Onpas itsekästä

Raatokuljetus.

Brittien nenänvarsiaan pitkin ympäristöönsä välittämä tympeys pistää joskus silmään kuin laserpointteri lapsen käsissä. Vaikka ovatkin yleensä ystävällisiä ja kohteliaita ja jaksavat kuusi päivää jonotettuaankin tarjota paikkaansa vanhukselle joutuakseen vain itse saman jonon päähän, on eräs näennäisyläluokan käyttäytymispiirre varsin vastenmielinen. Vai mitä mielä pitäisi olla henkilöstä, joka kuoltuaankin haluaa kiusata kanssaihmisiään matkaamalla koristelluilla kärryillä katua pitkin aiheuttaakseen seitsemän kilometrin ruuhkan ja sellaisen määrän vaarallisia tilanteita esiin työntyneen rattiagren muodossa, että Räikköstäkin alkaisi jo ahdistamaan? Mutta jos herra isoherra haluaa körötellä arkussaan katua pitkin, on hänellä tietenkin siihen oikeus kunhan palvelusväki korjaa kauramoottorin kiinteämmät päästöt tienvarteen vahingon sattuessa.

En kuitenkaan ymmärrä ihmisten tarvetta fiilistellä arkkuun pakatulla kylmällä lihalla tällä tavalla (en oikein näe tarvetta hehkuttaa kompostoituvaa biomassaa muutenkaan - eihän kahvinkeittimeen unohtuneita homeisia suodatinpussejakaan arvosteta sen kummemmin, vaikka kyse on ihan samasta materiaalista). Läheiset tarvitsevat tietenkin lohtunsa ja omaisen poismeno surettaa hyvinkin helposti mutta eikö kyseessä ole vieläkin suurempi syy iloita ja juhlia kunnolla sitä, että hän on elänyt - ellei sitten kyseessä ollut henkisesti häiriintynyt katkera paskiainnen, joka joutikin kuolla pois.

Itse haluaisin, että raatoni tuupattaisiin jätemyllyyn ja vietäisiin vaikkapa biopolttoaineen raaka-aineeksi, jotta tekisin edes kerran oikeaa työtä. Tai sitten syötettäisiin nälän kourissa riutuvalle haiparvelle, jolta lajitoverini ovat kuitenkin tappaneet kaikki saaliseläimet (pitääkö joku oikeasti tonnikalasta?) - välttyisivätpä sukupuutolta ainakin muutaman päivän kauemmin kuin ilman pientä ravintolisää. En ainakaan halua tehdä kankeaa kunniakierrosta hevoskärryillä tai mitään muutakaan yhtä typerää. Tuohon kyytiin kun ei ole näköalapaikkoja tarjolla.

Kiusanhenget

Observatorio.

Läheinen Brayfordburyn observatorio on täynnä kiusanhenkiä. On jo riittävän ikävää matkustaa puoli tuntia lehmien ja lampaiden seassa pieniä kepulaisteitä pitkin jonnekin Hertfordshiren pellolle paikkaan, josta pääsee pois vain jos lammaslauma ei satu tietä ylittäessään saamaan päähänsä, että tiellä onkin mukavampaa tallustella. Tähtitieteilijät kuitenkin tarvitsevat observatorioita pieniin puuhasteluihinsa ja ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, joten päätin suostua kunnioittamaan paikkaa läsnäolollani ja saapumaan paikalle jututtamaan saarivaltakunnan kansallisen televisioyhtiön edustajia ja suostuinpa jopa kameran eteen vastailemaan typeriin kysymyksiin planeetoista, avaruudesta, toisista planeetoista ja siitä miksi kanttiinin kahvi on kylmää. Sikäli ihan virkistävää, että en ole paikallista observatoriota koskaan nähnyt. Vaikka eipä siinä juuri nähtävää olekaan.

Kuvassa oleva valkoisena hohtava viktoriaaninen kivikolossi on nimittäin myyty aikoja sitten pois julkimoiden bilepaikaksi, jotta yliopisto saisi muutaman pennosen kampuksen laajentamiseen. Lienee ollut viisasta, koska yhden talon myynti edesauttoi kokonaisen sivukampuksen perustamisessa Hatfieldin nurkille.

