Pizzaa ja sirkushuveja

Sain eräänä päivänä päähäni merkillisen ajatuksen. Ajattelin, että menisin pizzalle. Vetämään oikein mehevän kiviuunissa leipastun, runsaalla juustolla päällystetyn, rasvaisen ja maukkaan, italialaistyyppisen ravitsemustuotteen napaani sellaisella "hengitä se sisään" -tyyppisellä hotkinnalla, josta seuraa kipeä vatsa ja katumus siitä, että pizza loppui jo, mutta joka on aivan mahtavaa sen hetken kun sitä kestää.

Pizza.

Pizzalätty, tuo aikamme aatelisten ravinto, köyhälistön lihottaja ja karvakäsileipurien työllistäjä, on aivan mahtava väline taittamaan niin pienen kuin suuremmankin nälän tai vain pikkuruisen iltahuikaisun tunteen. Se huuhdellaan tietenkin alas (näin kansainvälisten kosmopolaakkien maailmassa) runsaalla tsekkiläistyyppisellä lagerilla ja nautitaan paikanpäällä ravitsemusliikkeessä, kiviuunin lämmössä ja tarjoilijoiden valvovien silmien alla. Kyytipojaksi voi ottaa vaikkapa kupillisen oliiveja chilikastikkeessa, jotta saa pidettyä suurimman näläntunteen kurissa ennen lättysen saapumista nurkkapöytään.

Ihmiskunta on luullakseni siirtynyt noin kuudentoista parsekin päähän metsästäjäkeräily-kulttuurista, jossa ensin kökittiin meren rannalla noukkimassa rapuja ja simpukoita rantavedestä, sitten kavuttiin viikunapuuhun hakemaan makeampaa ravintoa, ja lopuksi mussutettiin pähkinöitä yhdessä puusta pudonneen apinanpoikasen kanssa. Lättyni päältä löytty kuitenkin jokseenkin sama ravintoainekokonaisuus (poislukien paviaanipihvi) paprikan, vuohenjuuston, munakoison, mozzarellan ja tomaatin siivujen kanssa, joten onkohan tässä sittenkään päästy sen pidemälle kulinaristista polkua pitkin. Ruoka on ehkä hiukan jalostetummassa muodossa, koska juustot ja oluet, puhumattakaan jauhoista, olivat metsästäjäkeräilijöiden ulottumattomissa, mutta minun tarvitsee vain vilauttaa muovilätyskää, jossa lukee VISA, ja ihmiset kantavat innoissaan pöytääni kaikenlaisia herkkuja erivärisillä lautasilla. Kylläpä on helppoa olla porvarina.

Pizza numero kaksi.

Seuraavana aamuna vatsani pömpötti edelleen omituisesti - aivan kuin olisin syönyt jotenkin poikkeuksellisen runsaasti edellisen päivän aikana. Pizzan syönnistä tuli kuitenkin pinkeä vatsa ja päänsärky, koska kiviuunilättysen jälkeen tekee aina mieli mennä hiukan rauhoittumaan lähibaarin mukavalle jakkaralle ja se taisi lähteä hiukan lapasesta pikkutuntien aikana, kun innostuin maistamaan hiukan jälkiruokadrinksuja. Siispä lähdin tasoittelemaan olotilaani krapulalättyselle toiseen miellytävään pizzeria -tyyppiseen ravitsemusliikkeeseen ja tilasin tällä kerralla kananrintaa, vihanneksia ja runsasta juustoa chilikastikkeella läpyskäni päälliseksi.

Kuten jo roomalaiset tiesivät: kansalle tulee tarjota runsain mitoin pizzaa ja sirkushuveja, jotta se pysyy kätevästi aisoissa. Ja tottahan se on. Syötyäni vatsan täyteen uunista tullutta herkullista leipomustuotetta, ei tehnyt todellakaan mieli lähteä mekastamaan kaupungille ja pystyttämään barrikaadeja. Voin kertoa tämän myös vinkiksi vielä vallasssa oleville diktaattoreille. Pizzerioiden tukeminen valtion kassasta ei välttämättä ole ensinkään huono ajatus.

