Syysmyrsky

Niinhän siinä sitten kävi, että heti kun valitin lehtikasoista jalkakäytävillä, niin pikkuinen kiltti tuulenpuhuri korjasi ne parempaan talteen jonnekin Hertfordshiren maakuntapitäjään sinne lammasfarmien tuolle puolelle, jossa asuu vain punaniskaisia britttejä ja heidän puolalaisia renkejään (koska englantilaissyntyiset ovat ihan oikeasti epäluotettavia työntekijöitä, jotka jäävät makaamaan kotisohvalle pienenkin krapulan sattuessa). Olikin sellainen puhuri, että oraviltakin putosivat kävyt käpälistä ja pihatontut kaatuilivat katuojaan.

Myrskyinen auringonnousu.

Päätin seurata tilanteen kehittymistä aamuvarhaisella sängystä käsin vilkuillen ajoittain ikkunasta josko se tornado saapuisi kohdalle ja veisi viimeisetkin päärynät pihapuusta. Ei saapunut, mikä pettymys. Mutta jonkinlainen trombi sattui saapumaan rannikon karavaanikylälle, ja kaatamaan puita asuntovaunujen päälle. Uhreilta ei ilmeisesti säästytty mutta oliko aivan pakko nukkua puun alla pyörille viritetyssä pahvilaatikossa (eli asuntovaunussa, tuossa hämärien hevoskauppiaiden asunnossa, jonka voi kätevästi siirtää uudelle paikkakunnalle kun asiakkaat katsovat siihen kuuluisaan pollen suuhun) juuri silloin kun vuosikymmenen myrsky saapuu saarelle? Olisi tietenkin liikaa vaadittu siirtää sitä vaikkapa sellaiseen paikkaan, että jokainen ympäristön puu sijaitsee turvallisen välimatkan päässä. Olisi myös ollut mahdollista nukkua siinä kotitalossa, joka oli aivan vieressä mutta niin sitä tyhmyydestä sakotetaan (ei ehkä aivan Darwinin palkintoon oikeuttava teko, kuten grillaaminen teltassa juhannuksena, mutta melkein).

Pikkupikku puhuri vaihtuikin sitten Auringon paisteeksi ja lämpimäksi syyspäiväksi. Ja sekös vasta petytti kun olen onnistunut hävittämään aurinkolasini jonnekin ja jouduin tallustelemaan kohti keskustaa silmiä siristäen. Mutta ei kai aina voi voittaa. En nyt tosin varsinaisesti hävinnytkään, vaikka olisin halunnut nähdä aitojen lentelevän paikoiltaan tai edes kirkontornien sortuvan. Ehkäpä näen sen sitten seuraavalla kerralla kun tuulee sitten heti perään vuonna 2032.

Syksy, osa 2

Lehdet kerääntyvät jalkakäytävälle hitaasti mätäneviin röykkiöihin ja tarrautuvat ohikulkijoiden kengänpohjiin. Sade saa ne muuttumaan limaiseksi massaksi, joka saa vanhukset kauhun valtaan kaatumis- ja lonkkamurtumariskillään. Itseäni ottaa lähinnä päähän se ajatus, että ne eivät tänäkään talvena jäädy, vaan mätänevät siinä kiltisti kevääseen asti kunnes joku kaupungin työntekijä määrätään lakaisuhommiin. On siis syksy. Tai luulisin ainakin. Niin kalenterissa sanotaan, joskin se riippuu hyvinkin vahvasti maantieteellisestä sijainnista.

Ruska saapuu.

Kaikki kaupungin puut eivät ole tosin vielä huomanneet, että päivät ovat lyhenneet, vaan pitävät oksin ja kaarnoin kiinni vielä vihertävistä lehdistään siinä toivossa, että jospa tämä olikin vain jokin paikallinen pimentymä. Toisista puista kellastuneet lehdet puolestaan putoilevat kuin faksit Annelille, pyytämättä ja yllättäen, ja saavat naapuruston pihafriikit haravoimaan kolmen neliön nurmikoitaan armottomalla vimmalla ennen kuin muut naapurit alkavat pitää heitä epäsiisteinä asukkeina, minä lie hippeinä ja anarkisteina. Mutta ainakaan englantilaiset puritaanit eivät enää päivittele sitä, että pidän pipaa päässä kesäsäässä ja vieläpä sisätiloissa. Niin pitävät muutkin, kun päähän tulee helposti paleltumia pakkasen paukkuessa ja tuulen tuivertaessa (no joo, ei täällä pakkasta ole enempää kuin keskimääräisessä kesäisessä kylmälaukussa mutta tuuli tosiaan tuivertaa) eristämättömiin sisätiloihin asti.

