Lepakoita tapulissa

Briteillä on kummallisia perinteitä. Tänään kaikki ostavat kurpitsoja, kovertavat ne ontoiksi, täyttävät ne karmivilla värivaloilla, pukeutuvat naamareihin ja lähtevät baariin. Ei ihan normi maanantain meininkejä. Toisaalta, olen jo tottunut kaikenlaiseen epämääräiseen sekoiluun natiivien puolelta, joten joku Halloween puoleen tai toiseen tuskin hätkäyttää. Ajattelin itsekin lähteä katsomaan "hämähäkin seiteillä", muovisilla lepakoilla ja muulla krääsällä koristeltua pubia illalla. Niin, ja tietenkin niitä paikallisia, jotka pakkaavat lepakot tapuliin, laittavat hassut hatut päähän ja koettavat kyetä nojaamaan baaritiskiin mahdollisimman luontevasti vielä kymmenennenkin drinksun jälkeen. Kokemuksieni mukaan komiikkaa tulee riittämään.

Silvottu kurpitsa.

Voi olla, että hassut hatut vielä menettelevät mutta tähtitieteen laitoksen valioyksilöt saivat päähänsä järjestää toogabileet samaisena päivänä. Hieraisin silmiäni pariin otteeseen nähdessäni asiasta kertovan mailin, koska on se lakanaan pukeutuminen sitten kuitenkin enemmänkin sellaista 70-luvun LSD höyryistä touhua. Voi tietenkin olla, että Federico, Simon ja kumppanit, jotka bilekutsun lähettivät, toivovat näkevänsä kauniita naisia pukeutuneena lakanoihin ja vain lakanoihin. Herää vain kysymys, että miksi he sitten lähettivät mailin tähtitieteen sähköpostilistalle. Olisivat lähettäneet sen yhteiskuntatieteen laitoksen opiskelijoille, niin homma olisikin voinut onnistua. Vaikka silloin(kaan) kukaan ei olisi luultavasti saapunut paikalle. Jää kokematta minultakin, ei kiinnosta palaakaan.

Jää nähtäväksi mitä sekoilua tästä sitten muodostuu iltamyöhään mennessä. Sanoisin kuitenkin, että "sekoilu" on aika mieto ilmaisu - sen verran hulluja tähänkin kylään mahtuu. Ovat kuitenkin hulluja ihan sympaattisella tavalla.

Yökerho

En tavallisesti käy yökerhoissa, ainakaan sellaisissa, joihin maksetaan sisäänpääsystä itsensä kipeäksi, jossa pieni pullollinen olutta maksaa yli vitosen, ja jossa musiikki on aivan liian kovalla suhteessa inhimillisen kärsimyksen rajoihin. Meninpä sitten kuitenkin kun tapaamani kohtuullisen sekopäiset sisarukset Jade ja Josh päättivät lähteä radalle yhden aikaan yöllä Jaden lopetettua ahkeroinnin baaritiskin takana. Ajattelin, että kai sitä nyt voi tälläkin vuosikymmenellä mennä katsomaan minkä värisiä nappeja britit tunkevat huulensa alle ja miltä näyttävät paikalliset pariutumisriitit.

Häikäisevä yökerho.

No, kuten odottaa sopi, yökerho on yökerho ja sellaisenaan melkoisen luotaantyöntävä paikka, joten en lämmennyt tarpeeksi viettääkseni iltaa valojen välkkeessä ja luokattoman musiikin soidessa taustalla. Edes hassuihin hattuihin pukeutunut säälittävän näköinen polttariporukka ei jaksanut hymyilyttää kuin vain pikaisesti neitokaisten kompuroidessa edeenpäin ties minkä aineen vaikutuksen alaisena. Taksit kuitenkin kulkevat suhteellisen näppärästi paikasta toiseen, toisin kuin Suomen synkässä syksyssä, jossa taksilupien määrää pidetään keinotekoisesti liian alhaalla ja vastaavasti hintoja liian ylhäällä, joten paikasta kuin paikasta poistuminen on tehty helpoksi ja halvaksi.