Kauhukabinetti

Kukapa olisi osannut arvata, että tämän vuoden visiittini Lontoon luonnonhistorialliseen museoon muotoutuu dinosaurusten välttelyksi ja pakottaa tutustumaan talon muuhun, hiukan tylsempään tarjontaan. Kaksisataa lastenrattaita työntävää hikistä ja hermoromahduksen partaalla keikkuvaa perheenpäätä kuitenkin teki dinosaurusten fossiilien tarkastelusta niin ahdistavaa, että totesin ruohon kasvun mittaamisen huomattavasti mielekkäämmäksi ja kiersin diskosaurusten fossiilit kaukaa (kyllä, aulan diplodocus oli saanut liekehtivät värivalomeren ympärilleen, koska pelkä homeiset luut ovat nykynuorison, ja hiukan varttuneemmankin väen, mielestä niin kovin, niin, muinaisia ja historiallisia ja kaikkea sellaista tylsää).

Kyklooppi.

Niinpä päädyin tarkkailemaa kyklooppeja ja muita menninkäisiä. Eivätkä ne olleet ensinkään yhtä ahdistavia kuin lastenratasmeri ja se huuto ja hampaiden kiristys mitä seuraa kun lapselle luvataan, että näet kohta dinosauruksen, ja kyseessä onkin vain kivettynyt luukasa, joka on kaiken lisäksi lasin takana, joten siihen ei voi edes koskea. Mutta kukapa olisi arvannut, että pikkuruinen (no, pieni on suhteellinen termi) kääpiöelefantti, joka asusti Kyproksella vielä kymmenisentuhatta vuotta sitten, sai muinaiset merenkävijät kuvittelemaan saren olevan jättimäisten kyklooppien asuttama heidän nähtyä fanttien pääkalloja paikallisessa luolassa. Eivät raukkaparat vain osanneet erottaa kärsän mentävää reikää silmäkuopasta rapistuneissa pääkalloissa, joten päätyivät kertomaan kotona kalajuttuja jättiläiskykloopeista ja muista hirviöistä, jota tapasivat matkallaan, ja joiden kynsistä pelastuivat vain urheutensa ansiosta. Ja kas, Ilias ja Odysseia olivat syntyneet.

Medusa.

Ja kuten odottaa saattaa, merellä on kovin tylsää tyyninä päivinä, ja hiukan sivistyneempikin merenkävijä saattaa saada päähänsä kurkata minkälaista viiniä siinä amforalastissa oikein olikaan, ja siitäkös se mielikuvitus yhdessä yleisen sekoilun kanssa alkaakin laukkaamaan. Krapulassa saattaa nähdä esimerkiksi unia kauniista naisista, jotka muuttuvat käärmetukkaisiksi paholaisiksi painajaisten noustessa pintaan. Ja kas, taas voi kertoa kotona, että olipas täpärä pelastus noitanaisen pauloista. "Mutta tynnen yhden niin kovan jäbän, että se meni ja leikkasi käärmetukkaiselta hirviöltä pään irti, joten ei sitä tarvitse enää pelätä." Tyypillinen "mun iskä on kovempi kun sun iskä" -syndrooma oli aivan varmasti voimissaan jo antiikin aikana.

Mutta nämä sankarit ovat vain muinaisia legendoja ja legendoilla on tapana haalistua vuosien saatossa, kunnes ihmiset jo ymmärtävät kyseessä olevan pelkkä antiikin aikainen tarinaniskentä repullisen värikyniä suihkiessa ilmassa. Mutta todelliset, historialliset, ihmiset voivat olla vieläkin pelottavampia - ainakin, jos kysyy raamattuvyöhykkeen sekopäiltä Ameriikassa mielipidettä viimeisestä kuvaamastani karikatyyristä - herra Darwinista.