Mutta mitä hyötyä syksystä muka oikeasti on? Kaikilla on kylmä, masennuslääkkeitä kuluu enemmän ja itsemurhatilastoissa on selvä piikki kun ne, jotka ovat ahdistuneita, eivät enää saa päätään selväksi edes juomalla ja ripustavat sitten kiltisti silmukan kurkihirteen ja lähtevät "keinumaan". Tai siis niin tekevät britit, jos televisiosta ei tule mitään tarpeeksi viihdyttävää. Suomalaiseen kulttuurimaisemaan kuuluu se, että ensin lahdataan lapset ja vaimo ja poltetaan talo tai kylä. Kuka sitä nyt yksinään viitsii lähteä edes sille viimeiselle matkalle.

Ehdotankin tulevalle demarihallitukselle (ennustajan lahjojahan minulla ei oikein tunnu olevan), että kieltävät syksyn, asettavat virkamiehet valvomaan, ettei se tule, ja että kukaan ei vietä sitä (saati sitten nauti siitä), ja pakottavat kunnon kansalaiset maksamaan syksyveroa, jolla rahoitetaan moisen virkamiesarmeijan lisäksi myös jokaiseen kotiin asennettavat valvontakamerat, joilla valvotaan, etteivät ne maan matoset, siis maan asukkaat, vain nauti viileän syysilman tuulahduksesta ja raikkaankirpeistä syysaamuista. Lisäksi syksyn värit on kiellettävä niin puistoista kuin terasseilta nyhtämällä lehdet puista ennen kuin ne punertuvat ja kieltämällä värikkäät terassikalusteet (hemmetti, senhän Helsingin kaupunginvaltuusto juuri teki) - paitsi jos eräs suomalainen virvoitusjuomaliike sponsoroi verenpunaiset tekopuut ja markiisit.

Jännän äärellä

Jännittävää.

Kohta se alkaa. Ja sitten joku onnekas fyysikko ottaa rohkaisryypyn viskin täyttämästä taskumatistaan, suoristaa solmionsa tärisevin käsin ja kipittää frakissaan pokkaamaan tämän vuoden nobelia fysiikasta. En voinut kuin todeta kahvihuoneessa lähetyksen alkua odottaneille fyysikoille, että turha jännittää. Ette te sitä saa tälläkään kerralla. Kutsukortti Tukholmaan olisi muutoin tullut postissa jo ajat sitten. Ja sitä paitsi, tämän vuoden arvonnassa oli vain yksi osallistuja, joten arpaonni ei oikeastaan edes olisi voinut suosia ketään piskuisesta suurelle yleisölle tuntemattomasta brittiyliopistosta. Mutta on se silti sympaattista kun nuoret fyysikonalut kuvittelevat matkaavansa joskus Tukholmaan muutoinkin kuin vain jääkiekkoturistina tai hakemaan puolen vuoden nuuskapurkkeja.

Kyseenalaistan muuten mokoman palkinnon arvon, poislukien ne miljoonat kruunut karkkirahaa, joilla saa sitten kivasti tehtyä vaikkapa tutkimusta lopun ikäänsä, koska esimerkiksi rauhan palkintoja tunnutaan jakavan kätevästi sotarikollisille ja talouden palkintoa talousrikollisille. Fysiikan palkintoa tosin on luultavasti melko hankalaa jakaa fysiikan lakien rikkojille - jos päätän nyt, etten enää suostu noudattamaan vaikkapa gravitaatiota, niin tuskinpa gravitaatio siitä välittää. Ja putoaminen hiukankaan korkeammalta kuin kynnykseltä sattuu ikävästi. Eikä sellaisesta edes palkita kuin korkeintaan murtuneilla luilla.

Miksi tilaisuus siis kiinnostaa niin pieniä kuin vähän suurempiakin fyysikoita? En oikeastaan osaa sanoa. Mutta toisaalta, katsovathan ihmiset (vaikka ihminen olen itsekin, en tosin halua tunnustaa kuuluvani samaan lajiin, joten ehkäpä kyseessä on alalaji nimeltä Homo sapiens digitalis) myös tositeeveetä, amerikkalaisia valmiiksi naurettuja sarjoja ja krikettiä televisiosta, joten ehkäpä tuomitsen liian herkästi. Minua vain ei jaksa kiinnostaa kun pingviiniksi puettu vanha setä vaappuu alttarille pokkaamaan palkintoa. Katselisin mielummin oikeita pingviinejä. Onneksi kaverini David tekee vielä laadukkaita luontodokumentteja.

Nykytaide

Futurismia.

Nykytaide on hienoa. Ei riitä, että voi rakentaa lasiseinän taakse ylösalaisin olevia juomalaseja hienoon ja sievään riviin, ne voi myös värjätä haluamallaan tavalla, tyypillisesti ällöttävillä neonväreillä, ja asiaa voi kutsua taiteeksi. Sitten kilahtaa kivasti taiteilija-apuraha tilille ja on taas kiva rehvastella kavereille baarissa punkkua litkiessä, että suurilla taiteilijoilla on niin suuria luomisen tuskia ja niin vaikeaa kun valtiovalta potkii päähän ja kukaan ei anna ilmaisia lounaita.