En tiedä miksi moisiin paikkoihin pitää mennä hukkaamaan rahojaan. Tulipahan kuitenkin taas todistettua, että englantilaisissa ja suomalaisissa on paljon yhteisiä piirteitä. Juovat paljon ja järjestävät tappeluita ja muita torikokouksia illan päätteeksi. Ainakin tänä lauantaina kallot kopisivat katuun kuin Seinäjoen jokakesäisillä musiikkijuhlilla. Mutta olenkin aina pitänyt väkivaltaviihteestä, jos se vain on tarpeeksi omaperäistä. Yökerhoon saatan mennä seuraavan kerran noin vuoden 2018 syksyllä. Viihdyn huomattavasti paremmin vaikkapa biljardisalilla.

Lauantai, osa 2

Mennessäni jälleen viettämään lauantai-iltapäivää toimiston hämärään, koska opiskelijoilla ei oikeastaan ole asiaa yliopistolle viikonloppuisin ja siellä saa siksi olla rauhassa, kohtasin maailman kovin ihmeellisenä ja erikoisena. Ensinmmäinen ihmetyksen aihe oli tuli vastaan, kun luulin myöhästyneeni bussista - vain havaitakseni, että toinen saman linjan bussi tulee välittömästi edellisen perässä. Toinen niistä oli puoli tuntia myöhässä tai saman verran ajoissa. Pienet myöhästelyt, tai jopa se, että jokin vuoro jää kokonaan ajamatta, tosin ovat jokseenkin tavallisia.

Perhekoti.

Jos järjestelmän uusiminen aiheuttaa VR:lle hankaluuksia, tuntuu täällä olevan samanlaisia pikkuriikkisiä ongelmia. En meinannut saada lippua bussin kuljettajalta, koska lipunmyyntilaitteen yhteydet satelliitteihin olivat poikki ja se mokoma kone ei siksi tiennyt missä olemme. Valitettavasti laitteesta puuttui manuaalinen paikkatiedon syöttö, joten lippu meinasi jäädä ostamatta kokonaan, kunnes kuljettaja ilmoitti koneen tietävän missä olemme. Olisin voinut kertoa sen heti. Hyppäsin nimittäin bussiin St. Albansin keskustassa, pyhän Petrin kadulla. Miksi lipunmyyntilaitteet pitää tehdä niin pirun riippuvaiseksi teknologiasta? vaikka riittävä tietämättömyyden taso saakin minkä tahansa teknologian näyttämään taikuudelta, kaikki teknologia "kaatuu" joskus, kuten jokainen tietokoneen, "äly"-puhelimen tai digiboksin omistaja on varmasti saanut kokea.

Havaintoni bussin ikkunan läpi saivat kuitenkin jatkua mennessäni St. Albansin ja Hatfieldin kylien välisen lisääntymislähiön halki. Mieleeni heräsi kysymys, että onko se persoonallinen erkkeri sittenkään niin persoonallinen, jos kaikilla on samanlainen? Ja tämän lisääntymislähiön talot näyttävät täsmälleen samanlaisilta. Pihalla kaksi autoa, yläkerrassa kolme makuuhuonetta, jotta molemmille lapsille riittää yksi, kadun varressa kulmikkaaksi leikattu (lue: saksilla raiskattu) pensasaita ja naapurissa täsmälleen sama hoito. Miten hemmetissä nämä ihmiset tunnistavat kotinsa sadan samanlaisen joukosta? Ja kuinka usein nämä ihmiset heräävät väärästä talosta ja väärän vaimon vierestä erehdyttyään talosta pubireissulta tullessaan? No, ehkä se on sitä yhteisöllisyyttä.

Yliopiston etupiha.