Herra C. Darwin.

Legendan mukaan, mies kulki itse Saatanan johdattelemana tarkoituksenaan tuhota ihmiskunta kerettiläisillä väitteillään ihmisen ja apinan sukulaisuudesta - melkoista tuubaa, sillä eihän meillä ole edes häntiä, sanoisi tyypillinen kreationisti (eikä ole ihmisapinoillakaan, mutta niillä, kuten meilläkin, on se kiusallinen häntäluu, joka kipeytyy aina kun putoamme peppu edellä mistä hyvänsä kynnystä korkeammasta paikasta tai jopa korkealta kynnykseltä). Mutta mielummin väittelisin kahdenkymmenen kreationistin kanssa evoluutiosta kuin menisin jonottamaan parkuvaan lastenratasmereen, vain, jotta näkisin pari sellaista homeista fossiilia. Se ei todellakaan ole edes karkea hahmotelma siitä, miten koen käsitteen "laatuaika". Tilannetta voi kuitenkin tarkkailla hiukan kauempaa tuntematta oloaan ahdistuneeksi. Eihän tämä ole luonnonhistoriallinen museo ensinkään - kyseessä on aivan oikea eläintarha, joskin havainnoimani eläinlaji on käyttäytymiseltään kovin vastenmielinen. Väkivaltainen ja huumorintajuton. Mutta kauempaa katsottuna melko viihdyttävä.

Lastenratasmeri.

Mainoslause

Et tainnut tietää.

Luettuaan teininä Potterin Harrya ja ihmeteltyään aikansa miten ne taikasauvat oikeastaan toimivat, lapset, tai siis opiskelijat, ovat tiedonjanonsa vimmassa päätyneet yliopistoon, jotta saisivat selville miten taikasauva rakennetaan ja miten se toimii. Järjestään sitten pettyvät, kun yliopistolla ei järjestetäkään taikakursseja turhista lupauksista huolimatta (keskittymiskyvyttäminä kun onnistuvat lukemaan ainoastaan sanat "We are magic"). Sinällään asian ei pitäisi olla yllätys kenellekään - Potterileffat kun ovat niin suuria projekteja, että suunnilleen jokainen maan yliopisto voisi halutessaan julkaista täsmälleen samanlaisen mainoksen. Valitsevat vain hiukan "tieteellisempiä" brassailun aiheita.

Toinen näkemäni mainos sanoi, että ainakin yksi UH:n entinen opiskelija on töissä jokaisessa F1 tallssa. Pitää varmaan paikkansa, ja paikan aerodynamiikan laboratorio tuulitunneleineen (muuallakin kuin korvien välissä) lienee jokseenkin asiallinen - mutta taas kerran, suunnilleen jokainen brittiyliopisto voisi väittää samaa, koska opiskelijat ovat jokseenkin liikkuvaista sorttia ja jokaisella F1 tallin teknisemmän puolen työntekijällä on aivan varmasti vähintäänkin sellainen dippainssin koulutus tai jotakin vastaavaa.

Mutta on tämä sentään vallan laadukas yliopisto, ehkä laadukkain, josta kukaan ei ole kuullut sanaakaan maakunnan ulkopuolella. Katso vaikka itse: go.herts.ac.uk/didyouknow

Tiesitkö?

Yöopisto

Yliopisto yöllä.

Joka ilta kun lamppu sammuu ja lähden toimistosta kohti uusia seikkailuja (yleensä biljardipöytdän ympärille tai baariin - tai molempiin, koska sijaitsevat kovin usein kätevästi samassa huoneessa), pääsen tarkkailemaan valloittavan kauniin yliopistoni yöllistä valomaisemaa. Ja sitten päätäni alkaa särkeä ja olen pakotettu todellakin lähtemään baariin - viis biljardista.