Kuvan taideteoksesta kyllä näkee miten se on syntynyt. Kun aamu kolmelta on tyhjentänyt kuusitoista valkovenäläistä turkulaisessa trendibaarissa ja kaikki kaverit ovat kyllästyneet taiteilijasielun omahyväisiin juttuihin, iskee masennus ja tekemisen puute. "Seitsemästoista tuli ostettua, joten kyllä mä, perkele, sen kippaan." Ja jotta tylsyys ei olisi aivan niin tappavaa, sitä alkaa helposti leikkimään niillä laseilla ja rakentamaan niistä ties mitä pinoja, kasoja ja sirpaleita pöydälle, baarijakkaralle ja lattialle. "Mut hei, mitä jos..., mitä josssh..., mitäsh joss nää olis kaksmetrisii, kuis siistii se oliissh..? Baarimikko ei voi kuin nyökytellä ja todeta, että taiteilijoille ei enää tarjoilla mutta jokin onneton säätiö, jonka toimikunta on täynnä samanlaisia hippejä, tietenkin myöntää pienen apurahan pieneen lasin valamiseen. "Sanotaanko vaikka puoli milliä, riittääkö se?"

En ole tietenkään taidetta vastaa, jos vain taiteilijat tulevat toimeen myymällä töitään tai saavat rahoituksensa pääosassa yksityisistä lähteistä. Ja annetaanhan niille valtion puolestakin hiukan karkkirahaa - sitä kutsutaan sosiaaliturvaksi. Eikä minulla ole mitään sitäkään vastaan, että Turun kirjastoon ostetaan kunnallisveromarkoilla taideteoksia kaiken kansan nähtäväksi. Mutta on tuo nyt vain aivan jäätävän ruma taideteokseksi. Parempaan olisi pystynyt noin joka toinen kädetön ja jalaton simpanssi kolmen promillen hutikassa. Mutta minä nyt en mitään taiteesta ymmärräkään.

Matkalla taivaassa

Pilvimaisema.

Voi sentään, mikä pettymys. Lensin taivaaseen mutta siellä ei ollut yhtään niitä sellaisia enkeleitä, joita kuulemani mukaan mahtuu ääretön määrä tanssahtelemaan nuppineulan kärjellä. Tai ehkäpä niiden vahasta valmistetut siivet olivat päässeet sulamaan niiden liihoteltua liian lähelle Aurinkoa. Tai sitten kaikkea perimätietoa ja mitä interwebissä lukee ei pidä ottaa liian vakavasti. Sitäpaitsi, ilmanpaine on kymmenessätuhannessa metrissä aivan liian matala, jotta kukaan voisi edes hengittää siellä kovinkaan vapautuneesti.

Täysikuu.

Mieleeni tuli muuan edesmennyt herra Alfred Wallace, tuo yksi aikansa arvostetuimpia akateemikkoja ja herra Darwinin kirjeystävä. Hän erehtyi kerran väittelemään uskovaisten pikkusielujen kanssa asiasta, joka vaikutti miehen mielestä niin selvältä, että pieni tieteellinen koe ratkaisisi asian ja saisi uskontonsa sokaisemat lahkolaiset muuttamaan mieltään ja luopumaan uskostaan. On sanomattakin selvää, että niin ei käynyt. Erikoista lienee kuitenkin se, että kyseinen lahko uskoi maan olevan litteä (ja uskoo edelleen: flat Earth society). Alfred poloinen kuitenkin järjesti yksinkertaisen kokeen, osoitti Maan olevan pallo, ja sai perheineen lahkolaisten uhkailuja ja vihapuhetta osakseen vuosikymmenen ajaksi. Ei kannattaisi koskaan yrittää saada miestä muuttamaan mieltään logiikan avulla, jos hän ei päätynyt käsitykseensä loogisesti ja jos hänen elantonsa riippuu siitä, että hän ei muuta mieltään.

Mutta kun nyt kerran osoitin, että taivaassa ei ole enkeleitä, niin kaikki lahkolaisethan nyt varmasti lakkaavat uskomasta niihin, eikö niin (osoitin samalla, kuten horisontin kaartumisesta huomaa, että Maa tosiaan on pallo - uskokaa tai älkää)? No, en odota moista ihmettä (tarkoituksellinen pun) henkeäni pidätellen (Russellin konjektuuri iskee ikävästi takavasemmalta: arXiv:1304.0240). Mutta kaunista siellä silti oli, kuten kuvista voi nähdä - harvemmin sitä näkee auringonlaskua horisontissa samanaikaisesti punertavien pilvien ja tähtitaivaan sekä täysikuun kanssa. Niiden pilvien punerrus kun tuppaa yleensä haittaamaan jälkimmäisten näkemistä.