Päivästä tulikin oikein lämmin ja kirkas, joten pakenin ilmastoituun toimistooni soitettuani yliopiston pääovelta päivystävälle vartijalle, jotta tämä päästäisi minut sisälle. Kuten arvelinkin, paikalla oli vain yksi kiinalainen jatko-opiskelija, jonka epäilen asuvan laitoksella joka tapauksessa, ja professori Janet, joka pyörittää laitoksen byrokratiaa mutta jaksaa silti hymyillä ystävällisesti aina tullessaan vastaan käytävällä. Hieno päivä keskittyä näppäilemään "omiaan".

Onko tämä muka ruokaa?

Ihmettelen välillä toimiston sympaattisten siivoojamammojen aamuisia kakkukahvituokioita, joissa mässätään erilaisilla leipomuksilla, joissa riittää niin suklaata kuin sokeriakin enemmän kuin laki sallii. Sitten lakkaan ihmettelemästä kun muistan taas olevani tällä Euroopan amerikkalaisimmalla saarella. Erikoista on se, että lähes pelkästä vehnäjauhosta ja sokerista tehdyt tuotteen luokitellaan ruoaksi. Ja sitten minua kritisoidaan laitoksella kun mikrotan vääntämiäni mörsseleitä lounaaksi. "Miten jaksatkin nähdä tuon kaiken vaivan?" Hyvin yksinkertaista. Pidän hyvästä ruoasta enkä suostu tunkemaan suuhuni mitä tahansa ravinnoksi laskettavaa sontaa, kuten Tescon lisää-vain-vesi -valmispastaa tai laiskuuden huippuna pakasteosastolta löytyvää valmiiksi höyrytettyä riisiä ja herneitä.

Burgeri.

Saan myös osakseni ihmetteleviä katseita kun napostelen torilta ostamiani kirsikkatomaatteja välipalaksi. Vaikuttaa siltä, että tuoreen ruoan nauttimisesta on tullut jollakin tavalla epäilyttävää. Mitä lienevät terroristeja tai muita hippejä nuo omituiset ulkomaalaiset, jotka kieltäytyvät syömästä Britannian oksettavia perinneherkkuja. No, sanottakoon, että tietyissä englantilaisissa perinneruoissa, kuten tikka masalassa ja muissa curryissa on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi se, että niitä saa yhdellä puhelinsoitolla mihin tahansa aikaan vuorokaudesta kotiin kuljetettuna. Poislukien Tandoori-uunissa valmistetut asiat, usein niistäkin vain tulee parempia, kun hankkii sopivat mausteet ja hoitaa valmistuksen itse. Ne pahimmat asiat, kuten ranskalaiset perunat viinietikalla ja majoneesilla sekä lihanpalaset ruskealla kastikkeella ja keitetyllä parsakaalilla (joka perinteitä kunnioittaen jätetään poikkeuksetta syömättä) saavat oksennuksen nousemaan korkeammalle kohti kurkunpäätä ja aiheuttavat inhoreaktiona kylmiä väreitä selkärangassa. Ei sikäli, että lihassa ja perunassa olisi jotakin väärää mutta kun jokainen ateria koostuu lihasta ja perunasta, lihasta ja vehnästä jossakin sen monista muodoista tai leivitetystä kalasta ja perunoista tai ihan vain pelkästä lautasellisesta ranskalaisia. Ja sitten ihmetellään miksi ihmiset ovat niin lihavia ja sairastelevat paljon.

Englantilaisten lautaselta tuntuu puuttuvan suurin osa kaikista vihanneksista keitettyjä herneitä ja porkkanoita lukuunottamatta, kaikki hedelmät, cheddarista poikkeavat juustot, sekä suomalaiseen tyyliin kaikki suolaa ja pippuria erikoisemmat mausteet. Toisin sanoen, he missaavat kaikki parhaimmat suuhunpantavat. Ja englantilaiset eivät muuten siedä chiliä lainkaan. Kaikki tuntemani kyseistä maustetta arvostavat kulinaristit ovatkin poikkeuksetta kotoisin Intiasta, Chilestä, Yhdysvalloista, Pakistanista tai Suomesta. Englantilaisten chilin syönti loppuu hyvin nopeasti punakaksi muuttuneeseen naamariin, nopeasti kurkkuun kaadettuun bitteriin ja itkun sekaiseen ruoan toteamiseen syömäkelvottomaksi.

