Julkinen liikenne

VR:n palveluihin tottuneena junaliikenteen jatkuva myöhästely ei oikeastaan tunnu juuri miltään. Se on oikeastaan se normaali asiantila, joka pitää vain hyväksyä. En joutunut myöskään kohottamaan kulmakarvojani, kun koko junaliikenne St. Albansin ja Lontoon välillä oli poikki "runsaan" lumentulon vuoksi joulukuussa. No, lehdistössä kuvailtiin asiaa ilmaisuilla "huge blizzards" ja "big freeze" mutta en oikein osaa yhdistää niitä viiteen senttiin lunta ja samaan määrään pakkasasteita. Englantilaisille ne kuitenkin olivat jotakin ainutkertaista - junaliikenne oli poikki, lentokoneet jäivät kentälle ja ihmiset lukitsivat itsensä koteihinsa, koska kukaan ei uskalla tai edes osaa ajaa autoaan liukkaalla kelillä.

Koska ajotaidottomana ja autottomana kuitenkin matkustan noin viidentoista kilometrin matkan päivittäin päästäkseni toimistolle, on minun turvauduttava julkisiin. Tuollainen matka on kuitenkin aavistuksen liian pitkä käveltäväksi kahdesti päivässä ja nostaisi kiusallisen hien pintaan, vaikka kulkisin polkupyörälläkin.

Käytän siis bussia. Firman nimeltä Uno bussi numero 602 kulkee aika kivasti parissa kymmenessä minuutissa St. Albansin keskustasta yliopistolle, joten aikaa ei valu aivan valtavasti hukkaan. Parasta on kuitenkin se, että bussissa istuessa saa leijonanosan päivittäisestä komedian tarpeesta kun seuraa ihmisten linja-autokäyttäytymistä ja muuta ympäripyöreää sekoilua matkustamisen ihmeellisessä maailmassa.

Keskustasta 7.21 lähtevä bussi, johon minun oli tarkoitus mennä ei kuitenkaan saapunut tänään jostakin syystä mutta seuraava saapui ajallaan kello 7.53 - jonka jälkeen kuljettaja poistui hakemaan kahvia, päivän lehden ja sämpylän ja pyysi kauniisti odottamaan kymmenen minuuttia. Sanottakoon, että syynä aikaiseen herätykseen oli tällä kertaa ikkunasta silmiin paistanut aurinko ja kykenemättömyys saada unta enää uudestaan, joten en silmät ristissä edes ehtinyt ymmärtää mitä tapahtui. Rekisteröin vain kuljettajan katoamisen läheiseen italialaiseen kahvilaan. Pääsimme lopulta liikkeelle kunhan viime hetkellä kyytiin tulevat mammat ja setämiehet olivat saaneet kaivettua vapisevin käsin lippuun riittävän punnan tai kaksi, todetakseen vain että eläkeläiset oikeastaan matkustavatkin edelleen busseissa ilmaiseksi. No mutta vanha koira ja uudet temput ja sen sellaista.

Aamuaurinko sympaattisella hautausmaalla.

Aivan kuten Suomessakin, englantilaisissa busseissa matkustavat vain vanhukset, koululaiset, afrikkalaiset ja aasialaiset. Paitsi, että Suomessa ei ole kahta jälkimmäistä ihmistyyppiä. Sanalla sanoen, bussit ovat köyhien kulkuneuvoja. Rikkaat käyttävät Alfa Romeoa tai Bemaria, joilla saa tässäkin maassa ajaa liikennesäännöistä piittaamatta.

On kuitenkin muutama asia, jota en paikallisessa linja-autokulttuurissa ymmärrä. Jos bussin kyljessä ja etuosassa ja vielä jokaisella pysäkillä lukee mihin bussi on menossa, miksi se pitää aina pysäyttää, jotta voi saada kuljettajalta saman vastauksen? Kaiken lisäksi kaupungista poistuu vain yksi tie kuhunkin ilmansuuntaan, joten ei luulisi olevan edes vaikeaa päätellä. En myöskään ymmärrä miksi eräskin setämies katsoo asiakseen tehdä saman toimenpiteen lähes joka aamu. Aivan kuin bussien reitit arvottaisiin uusiksi joka aamu. Ihmisten puolesta myös hävettää heidän kykenemättömuus varautua bussiin astumiseen ottamalla sopiva summa rahaa ja mahdolliset alennuskortit valmiiksi esille. Parhaimmillaan on kestänyt noin viisitoista minuuttia kun mamma toisensa jälkeen kaivaa käsilaukkunsa pohjasedimenteistä punnan toisensa jälkeen, toteaa etteivät ne riitä, etsii lompakkoaan, löytää sieltä kaksikymppisen, ihmettelee onko kuljettajalla vaihtorahaa, ostaa lipun, unohtaa pyytää alennusta, etsii alennuskortin, pudottaa sen lattialle, poimii sen ylös, saa alennuksen ja vaappuu osuvasti invalidipaikalle istumaan. Kaikenlaista harmia. Tai oikeammin viivytystä. Mutta siihen auttaa aurinkoinen asenne (jota minulla riittää) ja hyvä kirja.

Hauskimpia ovat kuitenkin ADHD setämiehet, joita ei nähdäkseni kyllä päästettäisi ensinkään yksinään ulos sivistysmaassa. Kun liikuntakyky on rajoittunutta ja pitää silti saada matkustaa, on luonnollista, että istutaan alas bussin etuosaan lähelle ensimmäistä poistumistietä. Kun tuoleista kuitenkin on pulaa oven vieressä - kaikki eläkeläiset haluavat tietenkin istua oven vieressä - alkaa jännittävä tuolileikki. Yhden setämiehen poistuessa, muut ryhtyvät mumisemaan itsekseen ja heittävät toisilleen tuimia katseita, koska haluavat kaikki siirtyä lähemmäs ovea. Tuijotuskilpailun voittaja lähtee sitten raahautumaan kohti kyseistä paikkaa auton jo liikkuessa ja itseäni lähinnä pelottaa, että kyseistä setää joutuu elvyttämään hänen potkaistessa tyhjää keskellä käytävää. Ei sillä että elvyttäisin mutta joku saattaisi luulla, että haluaisin ryhtyä siihen. Tämän jälkeen leikki alkaa uudelleen voittajasetämiehen poistuessa vuorostaan kyydistä. Ja luonnollisesti heti seuraavalla pysäkillä.

Pääsin tänään laitokselle vaivaisessa puolessatoista tunnissa vain lukeakseni YLE:n sivuilta, että HIFK:n pitkä piina on ohi. Kolmetoista vuotta edellisestä mestaruudesta. Laskekaapa kuinka monta vuotta Bluesilla on edellisestä, niin tiedätte mitä on pitkä piina.