Opinko sitten mitään muuta matkustellessani? Opin tietenkin. Esimerkiksi sen, että toimittajille puhuminen on rasittavaa heidän repiessään otsikkonsa stetson -menetelmällä, varsinkin kun siitä ei koskaan saa asiaankuuluvaa korvausta, ja ranskalaiset kanssamatkustajat ovat vielä sitäkin rasittavampia, koska puhuvat suureen ääneen siitä miten pahaa lentokoneessa tarjoiltu kahvi on (eivät ole käyneet Proffan kellarissa kahvilla), tuuppivat kyynärpäillään puhuessaan käsillään, yrittävät kurkkia hermostuneena ulos ikkunasta pelätessään lentokoneen putoamista (tai taivaan putoamista niskaan, kautta Teutateksen), vaikka minulla on se ikkunapaikka, ja haisevat voimakkaasti valkosipulietanoille ja sammakon villiyrttireisille, mikä saa lähinnä harkitsemaan koneesta hyppäämistä - vaikka sitten ilman laskuvarjoja, aivan sama. Mutta pääsinpähän saarelleni turvallisesti takaisin.

Rauha maahan

Lasikammotus.

Sen sijaan, että rakentaisivat sieviä pieniä punaisia mökkejä kivasti peruna- ja kaalimaansa viereen, puolalaiset ovat päättäneet, että maahan tarvitaan torneja, jotta umpihullut katoliset kamikazepilotit voivat sitten käyttää laskeutumisalustoina sen toisen yhtä sekopäisen abrahamilaisen uskonnon edustajien tapaan kun maassa viimeinkin sallitaan ihmisten välinen rakkaus vailla vaatimuksia siitä, mitä osapuolten jalkovälistä sattuu löytymään. En tosin odota moista kehityskulkua henkeäni pidätellen, sillä eiväthän vastaavat suomalaisetkaan talibanit, anteeksi katoliset (talibanit erottaa se piirre, että haluavat sekaantua vähemmän muiden asioihin), herra Soini etunenässä, pidä siitä, että ihmiset saisivat valita vapaasti kenestä välittävät. Mutta mitä nyt voi odottaa näkymättömien ystävien ääniä päissään kuulevilta pedofiilikultin edustajilta (pelottavaa on se, että heillä on poliittista valtaa). Enkä todellakaan kritisoi katolisia tässä lainkaan - en edes ollut ilkeä. Tässä on totta joka sana.

Minulla onkin ehdotus rauhan saattamiseksi maailmaan ja uskonnollisen idiotismin poistamiseksi argumenttivalikoimista. Jos kaikki konfliktit ja erimielisyydet ratkaistaisiin biljardipöydän ääressä rauhanomaisin keinoin (palloja ei saa heitellä ja kepeillä ei saa sohia silmiin), niin maailma olisi paljon parempi paikka. Kaikista argumenteista, joihin liittyy "musta tuntuu", "kirjassa sanotaan" tai "muttakun ei noin ole ennenkään tehty niin ei nytkään voi, vaikka se ei ketään vahingoittaisikaan" -tyyppinen älyllinen epärehellisyys (siinä muuten taisivatkin olla kätevästi pähkinänkuoressaan kaikki demarien ja ja päiviräsästen argumentit) menettäisi lyöntivuoron ja vastustaja saisi käsipallon. Ainakin kaikki sotilaallinen kilpavarustelu ohjautuisi kätevästi puukeppien hiomiseen ja laminaattipallojen pyöristykseen ohjusten ja ydinpommien sijaan (joita muuten yksikään tervejärkinen sotilaskomentaja ei voi käyttää siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden ainoa tarkoitus on siviilien joukkomurha - voisiko joku kertoa vielä kerran miksi yhdysvaltain johtajia ei aikoinaan tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan?).

Rauhanneuvotteluvälineet.

Lajina saisi sitten olla vaikkapa ysipallo, tuo biljardipelien kruunaamaton kuningatar. Se muuten selittääkin sen, että Puolassa on uskonnollinen fanatismi voimissaan - ysipallon säännöt tuntuivat natiiveille kovin vierailta, ja pallotkaan eivät tahtoneet sitten millään vieriä niille varattuihin pieniin koloihin pöydän reunoilla. Mutta mitäpä tuosta. Maa on vasta saavuttanut jalon jälkiteollistumisvaiheen loppuosan, jossa asukkaat alkavat sivistyä ja ryhtyvät pelaamaan palloa sankoin joukoin. Ainakin biljardisalien määrä on kasvanut eksponentiaalisessa tahdissa, joten ehkäpä Puolakin saadaan pian sivistysmaaksi - biljardisalien lukumäärällä mitattuna.