Niin, ja sain kyllä erillisellä pyynnöllä salaattia kuvan burgerin väliin opiskelijapubissa. Siitä vain piti maksaa erikseen. Tietenkin.

Sunnuntain lehdistökatsaus

Sunnuntaisin menen tavallisesti hakemaan naapurikorttelin pienestä lähikaupasta pullollisen hyvää punkkua, jotta saan lasillisen ruoan kanssa, lisää maitoa, koska se on kuitenkin loppu ja paikallista pikakahvia ei vain voi juoda ilman, sekä Sunday Timesin, paksun paketin uutisanalyyseja ja hyviä kolumneja. Kyseisen lehden uutisista saa melko kattavan kuvan maan tapahtumista - muun Euroopan tilanteet sen sijaan jäävät vähän hiljaisemmalle huomiolle. Tänä sunnuntaina uutisista ei ainakaan puuttunut komikkaa, oli se sitten tahallista tai tahatonta.

Englantilainen lumimyrsky.

Kaikenlaisen turhan uutisoinnin keskellä silmiini pisti juttu viranomaisten varautumisesta kovaan talveen - viime talven "lumimyrskyt" ja "hurjat pakkaset" kun sekoittivat pakkaa ihan tosissaan. Niinpä maan teiden kunnossapidosta vastaavan viranomainen olikin hankkinut 20 lumiauraa talven varalle olemassaolevien noin 500 suolauslaitteella varustetun kuorma-auton lisäksi. Kaksikymmentä. Kiinnostaisi tietää mitä tässä oikein on mietitty. 20 auraa on tietenkin parempi kuin ei yhtään mutta saavatkin sitten hurjastella melkoisen rankasti, jos meinaavat pitää tiet lumesta puhtaana ja kesärenkailla varustetut 50 miljoonaa autoa penkereiden välissä. Sanottakoon vertailun vuoksi, että pelkästään Heathrown lentokentälle hankittiin 185 aura-autoa pitämään kiitoradat puhtaana ja lennot aikataulussa, ettei viime joulunajan kaaos toistu. Täytyykin siis toivoa, että lunta ei tule sitä samaa valtaisaa viittä senttiä kuin viime talvena. Toisaalta, jos suhteellisuuden taju on kroonisesti kateissa, niin minkäs sille mahtaa. En vain edelleenkään osaa kauhistella viittä senttiä valtavana määränä, joka sekoittaa koko liikennepakan paremmin kuin asteittainen siirtyminen oikeanpuoleiseen liikenteeseen.

Muutoinkin lehdessä oli uutisointi sitä samaa kuraa mitä herra Murdochin lehdiltä sopii odottaa. "Nuoret aikuiset eivät jaksa odottaa Herra Oikeaa, vaan haluavat lapsen keinohedelmöityksellä" (ajatelkaapa muuten miten tämä kauhistuttaisi erästä sisäasiainministeriä), "Kiroilu auttaa helpottamaan kipua" ja "Johtava virologi kehottaa välttämään kättelyä ja tervehtimään käyttämällä kyynärpäätä, jotta flunssat eivät leviäisi". Ja ei, nämä "uutiset" eivät ole se syy miksi kyseistä lehteä luen. Hieman kiinnostavampi uutinen oli, että Britanniasta on tullut kannabiksen viejämaa, josta poliisiviranomaiset vetivät sen nerokkaan johtopäätöksen, että kasvattamoita on etsittävä tehokkaammin ja tuotteen hintaa on siten nostettava rikollisliigojen rahansaannin varmistamiseksi. Samaa "perse edellä puuhun" -logiikkaa tosin harrastetaan Suomessakin. Koska kieltolaki toimi erittäin kätevästi alkoholin kohdalla, toimii se varmasti myös kannabikseen. Ja mafia kiittää.