Kerron esimerkin. Tiiliseinä, jonka kylän hanslankari on pykännyt tiilistä, jonka oikea paikka olisi ollut joutua täyttömaaksi, ei muutu sen kauniimmaksi saadessaan eri väreissä välkkyvän ja niin kovin taiteellisen valonheittimen viereensä. Ruma tiiliseinä pysyy rumana tiiliseinänä, vaikka sen seitsemän taideteollisen puolen hipsteriä sanoisi sen olevan kaunis, koska sellaista värin ja valon liekehtivää leikkiä ei ole ennen tehty. Ei niin, ja siihen lienee syynsä.

Samaiset akateemiset hipsterit ovat myös saaneet päähänsä, että laitokselle tarvitaan kasvihuone, jossa voi kasvattaa, niin, kukkasia. Oikeastaan heille ei riittänyt edes kasvihuone, vaan tekivät sellaisen omasta yliopistorakennuksestaan veronmaksajien rahoilla, ja kykenevät nyt hukkaamaan lisää rahaa yrityksessään valaista taivasta - se kun on niin synkkä ja pimeä öisin. Jännää.

Kasvihuone.

Mutta on siinä tietenkin hyvätkin puolensa. Taivas on nyt siis valaistu ja yhdenkään amatööritähtitieteilijän ei kannata koettaakaan katsoa ohikiitäviä komeettoja eikä yhdenkään akateemikon tarvitse miettiä mistä saisi hiukkasen kukkia sätkän sisään käärittäväksi.

Mitä seuraavaksi? Tekevät tietenkin excursiota biokemian laboratorioon ja keittelevät itselleen hiukan hallusinogeenejä, pikkuisen kipuja lievittäviä kemikaalikeitoksia, ja kaupan päälle vähän piristävää miksiä, jotta jaksaa hengata kaupungin tyylikkäimmässä baarissa aamu kuuteen.

Itsehän en mitään moisista suorituskykyä parantavista aineista tiedä ja kiellän kaiken kunnes logollani varustettu muovikassi löytyy neuoja ja veripusseja täynnä paikalliselta huoltoasemalta. Silloin myönnän hukanneeni muovipussukkani mutten kuitenkaan palauta "laitehankintaan" tarkoitettua kymppitonnia säätiölle. Vaikka oikeastaan minun ei moisesta tarvitse huolestua ensinkään. Kun ei ole rahaa laitehankintoihin, koska en juurikaan laitteita käytä, niin ei ole myöskään mahdollisuutta käyttää suurta summaa pussilliseen piriä. Ja juttu lähti lapasesta. Mutta sen siitä saa kun pyörii biljardisalilla auringonnousuun asti sekakäyttäjien seurassa. Sekavuus tarttuu.

Agwan aika

Agwapommi.

Englantilaisten juomatottumuksiin tottuminen vaatii toisinaan pientä kakistelua ja makuaistin heittämistä lusikkana nurkkaan. Alet ja bitterit nyt eivät niinkään hätkäytä, koska kaikkihan ovat juoneet lämmintä ja väljähtynyttä olutta, joten makuelämys on hyvin tuttu - ja hyvinkin pitkälle hyvin syvältä. Mutta entäpä tämä uusi tuttavuus, nimeltään agwapommi, jota natiivit kippaavat kitusiinsa humaltumistarkoituksessa kuin pohjalainen kossua tai akateemikko punkkua? Päätin kokeilla, kun sitä kerran tarjottiin. Älkää luulkokaan että olisin maksanut siitä jotakin.

