Helsingin Sanomien toimittajien tulisi muistaa muutama tosiasia. Britannia ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin luokkayhteiskunta. Britannia ei ole tasavalta, vaan monarkia, eikä omaa kovinkaan demokraattisia (tästä myöhemmin lisää) instituutioita. Sitten Margaret Thatcherin (joka sattumoisin on erään Timo Soinin ideologinen poliittinen sankaritar - kuinka moni miehen ammattiyhdistykseen kuuluva äänestäjä tietää tätäkään knoppia), ammattiyhdistykset on tuhottu, paras koulutus, terveydenhuolto ja jopa tuomioistuinten oikeus on varattu niille, jotka voivat niistä maksaa. Britannian yksipuoluehallitus pelkää eniten omia kansalaisiaan lisäten valvontaa ja kaventaen vapauksia - ja haluaa jopa vetäytyä Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, mikä asettaisi Britannian samaan kastiin sellaisen tasa-arvon ja demokratian suurvallan kuin Valko-Venäjän kanssa. Jopa Venäjä, Kazakstan ja Albania kun ovat sopimuksen piirissä ehtona kaupankäynnille.

Kun Cameron siis sanoo kannattavansa sosiaalisen liikkuvuuden lisäämistä, HS:n toimittajien tulisi osata asettaa kannanotto kontekstiinsa. Se on propagandaa, muunneltua totuutta, tyhjää retoriikkaa ja kauniita sanoja vailla merkitystä (joskin ministeri Hunt lipsautti ajatusmaailmaansa auki). Todellisuudessa Cameron on akateemisesti koulutettu puhuja vailla kosketuspintaa Britannian yhteiskuntaan ylemmän keskiluokan alapuolella (tulee mieleeni eräs suomalainen poliitikko). Häntä ei kiinnosta pätkääkään ihmisten hyvinvointi, vaan vain finanssimaailman ja siten omien kontaktiensa, tukijoidensa ja opiskelukavereidensa, jotka kuuluvat maan poliittiseen ja taloudelliseen "eliittiin", hyvinvointi. Keisarilla ei ole vaatteita mutta Helsingin Sanomat julkaisee muotisuunnittelijoiden kuvauksia paidankaulusten kirjailusta. En toisaalta odottanut HS:n kaltaiselta tabloidilta yhtään sen enempää. Takana ovat ne ajat, kun saatoin ottaa kyseisen julkaisun vakavasti.

Kuka kouluttaisi brittiä?

Se oli otsikoitu ovelasti "vesitiedotteeksi", joten otin lehdykän käteeni nähdäkseni mitä se sisältää. Ei koskaan tiedä, vaikka jokin orava poikineen taikka lepakkoparvi olisi pudonnut paikalliseen vesitorniin mätänemään ja juomavesi olisi muuttunut juomakelvottomaksi muutaman päivän ajaksi. Sellaisesta ainakin kuvittelisi saavan tiedotteen jollakin tasolla, jottei syntyisi niitä vatsatautiepidemioita tai ripulieboloita ja hyppykoleroita (ripuli tunnetaan myös nimellä hallitustauti: perskusta kokkareilla). Mutta sitten ajattelin tarkemmin, ja totesin, että saarella ei taida olla ainuttakaan vesitornia päätellen siitä, että veden paine putkistossa vastaa, asteikolla yhdestä kymmeneen, "säälittävää kakkosen lirutusta" ja en ole kertaakaan nähnyt ainuttakaan vesitornia möllöttämässä kylillä ja toreilla. Sinällään tilanne on tosin hyvinkin looginen - sitten vesilaitosten yksityistämisten Margaret Thatcherin tultua valtaan, yksikään niitä omistava firma ei ole keskittynyt vesijohtoverkon parantamiseen, vaan ovat tilittäneet kaikki kiskurihintaisesta vesikuutiosta saamansa pennit osakkeenomistajilleen. Hauska yksityiskohta on, että yksityistäminen tapahtui ideologisista syistä, koska "yksityinen on tehokkaampaa" mutta laitosten omistajiin kuuluu niin Ranskan kuin Belgiankin kansallisia vesiyhtiöitä. Britannian kansalliselta yhtiöltä kiellettiin laitosten omistaminen ja vesijohdot vuotavat siksi 50% vedestä kadunvarsien kasviston kasteluvedeksi.