Lehden kolumniosasto on kuitenkin vertaansa vailla. Kirjoittajat uskaltavat nostaa niitä kuuluisia kissoja pöydille ja tuulettaa pölyttyneitä tsaarinaikaisia näkemyksiä. Hmm, tsaareja täällä ei tosin ole tietääkseni ollut, joten sanotaan vaikka keskiaikaisia, koska kyseiseltä aikakaudelta on jäänyt näkemyksien lisäksi muutakin turhaa, kuten esimerkiksi monarkia, joka nyt vain on hirvittävää tuhlausta ja diktatuurilla fiilistelyä puettuna perinteiden kullankeltaiseen kaapuun. Esimerkkinä hyvästä kirjoituksesta oli kaikkien feministien ja demareiden lempilapsen, positiivisen syrjinnän kritisointi. Se nimittäin laskee todistetusti standardeja sovellettiinpa sitä mihin tahansa yritysten hallituksen sukupuolikiintiöistä ruotsinkielisten kiintiöpaikkoihin yliopistoissa.

Pubiranking: The Goat Inn

The Goat Inn.

Kuvaus. Kun keskustasta kävelee alamäkeen pari sataa metriä ja kääntyy sopivalle sivukujalle, vastaan tulee lämminhenkinen olohuoneelta tuoksahtava pubi nimeltä The Goat Inn. Vaikka pubi on jokseenkin syrjässä, sinne löytävät päivittäin tiensä mitä erilaisimmat ihmiset. Syykin on selvä. Pubin tunnelma on St. Albansin kaupungissa vertaansa vailla ja houkuttelee nuoria sekä vanhempia juomaan erilaisia bittereitä ja lagereita ja syömään yksiä kaupungin parhasita pubiaterioista.

Sijainti. Suhteellisen syrjäinen sijainti tekee pubista hankalan löytää ja vielä vaikeamman kuvata kapean sivukadun estäessä kokonaisvaltaisen kuvan tehokkaasti. Se on kuitenkin kivenheiton päässä kaupunkia halkovasta St. Peterin kadusta. 6/10

Ruoka. Ruoka vaikuttaa siltä tavalliselta pubituotteelta, mitä löytää mistä tahansa paikasta. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, koska annoksissa on aina jotakin "twistiä" kokeellisen juustokastikkeen, yllättävän lisäkesalaatin tai ihan vain odottamattoman runsaan annoksen muodossa. 9/10

Tunnelma. Pubissa käyvät niin nuoret kuin vanhat ja kaikki muutkin siitä väliltä. Äärimmäisen hyväntahtoinen henkilökunta tuo myös oman mielenkiintoisen lisänsä yhdessä erilaisten B&B:n asiakkaiden kanssa. Paikalta löytyy aina kiinnostavaa juttuseuraa tai ihan vain rauhallinen nurkkaus, johon voi linnoittautua takan ääreen lukemaan päivän lehtiä aivan kuten omassa olohuoneessaakin. 9/10

Aktiviteetit. Darts ja pubibiljardi tarjoavat omat harrastemahdollisuutensa mutta pubi vetää asiakkaita puoleensa livemusiikilla, stand-upilla, sekä tikkakisoilla ja pubivisalla. Ja kokoontuvatpa pubissa erilaisten lautapelien ja dominonkin pelaajat, sekä satunnaiset kitaristitrubaduurit esittelemässä kitarapoppitaitojaa olutlasillisen ääressä 9/10

Muuta. The Goat Inn on erityisen ystävällinen paikka kanta-asiakkaille, koska tavallisesti tarjoilu jatkuu myöhään yöhön sulkemisajan jälkeen, mikäli joku henkilökunnasta haluaa jäädä parille lasilliselle työpäivän jälkeen. Pubi on myös päässyt tehokkaasti irti kaupungin pahimman ilotalon maineesta ja nykyään paikalla näkee jopa lapsiperheitä - onneksi ainoastaan sunnuntaipäivisin. Omistajan Mickin koira Charlie, seikkailee myös tottuneesti ja käy säännöllisesti tervehtimässä kaikki pubiin tulijat omaan taapertavaan tyyliinsä. +1