Ei siis muuta kuin sievästi muotoiltu muovinen shottikupponen rohtuneille huulille, voimakas pään kallistus niskakarvoituksen suuntaan, ja alkoholipitoinen erikoisen makuisesti sokeroitu tisle vatsanpohjalle lämmittämään mukavasti pakkaspäivän iltaa. Kamalaltahan se maistuu, mutta siihen on syynä lähes yksinomaan kyytipoikana lasin pohjaosiossa odottanut energiajuoma. Hemmetti, mitä myrkkyä. Aiheuttaa vain unettomuutta, ADHD:ta ja ahdistuneisuutta, sekä voimakasta riippuvuutta nuorisossa, jonka tulevaisuus pirinarkkarina lienee sinetöity kun ovat aloittaneet uransa tauriininarkoosilla.

Mutta itse Agwa on oikeastaan ihan mukiinmenevä (pun) yrttilikööri, joka huhujen mukaan valmistetaan kokapensaan lehdistä. En usko sanaakaan, se on markkinointikikka, vaikka lukeekin kyseisen juomatuotteen etiketissä pullon kyljessä. Saattaisin tilata sitä sellaisenaan, ilman tuota energiajuomaperkelettä, joka sekoittaa ruumiin ja mielen, ja nautiskella vaikkapa oluen kyytipoikana, siis lager-tyyppisen - en koske noihin englantilaisiin lämpimiin litkuihin.

Geologia

Löysin aamuauringon lempeässä loisteessa jotakin todella omituista yliopiston nurkilta. Se näytti siirtolohkareen ja nykytaiteen äpärälapselta, joka oli jätetty roudan armoille kuudeksisadaksi vuodeksi, jotta hiukan pehmenisi. Tai sitten kyseessä on yksi sellaisista hiidenkivistä, joita Obelix heitteli muinoin Rooman legioonalaisten niskaan - hyvinkin mahdollista, koska erään suurten historioitsijoiden, Rene Goscinnyn ja Albert Uderzon, löytämän aikalaiskertomuksen mukaan, Obelix todellakin kävi Englannissa tapaamassa paikallisia kelttejä ja läpsimässä roomalaisia hiidenkivillä.

Siirtolohkare?

Tai sitten viimeisin jääkausi, enkä tarkoita mitään pikkujääkausia, siirsi kivenmurikoita ympäri Englantia runtatessaan mannerjalustaa uuteen uskoon (hmm, onpas erikoinen idiomi - viittaa ruotsalaisten pohjolassa suorittamaan miekkakäännytystekniikkaan, jossa oli otettava uusi usko tai totuteltava tulemaan toimeen ilman ylimääräisiä ulokkeita, kuten esimerkiksi päätä). Mutta kylläpä kävi tuuri, että tuo lohkare sattui jäämään kivasti juuri siihen ainoaan nurkkaukseen yliopiston edustalla, jossa kasvaa siisti nurmikko aivan kuten kuningattaren puutarhassa (jossa kasvaa muuten myös hamppu - ovat hovimestarit hiukan myssymäen poikia - mutta se on salaisuus). Siinä se nyt kuitenkin kökkii, jotenkin hypnoottisena ja ajatuksia herättävänä. Tunnen jo musertuvani kuin konservatiivisen päihdepolitiikan geologisten aikakausien ympärilleni kätkemien ihmeellisyyksien rinnalla.

Murikan pinta näyttää myös vallan erikoiselta. Aivan kuin kyseessä olisi sedimenttikivi, joka on puristunut vuosimiljoonien saatossa kiveksi entisestä merenpohjasta. Pitäisiköhän mennä hiukan nakuttelemaa ja etsimään trilobiittien fossiileja? Vai olisiko sittenkin syytä jättää nakuttelut alan ammattilaisille, niille geologeille ja paleontologeille, eli vapaasti suomennettuna "muinaisten eliöiden tietäjille". Ei hemmetti, geologian opiskeluni rajoittuvat aina siihen ikävään seikkaan, että maailmankaudet ja niitä kuvaava terminologia on opeteltava ulkoa. Aivan kuten ruotsin opiskelu, joka oli aina epämääräistä tuntemattomien sanojen ulkoa opettelua - joskin paljon hyödyttömämpää kuin geologia.

