Kepulaisia lasipurkissa

Luonnonhistoriallisesta museosta Lontoon keskustasta löytyy kaikenlaisia nykyään tai muinoin eläviä tai eläneitä organismeja pienimmästä öttiäisestä suurimpiin biodieselillä toimiviin panssarivaunuihin. Aulan 150 miljoonaa vuotta vanha suunnilleen 30 metrinen diplodocus on varmasti yksi vaikuttavimmista. Se on vain kovin hankala saada mahtumaan kameraan, joten päätin jättää kuvaamisen sikseen. Rakennuksen eri kokoisista halleista löytyvät luurangot ovat muutenkin melkoisen näyttäviä, joskin kankeasti muriseva motorisoitu kyhäelmä tyrannosaurus rexistä herättää lähinnä hilpeyttä varttuneemmissa kävijöissä (poislukien lukuisat japanilaisturistit) ja saa pienemmät dinosaurusten ystävät pääsääntöisesti laskemaan vaippaansa vanhempia harmittavalla tavalla tai ainakin huutamaan ahdistustaan korvia viiltävällä äänellä. Taas siirtyi vuodella.

Matin ikuistama anorektinen allosaurus.

Parhaiten mieleeni kuitenkin jäi hyönteisosastolle rakennettu parimetrinen lasikammio, johon on asennettu lehdenleikkaaja-muurahaisten kuhiseva pesä. Nuo ahkerat otukset, joita Johannes nimitti osuvasti hyönteismaailman kepulaisiksi, olivatkin aktiivisina kantamassa pilkkomaansa lehtimateriaalia pesäänsä, jossa syöttävät ne hienostuneille sieniviljelmilleen saadakseen itse luomuviljeltyä tattimuhennosta vaivan palkaksi. Kommuunin militaristisiipikin näyttäytyi muutaman parisenttisen vartijan muodossa - tietenkin asettuneena vartioon strategisiin paikkoihin, kuten ravinnonlähteiden ja pesäaukkojen lähettyville. Sanottakoon, että kepulaisia en kyllä katselisi yhtä innokkaasti, vaikka joku tekisikin maailmalle sen palveluksen, että eristäisi ne oikeista ihmisistä lasikuvun alle. Oikeastaan muurahaiset eivät kyllä taida muistuttaa kepulaisia edes elinkeinon suhteen - jätettäköön henkinen kapasiteetti vaille kommentteja. Sademetsien asukit kun eivät taida saada EU:n tukiaisia vesistöjen saastuttamisesta, karjan rääkkäämisestä tai ihan vain siitä, että saivat satoa vähemmän kuin olisi mahdollista ilman takatalvea tai joka vuosi ennustetulla tavalla tulvivaa lietejokea.

Koko museo meinasi tosin jäädä tällä kertaa kokematta, koska pääoven eteen muodostunut vähintäänkin puolen tunnin jono tai jononkaltainen sekamelska ei oikeastaan houkutellut astumaan rakennukseen sisälle siitäkään huolimatta, että koko lysti on nykyään täysin ilmaista. Onneksi pääsimme parissa minuutissa sivuovesta sisäpuolelle tarkastelemaan luonnon ihmeitä. Helteen ja jonotuksen yhdistelmä kun olisi saanut ainakin minut singahtamaan lähimpään pubiin suhteettoman nopeasti.

Löytyipä museosta myös kuuluisia ihmisiä. Herra Darwin oli nimittäin ikuistettu patsaan muodossa paraatipaikalle aulan ensimmäiselle porrastasanteelle. Otin arvon herrasta kuvan yläkerrasta, joten kasvonpiirteet eivät aivan taida erottua. Niitä voi kuitenkin tarkastella helposti, jos taskunpohjalta löytyy kymmenen punnan seteli, joten samapa tuo. Itse rakennus tosin esittäytyy melkoisen vakuuttavasti patsaan ympärillä.

Luonnonmuseon päärakennus.