Pisteet. 9/10

Krishnat ja muut vajakit

Jos on sattunut saamaan epäortodoksisen määrän kromosomeja hedelmöityshetkellä, niin minkäs sille mahtaa. En siksi tarkoitakaan vajakeilla downeja tai muita, joilla on käynyt huono arpaonni (joita muuten riittää St. Albansissa, koska paikkakunnalla sijaitsee jonkinlainen hoitokoti), vaan niitä, jotka valitsevat syystä tai toisesta käyttäytyä normaalia vajaammalla tavalla. Esimerkiksi entisiä heroinisteja/alkoholisteja, jotka ovat korvanneet riippuvuuden toisella ja ryhtyneet paukuttamaan rumpujaan keltaisissa kaavuissa saaden siitä korviketta aivojen endorfiini tarpeeseen.

Ärsyttävä katuorkesteri.

Rumpujen ja kilistimien kanssa leikkiminen on toki terveellisempää kuin heroiinin pumppaaminen elimistöön, joten kaiketi ratkaisu on ihan asiallinen. Mutta on se nyt silti ihan saatanan ärsyttävää, koska se "hare krishna" nyt vain on todella ärsyttävä biisi. Menisivät Goalle leikkimään buddhalaisia tai mitä lienee leikkivätkään. Jos itselläni olisi addiktio johonkin kannabista kovempaan aineeseen, niin menisin hakemaan korviketta vaikkapa pelaamalla bowlsia, sitä eläkeläisten sisäpeliä, joka muistuttaa suomalaistenkin tuntemaa kuulapeliä mutta kuulat ovat soikeita. Vaihtoehtoisesti saattaisin ryhtyä hakemaan jännitystä bridgestä ta dominosta, koska ajattelukyky olisi kuitenkin jo pilalla ja maailman tylsimmät asiat olisivat alkaneet vaikuttamaan poikkeuksellisen jänniltä (krikettiä tuskin jaksaisin seurata sittenkään - siihen vaadittaisiin aivojen muuttuminen vihannekseksi). Aivan viimeiseksi ryhtyisin ärsyttämään muita kellojen kilistelyllä tai pamflettien jakamisella. Mennessäni kyseisestä värikkäästä orkesterista ohi en oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Jestas mitä ihmiskohtaloita.

Miksi sitten riippuvuus pitää korvata toisella? Tarkemmin ajatellen taitaa olla niin, että kyseiset ihmiset eivät vain saa jännitystä päiviinsä ilman jonkinlaista riippuvuutta. Eivät osaa olla päänsä sisällä ilman ulkoisia stimulantteja, kuten normaalilla mielikuvituksella varustetut ihmiset (itse kykenen ilakoimaan pääni sisällä tuntikausia yhteen menoon). Ehkäpä kyseessä on siis sittenkin synnynnäinen vajakkius.

Minne tästä pudotaan?

Tuijottaessani Norwegianin turbulensseissa vapisevaa siipeä ja taustalla laskevaa aurinkoa (lentosuunnitelman mentyä totaalisesti käteen myöhästymisten vuoksi), tuli mieleeni, että matkailuhan on oikeastaan ihan kivaa. Ensi kuussa Madridiin, ensi vuonna ainakin Aspeniin, Kiovaan ja Muncheniin, mahdollisesti Pekingiin ja Pariisiin, sekä runsaasti ravaamista Cambridgen suunnalla tarkoittavat sitä, että pääsen kikkailemaan eri kulkuneuvoilla erilaisissa maakunnissa ja pitäjissä. Ei valittamista. Täytyy vain toivoa, että espanjalainen luut kuivattava ja pipossa hiostava helle on hiipunut inhimilliselle tasolle seuraavan puolentoista kuukauden aikana. Kokeilin kerran Espanjan ilmastoa kesällä, enkä tykännyt. Se ei sovi ihmisille.