Tehdään se pimeässä

Pimeä juliste.

Mieleeni tulvahtivat viktoriaaniset ajat, kun prinssit ja prinsessat tanssahtelivat nurmikolla sukkahousuissaan kilvan kaniinien ja muiden söpöjen ja pörröisten eläimien kanssa. Ja sitten illemmalla, pimeän jo tultua, vietiin prinsessa makuukamariin ja sanottiin "sulje silmäsi ja ajattele Englantia." Mutta ilmeisesti tapa on kadonnut aikojen saatossa maan muututtua huomattavasti rahvaanomaisemmaksi, koska mainoksessa oikein muistutetaan mitä pimeässä voikaan tehdä. Tai ei oikeastaan muistuteta suoraan, vaan vain vihjataan. Vai luulenko vain?

No, jokainen länsimaalainen vyötäröelintasoa kerännyt menestyjä tietää varsin tarkkaan mitä pimeässä voi tehdä. Pimeässä voi sytyttää kynttilöitä ja katsoa televisiota niiden valossa. Ja kaikkihan sitten katsovat televisiota, koska sitä kuuluu katsoa iltaisin ja radiota on niin pirun tylsä tuijottaa. Kynttilät ovat siitäkin hyviä, että niiden valossa voi katsoa televisiota, jos sähkökatko sattuu yllättämään kesken roskaruoka-, pesuaine-, tai jonkinasianjotatarvitseevälttämättä -mainoksen aikana.

En tosin oikein sisäistä miksi vintin pitäminen pimeänä yhden tunnin ajan pelastaisi maailman jollakin tavalla, kuten WWF:n suuret ajattelijat tuntuvat kuvittelevan - paitsi jos joku harrastelijatähtitieteilijä sattuu juuri silloin (ja kun kohdalle osuu niin ikään sattumalta kirkas ilma) näkemään maata kohti kiitävän komeetan valosaasteen puutteessa ja NASA ennättää lähettää Bruce Willisin kavereineen pelastamaan maailman, kuinkas muuten, ydinpommeja paukuttelemalla. Paitsi, että WWF ei pitäisi siitä. Ytimet ovat pahoja, koska ne säteilevät.

Ja pimeys ei ole muutenkaan kovinkaan hyväksi nykyajan ydinperheille, jotka eivät osaa toimia sähkökatkojen sattuessa millään järkevällä tavalla, vaan lähtevät taloistaan vaeltamaan zombeina kohti lähintä naapurikorttelissa (joka ei onneksi mennyt pimeäksi) siintävää sähkövaloa kuin yöperhoset. Mutta jos perheen pissiksen, siis tarkoitan herttaisen teini-ikää hätyyttelevän kullannupun, iPadista loppuu ratkaisevalla hetkellä akku eikä seinästä tule virtaa, niin kaikkihan tietävät, että nuori elämä loppuu siihen paikkaan ja sitten ihmetellään miten päin niitä ranteita kannattikaan viiltää auki (vinkki: down the stream, not across the river) kun ei voi edes mennä kylpyyn hiustenkuivaajan kanssa.

Mutta takaisin tuohon mainokseen. Kai siinä on jokin kaunis ajatus taustalla. Mutta ajattelivatko WWF:n neropatit sittenkään yhtään pidemmälle? Jos ihmiset nimittäin kaksivät uudelleen sen kuuluiusan ruudin ja havahtuvat siihen mitä pimeässä voikaan tehdä, toteutuat kaikki pahimmat liikakansoituks-skenaariot noin puolen sukupolven viiveellä. Ja juuri kun olimme saaneet tämän rotan lailla lisääntyvät kaksijalkaisen apinan seksuaalivietin tukahdutettua television ja roskaruokien tarjoamaan ravinneköyhään apatiaan. Suo siellä, vetelä tääällä.