Puistokaupunki

Perinteinen "mennään katsomaan kaveria ulkomaille" -viikonloppu osoittautui hienoksi niin ajankohdaltaan kuin sisällöltään. Matin, Johanneksen, Katrin, J-P:n, Ellin ja Jipsun vierailu tällä minun saarellani alkoi kohtuullisessa 25 asteen lämmössä, jatkui loistavalla juustopekonihampurilaislounaalla ja edelleen puistopiknikillä St. Albansin ankkalammella. Ja kaikki tämä ennen kuin kahtakaan tuntia oli kulunut junan saapumisesta kaupunkiin. Kaikille kävi, kuten odottaa saattaa, kuitenkin hyvin nopeasti selväksi, että kyseessä ei ole mikään saaren mielenkiintoisin kaupunki, joten painuimme illaksi Lontooseen katsomaan miten saman tyyppinen konsepti toimisi oikeassa kaupungissa. Paikalliset tosin jäivät köllöttelemään nurmikolle ja nauttimaan auringosta, kylmästä oluesta, jäätelöstä ja erilaisista nurmikkoleikeistä koirien ja lasten kanssa tai ilman.

St. Albansin ankkalampi aurinkoisena päivänä.

Hotelli löytyi Paddingtonin ja Hyde Parkin väliseltä kivitaloalueelta ja se osoittautui venäläisittäin suhteellisen siistiksi paikaksi - kaikki henkilökunta vaikutti olevan venäjältä kotoisin, joten juuri siksi tai siitä huolimatta eräs Vladivostokista saapunut omien sanojensa mukaan rokcmuusikko ja lauluntekijä oli päätynyt valitsemaan saman paikan tukikohdakseen yrittäessään löytää kaupungista suosiollista levy-yhtiötä. Onnea vain yritykselle mutta en pidättäisi hengitystäni sopimusta odotellessa. Paitsi, jos artisti maksaa. Kyseisen hotellin asiakkaaksi mies kuitenkin sopi lähes täydellisesti. Tottuupahan sitten kulkemaan punaisilla matoilla. Henkilökohtaisesti minua ei kyllä saisi majoittumaan suomalaisten ylläpitämään hotelliin ulkomailla. Ei sitten kirveelläkään. Se olisi jotenkin niin Teneriffaa.

Kaupungin ainoa vika, tai oikeastaan suurin vika, sen lisäksi, että ihmisiä on aivan liikaa, on näihin aikoihin kuninkaalliset häät. Häämukeja, hääpinssejä, hääkortteja ja -julisteita, hääavaimenperiä ja muuta aivan käsittämättömän turhaa tavaraa, jota kaikkea koristaa tuleva kuninkaallinen pari, on tyrkyllä joka kulmassa. Se, saadaanko maahan uusi Walesin prinsessa vai jotakin muuta aatelistitteliä kantava nuori kuninkaallinen, on mielestäni sen verran yhdentekevää, että mieleni teki mennä kirjaimellisesti ulostamaan Buckinghamin palatsin viereen nousseeseen mediakatsomoon, josta käsin häitä selostetaan suorassa lähetyksessä ympäri vanhaa imperiumia ja hiukan muutakin maailmaa. Ällöttää ajatuskin siitä näystä, että vanhat aatelisiksi jostakin taivaan syystä nimetyt alkoholistit marssivat vuoronperään häiden vastaanotolle lippujen liehuessa, yleisön hurratessa ja kuningataräidin heiluttaessa ginipäissään parvekkeella. Puistattavaa. Siinä kuitenkin kiteytyy Englannin takapajuisuus niin näppärällä tavalla, että ei voi kuin toivoa morsiamen karkaavan suorassa lähetyksessä Hollywood-tyyliin kirkon ikkunasta tai ainakin karauttavan avioliiton satamassa purtensa rankasti kiville, kuten noin puolelle samaa leikkiä leikkivistä lopulta käy. Onneksi häähumu unohtui nopeasti mielestä päästyämme Hyde Parkin aurinkoiselle nurmikolle siiderin äärelle. Siihen loppui kiukuttelukin.