Vapiseva siipi.

En viittaa otsikolla lentokoneesta putoamiseen, vaikka se luultavasti olisikin kokemuksena mielenkiintoinen, jos sattuu ottamaan laskuvarjon mukaan. Muussa tapauksessa se olisi lisäksi vielä ainutkertaistakin. Tarkoitan sitä, että satun pitämään matkustamisesta (paitsi ruuhkaiseen Lontooseen) ja pääsen käymään erilaisissa paikoissa EU:n laskuun (eli teidän, arvoisat veronmaksajat). Tarkoitan putoamisella sitä, että kahden vuoden määräaikaisen Englannin pestin jälkeen täytyy löytää jokin taho, joka suostuu maksamaan näppäilystäni jotakin pähkinöitä suurempaa, jolla voi kustantaa harrastuksia, kuten ainaiset biljarditappiot, baaritiskijumitukset ja hävityt vedonlyönnit, kun Blues ei taaskaan pärjää.

Siksipä päätin tehdä B-suunnitelman odottamattoman tutkijanpalkoilta putoamisen varalta. Ja ei, se ei tarkoita töihin, siis oikeisiin töihin, menemistä. Päinvastoin. Menen pitkästä aikaa yliopistolle istumaan luennoille. Jostakin syystä moinen on alkanut innostamaan taas. Vaikka torkuinkin vajaan vuosikymmenen Turun yliopiston kivuliaissa luentosaleissa, pieni tauko on tehnyt hyvää, ja tekisi mieleni lukea biologiaa, matematiikkaa ja teoreettista fysiikkaa vielä hiukan lisää. Ei siitä ainakaan haittaa voi olla. No, luennoilla istuminen ei varsinaisesti kata harrastuksista aiheutuvia kustannuksia. Onneksi meillä on sitä varten demarien järjestämä sosiaaliturva, jota aion käyttää surutta hyväkseni aina tarvittaessa.

Raiteiden valtakunta

Lento Lontoon Lutonista Puolan Gdanskiin kesti vajaat kaksi tuntia ja maksoi 50 puntaa nimeltämainitsemattomalla yhtiöllä. Voisi olettaa, että jokin lyhyempi matka kävisi helpommin ja halvemmalla käytäen maanpinnalle rakennettuja reittejä, kuten esimerkiksi rautateitä. Tein siis testin. Ensimmäinen ajatukseni oli matkustaa Turusta Espooseen ja Leppävaaraan bussilla mutta se on aivan liian helppoa ja edullista. Suosin Valtion kunnianarvoisia Rautateitä.

Hitaasti mutta epävarmasti perille.

Jos aseman ratapihan puoleinen katos on remontissa, niin on ymmärrettävää, että Helsingin junat lähtevät viidenkymmenen metrin päästä vitosraiteelta. Sekään ei hätkäyttänyt, että lippuautomaatit olivat epäkunnossa huolimatta VR:n toistuvista lupauksista korjata asia ja lippujen osto tulisi suorittaa vasta junassa. Ja kuin pisteenä i:n päälle, molemmista asioista oli informoitu selkeästi suomenkielellä asettamalla asianmukainen aanelonen teipillä kiinni sopivaan kohtaa silmien korkeudelle asemarakennuksen seiniin ja oviin. Paitsi, että på svenska taikkapa in English kyseistä informaatiota olisi ollut vaikeaa saada henkilökunnan puutteen vuoksi ja koska lippuluukuille oli melkoisen pitkä jono - lipun ostaminen olisi siis ollut kohtuullisen mahdotonta ennen junan arvioitua lähtöaikaa. Mutta mitäs pienistä, pysykööt mokomat ulkomaalaiset poissa pilaamasta maatamme vääränkielisellä molouksellaan. Ainiin, ruotsi muuten on toinen kotimainen mutta ei kai se valtion firmoja koske.

