Puistokaupunki

Perinteinen "mennään katsomaan kaveria ulkomaille" -viikonloppu osoittautui hienoksi niin ajankohdaltaan kuin sisällöltään. Matin, Johanneksen, Katrin, J-P:n, Ellin ja Jipsun vierailu tällä minun saarellani alkoi kohtuullisessa 25 asteen lämmössä, jatkui loistavalla juustopekonihampurilaislounaalla ja edelleen puistopiknikillä St. Albansin ankkalammella. Ja kaikki tämä ennen kuin kahtakaan tuntia oli kulunut junan saapumisesta kaupunkiin. Kaikille kävi, kuten odottaa saattaa, kuitenkin hyvin nopeasti selväksi, että kyseessä ei ole mikään saaren mielenkiintoisin kaupunki, joten painuimme illaksi Lontooseen katsomaan miten saman tyyppinen konsepti toimisi oikeassa kaupungissa. Paikalliset tosin jäivät köllöttelemään nurmikolle ja nauttimaan auringosta, kylmästä oluesta, jäätelöstä ja erilaisista nurmikkoleikeistä koirien ja lasten kanssa tai ilman.

St. Albansin ankkalampi aurinkoisena päivänä.

Hotelli löytyi Paddingtonin ja Hyde Parkin väliseltä kivitaloalueelta ja se osoittautui venäläisittäin suhteellisen siistiksi paikaksi - kaikki henkilökunta vaikutti olevan venäjältä kotoisin, joten juuri siksi tai siitä huolimatta eräs Vladivostokista saapunut omien sanojensa mukaan rokcmuusikko ja lauluntekijä oli päätynyt valitsemaan saman paikan tukikohdakseen yrittäessään löytää kaupungista suosiollista levy-yhtiötä. Onnea vain yritykselle mutta en pidättäisi hengitystäni sopimusta odotellessa. Paitsi, jos artisti maksaa. Kyseisen hotellin asiakkaaksi mies kuitenkin sopi lähes täydellisesti. Tottuupahan sitten kulkemaan punaisilla matoilla. Henkilökohtaisesti minua ei kyllä saisi majoittumaan suomalaisten ylläpitämään hotelliin ulkomailla. Ei sitten kirveelläkään. Se olisi jotenkin niin Teneriffaa.

Kaupungin ainoa vika, tai oikeastaan suurin vika, sen lisäksi, että ihmisiä on aivan liikaa, on näihin aikoihin kuninkaalliset häät. Häämukeja, hääpinssejä, hääkortteja ja -julisteita, hääavaimenperiä ja muuta aivan käsittämättömän turhaa tavaraa, jota kaikkea koristaa tuleva kuninkaallinen pari, on tyrkyllä joka kulmassa. Se, saadaanko maahan uusi Walesin prinsessa vai jotakin muuta aatelistitteliä kantava nuori kuninkaallinen, on mielestäni sen verran yhdentekevää, että mieleni teki mennä kirjaimellisesti ulostamaan Buckinghamin palatsin viereen nousseeseen mediakatsomoon, josta käsin häitä selostetaan suorassa lähetyksessä ympäri vanhaa imperiumia ja hiukan muutakin maailmaa. Ällöttää ajatuskin siitä näystä, että vanhat aatelisiksi jostakin taivaan syystä nimetyt alkoholistit marssivat vuoronperään häiden vastaanotolle lippujen liehuessa, yleisön hurratessa ja kuningataräidin heiluttaessa ginipäissään parvekkeella. Puistattavaa. Siinä kuitenkin kiteytyy Englannin takapajuisuus niin näppärällä tavalla, että ei voi kuin toivoa morsiamen karkaavan suorassa lähetyksessä Hollywood-tyyliin kirkon ikkunasta tai ainakin karauttavan avioliiton satamassa purtensa rankasti kiville, kuten noin puolelle samaa leikkiä leikkivistä lopulta käy. Onneksi häähumu unohtui nopeasti mielestä päästyämme Hyde Parkin aurinkoiselle nurmikolle siiderin äärelle. Siihen loppui kiukuttelukin.

Öinen Lontoo on joka tapauksessa vaikuttava paikka. Ehdimme kokeilemaan porukalla englantilaista (eli pubia), burmalaista ja libanonilaista ravintolaa, joista jälkimmäiset havaitsimme nekin loistaviksi niin ruoaltaan kuin tunnelmaltaankin. Niiden lisäksi kaupungista löytyy varmasti ruokaa ja juomaa aivan jokaiseen makuun, joten pihimmänkin suomalaisen kannattaa muuttaa perinteistä ravintolakäyttäytymistään, jossa ravintolassa käyttäydytään kerran kesässä ja muutoin jätetään käymättä - ulkona syöminen on vain todella hauskaa hyvässä seurassa. En oikeastaan ymmärrä miksi sitä harrastetaan niin harvoin suomalaisessa korpikulttuurissa. Se on ainakin varmaa, että Lontoossa ei voi toistua se ainainen suomalainen satunnaisten juhlapyhien harmi, että oikeaan illallisaikaan yhdeksältä mikään ravitsemusliike ei enää pidä keittiötään auki asiakkaiden puutteessa. Viinaa ja kebabeja kyllä saa, tietenkin, mutta valkoisen pöytäliinan ääreen suomessa on mahdotonta päästä pyhäisin. Berlusconi oli ehkä väärässä suomalaisen ruoan maun suhteen mutta maastamme puuttuu ravintolakulttuuri. Ennen kuin joku nillittää hinnasta, voitaneen todeta, että ei, ruoka ei oikeasti ole yltäkylläisyyden maassamme millään tavalla kallista. Ruokailua ei vain mielletä yhdeksi päivän kohokohdista. Ei ihme, että itsemurhatilastot kertovat karua kieltään, kun jokaisen on kuitenkin pakko syödä päivittäin.

Öinen "puistokaupunki".

Ja tulihan se Teneriffa-efektikin sieltä sitten lopulta vastaan. Lähtiessäni maanantai aamuna kohti toimistoa, eräs suomalaistyttö tönäisi minua mennessäni metron porteista sisään. Hänen pyytäessään kohteliaasti anteeksi sanoin "ei se mitään" ja jatkoin matkaani tytön jäädessä silmät pyöreinä ihmettelemään miten ulkomailla voi olla joku, joka osaa hänen kieltään. Maailma voi olla teini-iässä niin kovin ihmeellinen paikka. Tyttö oli jännän äärellä.

Onnekseni tämä mikä-lie-maanantai-pyhä osoittautui mainioksi toimistopäiväksi. Paikalla ei ollut muita kuin yksi kiinalainen vaihto-opiskelija, joten sain tehdä kirjoitushommia kaikessa rauhassa ilman minkäänlaista häiriötä. Sopivaa vastapainoa vilkkaalle viikonlopulle.