Kovaa vai pehmeää?

Tämä kryptinen lehdykkä kuitenkin vaivasi minua - ei tosin siksi, että siinä opetettiin briteille mitä tarkoittaa ero "kovan" ja "pehmeän" veden välillä. Ja vaikka onnistuivatkin selittämään eron mainitsematta sanallakaan sellaisia asioita kuin "kalkkikivi", josta koko saari on rakennettu, tai "ph-arvo", joka on ehkä liiaksi asian ytimessä, pamfletista kävi kiltisti selville, että pehmeämpi vesi olisi kivempaa ja siksi siitä kannattaisi jopa hiukan maksaakin. Luonnollisesti, painokustannukset oli maksanut firma, joka myy laitteistoja kraanaveden pehmentämiseen. Olisi pitänyt arvata, että he kouluttavat ihmisiä vain (pienikin opetuspamfletti lasketaan), koska se on taloudellisesti kannattavaa. Ja siinä piileekin saaren suurin yksittäinen ongelma.

Britit katsovat koulutusta erikoisesta näkökulmasta. Heidän maailmankuvaansa on paukutettu jo vuodesta 1979 asti, että koulutuksen tarkoituksena on vain ja ainoastaan saada tuottava työpaikka - muutoin se on hukkaanheitettyä puuhastelua. Muistan anekdoottina kiistelleeni baarissa siitä, että halusin lukea alalleni kuulumattomia julkaisuja ja mies ei kyennyt käsittämään sitä, että aikomuksenani ei ollut vaihtaa alaa, saada parempaa palkkaa tai parempaa työpaikkaa. Hän ei käsittänyt ajatusta oppimisesta oppimisen vuoksi, koska koki asian pelkkänä hyödykkeenä, jolla kasvatetaan tilipussia. Ja siksi britit ovat valmiita maksamaan yliopistokoulutuksestaan kymmeniä tuhansia puntia olettaen koulutuksen tuovan tilipussin, jolla maksaa kiusalliset opintolainat seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Mitä he sen sijaan eivät (vielä) ymmärrä, on se, että myös yliopistot katsovat asiaa samasta näkökulmasta. Ne ottavat vastaan lukukausimaksut ja opettavat opiskelijoille mitä hyvänsä he sattuvat haluamaan riippumatta sen hyödyllisyydestä (tai edes siitä, onko se totta vai ei). Esimerkiksi ekonomiaa opetetaan kaikkialla mutta opiskelijat eivät pidä matematiikasta, joten britannia on täynnä ekonomisteja, jotka eivät osaa yhteenlaskua työskennellessään valmistuttuaan Starbucksin kassalla minimipalkalla. Ekonomistien työpaikat menevät niille ikäville maahanmuuttajille, jotka osaavat yhteenlaskun.

Vieläkin hurjemmalta kuulostaa, ainakin omasta mielestäni, Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen kampanja levittää tietoa yliopisto-opetuksesta julkisiin kouluihin (sikäli kun niitä vielä on jäljellä). Tarkoituksena on tietenkin mainostaa kyseisiä historiallisia opinahjoja mutta sanoma on suomalasiesta näkökulmasta katsottuna vähintäänkin omalaatuinen. Ajatus on nimittäin kertoa julkisten koulujen, ja siten kaikkein köyhimpien perheiden, lapsille, että yliopisto-opetus ei ole ainoastaan ylempää keskiluokkaa (l. rikkaita) varten, vaan ihan kaikille. Se kuitenkin valuu hukkaan, koska samaisten lapsien vanhemmat "tietävät", että heidän penskansa eivät ole sellaisia "akateemisia tyhjäntoimittajia" ja heidän pitää siksi mennä "oikeisiin töihin" heti kuudennentoista kesän täytyttyä. Ja niin se pyörä pyörii, pitäen luokkayhteiskunnan voimissaan.

Entäs se typerä esite? Se lensi roskiin kuten kaikki muukin "ilmaisjakelu" (ei se ole ilmaista, koska sen joutuu omalla vaivannäöllä kiikuttamaan lehtiroskikseen). Herättipähän kuitenkin ajatuksia, joten kai se oli sen arvoista.