BBC:n setämiehille tuli täydellisenä yllätyksenä, etten ole koskaan ollut paikanpäällä edes nojailemassa teleskooppiin tylsistyneen näköisenä. Vielä suurempana yllätyksenä tuli, ettemme oikeasti paikan päällä edes havaitse mitään. Reppanat unohtivat tiettyjä englantilaisia tosiseikkoja, kuten sen, että eihän tällaisella perusenglantilaisella säällä näe edes Aurinkoa, joten miten hemmetissä voisimme havaita mitään hiukankaan himmeämpää kohdetta? Kiusasivat kuitenkin aikansa ja ryntyivät kamerat sammutettuaan hämmentyneenä kyselemään mistä täällä saa lounasta? Ei aavistustakaan. Suosittelin hyppäämään autoon, ajamaan johonkin suuntaan 10-20 minuuttia ja toivomaan, että vastaan tulee pubinkaltainen rakennus, johon ei enää saa nykypäivänä tuoda sisään lammaskatraita taikka ponilaumaansa, ja jossa maaseudun lietteet eivät ole kulkeutuneet aivan joka paikkaan ja on mahdollista istua takamukselleen pikkutakissaan tai jakkupuvussaan ilman välitöntä tarvetta viedä vaatetusta pesulaan ennen seuraavan päivän haasteita. Luulenpa, että ottivat suunnakseen Lontoon.

Näin kuitenkin itse teleskoopit, joten viikon virkistysmatka maaseudulle on nyt suoritettu. Vaikka samalta ne näyttävät aina tiukasti suljettuna kupujensa sisään, jotteivat laitteistot muutu totaalisiksi vesipuistoiksi. Ja optiset teleskoopit ovat muutenkin nykyään "bulkkikamaa" - niissä lukee tietenkin Made in China tai jotakin vastaavaa, mistä tietää, että optiikan rakentamisessa ei nykypäivänä tarvita juurikaan innovaatioita. Vanhan kopiointi riittää vallan mainiosti.

Bayfordburyn teleskooppiarsenaali.

Menneisyyden manifesti

Tylsyyttä silmänkantamattomiin.

Tottuneena suomalaiseen maalaismaisemaan, jossa viljelyskasvit ovat niin suuria, että saattaisi luulla Suomessa olevan metsiä, saksalainen maalaisidylli vaikuttaa kovasti siltä kuin jotakin puuttuisi. Edes teiden reunustoille istutetut valemetsät, joiden läpi pääsee näkemään ikävän maateollisuusmaiseman näin syksyisin, eivät tee näkymästä sen terveemmän tuntuista, vaan päällimmäisenä mielikuvana on, että saksalaiset ovat hakanneet kaikki lehtimetsänsä teollisuuden raaka-aineiksi jo vuosia sitten - mikä tietenkin on täysin totta. Ja sitten ihmetellään vuosittain, kun Rein ja Elbe tulvivat ja tappavat ihmisiä. Josko niillä puilla olisi sittenkin ollut jonkinlaista arvoa pelkästään seistessään pystyssä ja sitoessa sadevettä?

Mutta ketäpä se kiinnostaisi. Tai se, että metsissä asuneita villisikoja näkee enää muistomerkeissä, joita ei tietenkään rakennettu kyseisten jalojen eläinten kunniaksi, vaan muistuttamaan ihmisiä muinaisista metsien valtiaista, joita pitää aina ampua niitä kohdatessaan. Jännittävä yksityiskohta on tietenkin se, että villisikoja ei ole saatu vieläkään tapettua sukupuuttoon, vaikka sinnikkään yrittämisen puutteesta ihmiskuntaa on aivan turha syyttää. Homma kuitenkin hoitunee viidenkymmenen vuoden sisällä, joten seuraavan sukupolven hipstereiden ei tarvitse pelätä mennä metsään kävelylle. Siellä sitten kivasti tallustelevat hipsteritossuissaan asfaltoituja polkuja pitkin koko kahdensadan metrin matkan metsän poikki ennen ensimmäistä hipsterikahvilaa, jossa soi vaihtoehtomusiikki, josta kukaan ei oikeasti pidä mutta jota kaikki fanittavat. Taisin juuri kuvailla Kaisaniemenpuistoa mutta mitäpä pienistä. Vanhempia puita siellä on kuin 96%:ssa maamme "metsiä".

Viimeinen villieläin.

Jotenkin suututtaa tämä lajityypillinen "suo, kuokka, ja Gynther" -asenne, jossa luonto on vain ja ainoastaan itsekästä hyväksikäyttöä varten. Mutta siihen lienee syynä Euroopan suorastaan hälyttävän vahva kristillinen perinne, jonka mukaan niin lapset kuin laidunmaat ovat olemassa pelkästään täyttääkseen edellämainitun tarkoituksen - kysykää vaikka katolisilta, jotka ovat olleet historian saatossa erityisen ahkeria likaisissa puuhissaan. Siksi haluaisinkin langettaa kirouksen kaikille, jotka itsekkyyspäissään kajoavat yhteiseen omaisuuteemme tai haluavat muuten toteuttaa sadistisia tarkoitusperiään vetoamalla suosikkisankarinsa heille kertomiin satuihin. Vieköön villisiat viimeisetkin perunanne ja tehköön katovuodet teistä nöyriä. Ihmiskunta kun tuskin oppii mitään muutoin kuin kantapään kautta. Vahinko vain, että uusia kantapäitä syntyy jatkuvasti lisää ja opit on annettava uudestaan.

