Pizzaa ja sirkushuveja

Sain eräänä päivänä päähäni merkillisen ajatuksen. Ajattelin, että menisin pizzalle. Vetämään oikein mehevän kiviuunissa leipastun, runsaalla juustolla päällystetyn, rasvaisen ja maukkaan, italialaistyyppisen ravitsemustuotteen napaani sellaisella "hengitä se sisään" -tyyppisellä hotkinnalla, josta seuraa kipeä vatsa ja katumus siitä, että pizza loppui jo, mutta joka on aivan mahtavaa sen hetken kun sitä kestää.

Pizza.

Pizzalätty, tuo aikamme aatelisten ravinto, köyhälistön lihottaja ja karvakäsileipurien työllistäjä, on aivan mahtava väline taittamaan niin pienen kuin suuremmankin nälän tai vain pikkuruisen iltahuikaisun tunteen. Se huuhdellaan tietenkin alas (näin kansainvälisten kosmopolaakkien maailmassa) runsaalla tsekkiläistyyppisellä lagerilla ja nautitaan paikanpäällä ravitsemusliikkeessä, kiviuunin lämmössä ja tarjoilijoiden valvovien silmien alla. Kyytipojaksi voi ottaa vaikkapa kupillisen oliiveja chilikastikkeessa, jotta saa pidettyä suurimman näläntunteen kurissa ennen lättysen saapumista nurkkapöytään.

Ihmiskunta on luullakseni siirtynyt noin kuudentoista parsekin päähän metsästäjäkeräily-kulttuurista, jossa ensin kökittiin meren rannalla noukkimassa rapuja ja simpukoita rantavedestä, sitten kavuttiin viikunapuuhun hakemaan makeampaa ravintoa, ja lopuksi mussutettiin pähkinöitä yhdessä puusta pudonneen apinanpoikasen kanssa. Lättyni päältä löytty kuitenkin jokseenkin sama ravintoainekokonaisuus (poislukien paviaanipihvi) paprikan, vuohenjuuston, munakoison, mozzarellan ja tomaatin siivujen kanssa, joten onkohan tässä sittenkään päästy sen pidemälle kulinaristista polkua pitkin. Ruoka on ehkä hiukan jalostetummassa muodossa, koska juustot ja oluet, puhumattakaan jauhoista, olivat metsästäjäkeräilijöiden ulottumattomissa, mutta minun tarvitsee vain vilauttaa muovilätyskää, jossa lukee VISA, ja ihmiset kantavat innoissaan pöytääni kaikenlaisia herkkuja erivärisillä lautasilla. Kylläpä on helppoa olla porvarina.

Pizza numero kaksi.

Seuraavana aamuna vatsani pömpötti edelleen omituisesti - aivan kuin olisin syönyt jotenkin poikkeuksellisen runsaasti edellisen päivän aikana. Pizzan syönnistä tuli kuitenkin pinkeä vatsa ja päänsärky, koska kiviuunilättysen jälkeen tekee aina mieli mennä hiukan rauhoittumaan lähibaarin mukavalle jakkaralle ja se taisi lähteä hiukan lapasesta pikkutuntien aikana, kun innostuin maistamaan hiukan jälkiruokadrinksuja. Siispä lähdin tasoittelemaan olotilaani krapulalättyselle toiseen miellytävään pizzeria -tyyppiseen ravitsemusliikkeeseen ja tilasin tällä kerralla kananrintaa, vihanneksia ja runsasta juustoa chilikastikkeella läpyskäni päälliseksi.

Kuten jo roomalaiset tiesivät: kansalle tulee tarjota runsain mitoin pizzaa ja sirkushuveja, jotta se pysyy kätevästi aisoissa. Ja tottahan se on. Syötyäni vatsan täyteen uunista tullutta herkullista leipomustuotetta, ei tehnyt todellakaan mieli lähteä mekastamaan kaupungille ja pystyttämään barrikaadeja. Voin kertoa tämän myös vinkiksi vielä vallasssa oleville diktaattoreille. Pizzerioiden tukeminen valtion kassasta ei välttämättä ole ensinkään huono ajatus.