Markkinahintaan

Asunto kaupan.

Naapurissa on talo myytävänä. Tai oikeastaan kyseessä on kapea kaistale rivitaloa kahdessa kerroksessa, jonka takana on pikku pikku piha (edessäkin on pikku pikku piha mutta se onkin sitten todella pieni, kuten kuvasta näkyy), jonne voi sijoittaa vaikkapa pienen päärynäpuun ja kaksi pientä terassituolia. Kiinnostuin sen verran, että etsin kyseisen talon myynti-ilmoituksen paikallislehdestä. Kaksi makuuhuonetta, keittiön, pienen olohuoneen ja kylpyhuoneen saa itselleen nyt vaivaiseen £450k hintaan. Se tarkoittaa noin 570k euron hintalappua tämän päivän kurssin mukaan. Siihen hintaan saa 4-5 huonetta sadan neliön kivitalossa keskeltä Helsinkiä. Mutta St Albans ei ole Helsinki eikä Lontoo, vaan pikkukylä keskellä peltoa. Ja sitten ihmetellään, että Britannian asuntomarkkinat ovat karanneet ihmisten ulottumattomiin - ainakin päätellen siitä, että mediaanitulot yltävät noin £21k puntaan. Toisin sanoen, pitää olla porvari, sellainen valkokaulustyöläinen, jotta saa asua.

Se on kyllä silti ihan kiva talo. Voisiko joku vipata vaikka neljäsataatonnia, näin aluksi, jotta voin mennä kauppaan ja ostaa sen pois kuleksimasta? Voisin sitten siellä pienellä hellalla puuroa keitellä ja iltaisin viiniä lipitellä. Kyllä olisi komiaa. Ja nykyinen omistaja nauraisi räkäisesti koko matkan pankkiin, kun taas minä saattaisin olla pankille velkaa enää £800k maksettuani lainaa ja sen korkoja 40 vuotta. Kyllä, tähtitieteilijän tilipussi ei riitä juuri muuhun kuin baarilaskuihin ja viimaiseen luukkuun, jossa voi nukkua muttei kylpeä ja josta ei oikein voi edes olla ylpeä (ilmeinen viittaus pohjoisen populaarikulttuuriin).

Tällä saarella onkin jännittävä tilanne asuntokuplan paisuessa. Jos omistaisin tuon kuvan asunnon, niin asunto itse ansaitsisi enemmän rahaa vuodessa kuin minä (arvo kasvaisi noin 10% vuodessa - Lontoossa vielä tuplasti enemmän). Kiusallista. Eli vaikka tekisi kuinka hyvää työtä, niin talo ansaitsisi huomattavasti enemmän vai kökkiessään kadun varressa kuin kaupungin kadunlakaisija. Kapitalisti on asiasta innoissaan mutta ihmisiä tilanne häiritsee kasvavissa määrin. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua. Kun riittävän suuri osa populaatiosta huomaa olevansa kyvytön asumaan puutarhavajaa tai pannuhuonetta paremmassa paikassa, niin britit lähtevät Lontoon kaduille protestoimaan ja mellakoimaan ja korporatokratian johtoportaan on syytä tehdä asialle jotakin. Ja juuri siksi Boris Johnson, tuo Londiniumin arvostettu pormestari, kaukaa viisaana kapitalistina osti kaupungin arsenaaliin vesitykkejä, joilla rahvas saadaan pidettyä kätevästi kurissa ja herran nuhteessa yhdessä kumiluotien ja kyynelkaasun kanssa.