Munchenin nörtit

Munchenin keskusta.

Saksaan matkustaminen on aina jotenkin ankeaa. Ensin tulee mieleen bratwurstit, joiden syömiseen ei aio lähteä mukaan, koska kaikesta päätellen ne saavat viikset ja 80-lukulaisen takatukan kasvamaan muutamassa päivässä (no, aina kun näen ihmisten syövän bratwursteja, heillä on takatukka ja viikset, joten tässä on pakko olla syy-yhteys). Käsitykseni salaatista poikkeaa myöskin huomattavalla tavalla paikallisten pilaantuneista kaaliannoksista eikä vehnäoluesta saa koktailia laittamalla sen sekaan jotakin epämääräistä kolajuomaa ja pillin.

Mutta jos kaupunkipisteitä haluaa, niin olihan sinne keskustaan pakko mennä katsomaan onko saksalaisilla tässäkin kaupungissa puoliksi palaneita kivitaloja sodan jäljiltä. Mainitsin tosiaan sodan pariinkin otteeseen mutta luulen selvinneeni siitä ilman ylimääräistä hässäkkää. Kävi kuitenkin ilmi, että natiivit eivät uskalla rakentaa kivitaloja enää uudestaan tuhottujen paikalle, vaan rakentavat korkean telineen ja vetävät siihen talonvärisen verhon eteen. Luulen kyseessä olevan jonkinlainen hämäys siltä varalta, että joku häijy ulkovalta ryhtyy salakavalaan tykistökeskitykseen. Kuka niitä kivitaloja nyt viitsii alituiseen rakentaa uudestaan ja liitoutuneiden maista tuleville turisteille nyt kelpaa vähän vähempikin. Ja sitä paitsi keskistassa on liikaa ihmisiä.

Hämäystalo.

Viihdyn muutenkin paremmin punaisten lyhtyjen alueella, koska baarit ovat halvempia, ruokaa metsästäessä voi valita kurdien, uiguurien tai tazikkien keittiöstä, eikä tarvitse natustella palaakaan hapankaalia. Ja ihmiset ovat pääosin jotakin muuta kuin saksalaisia, joten tilanne ei ole siinäkään mielessä niin kiusallinen.

Pääsin lopulta pienimuotoisen metroseikkailun jälkeen tutustumaan mukavasti paikalliseen yliopistoon. Kyseessä oli kuitenkin, no, sanotaanko hienoinen pettymys, sillä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle laitokselle joutui matkustamaan puoli tuntia metrolla. On se silti helpompaa kuin mennä Turusta Tuorlan observatorioon, mutta paikallinen laitos näytti lähinnä puoliksi romahtaneelta neukkukuutiolta. Ei niin kovin kaunista. Paikalliset kuitenkin totesivat kyynisesti istuvansa mielummin kuution sisällä kuin puiston penkillä. Onhan se tietysti nähtävissä niinkin. Synkät pilvet ja hopeareunus ja kaikki mutta kyllä tällainen megalomaaninen optimismi vain on melkoisen syvältä.  Ei tuo rakennus nimittäin ole kaunis millään kriteerillä, vaikken ihan sitä parasta kuvakulmaa luultavasti löytänytkään (ei kiinnostanut edes etsiä).

Tähtitieteen laitos.

Kuution sisältä löytyi sen sijaan sellainen kokoelma nörttejä eri maista, että on pakko ihmetellä ääneen miten suuren vaikutuksen kaiken maailman scifi pätkät tekevät ihmisiin ympäri maailmaa. Hauskin tapaus oli herra Heller, joka puhui tieteen sijaan vakuuttavasti elämästä eksoplaneettoja kiertävillä kuilla kuten Star Wars ja Avatar elokuvissa on ollut tapana. Nauroin kippurassa kunnes huomasin kaikkien muiden suhtautuvan aiheeseen vakavasti. Ihan mukavaa spekulaatiota jonnekin lastenkirjojen ja tieteisromaanien välimaastoon mutta tuskin tieteelliseen konferenssiin. Toisaalta, antaa nörttien puuhastella mitä haluavat.

Herra Hellerin scifi-esitys.