Sain junaan päästyäni mukavasti matkalipun itselleni käytettyäni 30 euroa ja 15 minuuttia odotteluun, koska sirukortinlukijalla oli vaikeuksia saada yhteyttä verkkoon tänä informaatioteknologian aikakautena. Veikkaisin, että osa matkustajista oli asiasta vain mielissään, koska kahdella virkapukuisella "lippukioskilla" ei voinut mitenkään olla aikaa myydä lippua kaikille tarvitsijoille. Normaalioloissa sekin olisi saattanut onnistua mutta kuulutus kertoi junamatkan päättyvän Saloon ja jatkuvan linja-autolla Karjaalle asti ja puolen tunnin matka Turusta Saloon ei vain riittänyt kaikkien lippujen myyntiin. Eikä muuten riittänyt myöskään tarjoilukärrylle, joka jätti puksuttamatta tuolini ohi ajanpuutteen vuoksi vaikka ehdin vesi kielellä jo vilkuilla ruokalistaa kahvin taikka punkkulasillisen toivossa.

Henkilökunnan lupauksista huolimatta, odotus Salossa, siirtyminen linja-autoon, matka Karjaalle, ja paluu toiseen junaan kestivät noin tunnin. Ymmärtäähän sen, että poikkeusolosuhteissa moinen viivytys on otettava vastaa hymyillen. Minkäs sille mahtaa, että rataan on tehtävä korjauksia ajoittain. Onhan se vuosikymmeniä vanha, eikä rinnalla kulje edes toista raidetta, jotta junat voisivat ohittaa toisensa muuallakin kuin asemilla. Siispä takaisin odottamaan ohipuksuttavaa tarjoilukärryä - tietenkin turhaan, koska matka Karjaalta Helsinkiin oli jälleen liian lyhyt moiseen. Ja luulenpa, että syntisen kallis kahvikin olisi ollut taas loppu kuten ruuhkaisissa junissa Helsinkiin on tapana.

Pääsin kuitenkin turvallisesti Espoon asemalle tunnin myöhässä ja ryhdyin odottelemaan seuraavaa parinkymmenen minuutin kuluttua saapuvaksi kerrottua lähijunaa Leppävaaran kasvukeskukseen. Jostakin taivaan syystä pikajunat pysähtelevät Espoon kuppaisessa "keskuksessa" eivätkä siinä ohittamassaan ainoassa väestökeskittymässä ja isoimmalla asemalla Leppävaaran kauppakeskuksen kupeessa. Lieneekö jokin suunnitteluvirhe. No, ruuhkainen lähijuna tarjosi tukalan seisomapaikan, hikisen ilmapiirin, töykeän junapalvelijan (tai mikä lienee oikea tekninen termi) ja iloisia ilmeitä, koska sirukortin lukija ei toiminut tällä kertaa lainkaan ja moni sai siksi matkustaa poikkeuksellisesti ilmaiseksi.

Satuinpa vielä lukemaan lehdestä, että "Junat myöhästelevät taas - nyt syynä syksyn lehdet" (lähde: YLE) ja että "VR:n vika sammutti valot turun keskustasta" (lähde: Turun Sanomat). Näistä ensimmäinen nyt oli odotettua, koska niin käy joka vuosi. Ja helle aiheuttaa sähkövikoja ja rikkoutuneita ilmastointilaitteita, tuuli hidastaa junien kulkua, lumi ja jää jumittavat vaihteita ja tukkivat rautatiet. Kuten tavallista. Jälkimmäinen uutinen oli sen sijaan melkoisen yllättävä. Jos koko Turun keskustasta menee sähköt poikki vartiksi, niin ei minulle ainakaa tulisi ensimmäisenä mieleen syyttää VR:a. Täytynee tarkistaa tätäkin näkökantaa jatkossa...