Öinen Lontoo on joka tapauksessa vaikuttava paikka. Ehdimme kokeilemaan porukalla englantilaista (eli pubia), burmalaista ja libanonilaista ravintolaa, joista jälkimmäiset havaitsimme nekin loistaviksi niin ruoaltaan kuin tunnelmaltaankin. Niiden lisäksi kaupungista löytyy varmasti ruokaa ja juomaa aivan jokaiseen makuun, joten pihimmänkin suomalaisen kannattaa muuttaa perinteistä ravintolakäyttäytymistään, jossa ravintolassa käyttäydytään kerran kesässä ja muutoin jätetään käymättä - ulkona syöminen on vain todella hauskaa hyvässä seurassa. En oikeastaan ymmärrä miksi sitä harrastetaan niin harvoin suomalaisessa korpikulttuurissa. Se on ainakin varmaa, että Lontoossa ei voi toistua se ainainen suomalainen satunnaisten juhlapyhien harmi, että oikeaan illallisaikaan yhdeksältä mikään ravitsemusliike ei enää pidä keittiötään auki asiakkaiden puutteessa. Viinaa ja kebabeja kyllä saa, tietenkin, mutta valkoisen pöytäliinan ääreen suomessa on mahdotonta päästä pyhäisin. Berlusconi oli ehkä väärässä suomalaisen ruoan maun suhteen mutta maastamme puuttuu ravintolakulttuuri. Ennen kuin joku nillittää hinnasta, voitaneen todeta, että ei, ruoka ei oikeasti ole yltäkylläisyyden maassamme millään tavalla kallista. Ruokailua ei vain mielletä yhdeksi päivän kohokohdista. Ei ihme, että itsemurhatilastot kertovat karua kieltään, kun jokaisen on kuitenkin pakko syödä päivittäin.

Öinen "puistokaupunki".

Ja tulihan se Teneriffa-efektikin sieltä sitten lopulta vastaan. Lähtiessäni maanantai aamuna kohti toimistoa, eräs suomalaistyttö tönäisi minua mennessäni metron porteista sisään. Hänen pyytäessään kohteliaasti anteeksi sanoin "ei se mitään" ja jatkoin matkaani tytön jäädessä silmät pyöreinä ihmettelemään miten ulkomailla voi olla joku, joka osaa hänen kieltään. Maailma voi olla teini-iässä niin kovin ihmeellinen paikka. Tyttö oli jännän äärellä.

Onnekseni tämä mikä-lie-maanantai-pyhä osoittautui mainioksi toimistopäiväksi. Paikalla ei ollut muita kuin yksi kiinalainen vaihto-opiskelija, joten sain tehdä kirjoitushommia kaikessa rauhassa ilman minkäänlaista häiriötä. Sopivaa vastapainoa vilkkaalle viikonlopulle.

Julkinen liikenne

VR:n palveluihin tottuneena junaliikenteen jatkuva myöhästely ei oikeastaan tunnu juuri miltään. Se on oikeastaan se normaali asiantila, joka pitää vain hyväksyä. En joutunut myöskään kohottamaan kulmakarvojani, kun koko junaliikenne St. Albansin ja Lontoon välillä oli poikki "runsaan" lumentulon vuoksi joulukuussa. No, lehdistössä kuvailtiin asiaa ilmaisuilla "huge blizzards" ja "big freeze" mutta en oikein osaa yhdistää niitä viiteen senttiin lunta ja samaan määrään pakkasasteita. Englantilaisille ne kuitenkin olivat jotakin ainutkertaista - junaliikenne oli poikki, lentokoneet jäivät kentälle ja ihmiset lukitsivat itsensä koteihinsa, koska kukaan ei uskalla tai edes osaa ajaa autoaan liukkaalla kelillä.

Koska ajotaidottomana ja autottomana kuitenkin matkustan noin viidentoista kilometrin matkan päivittäin päästäkseni toimistolle, on minun turvauduttava julkisiin. Tuollainen matka on kuitenkin aavistuksen liian pitkä käveltäväksi kahdesti päivässä ja nostaisi kiusallisen hien pintaan, vaikka kulkisin polkupyörälläkin.

Käytän siis bussia. Firman nimeltä Uno bussi numero 602 kulkee aika kivasti parissa kymmenessä minuutissa St. Albansin keskustasta yliopistolle, joten aikaa ei valu aivan valtavasti hukkaan. Parasta on kuitenkin se, että bussissa istuessa saa leijonanosan päivittäisestä komedian tarpeesta kun seuraa ihmisten linja-autokäyttäytymistä ja muuta ympäripyöreää sekoilua matkustamisen ihmeellisessä maailmassa.

Keskustasta 7.21 lähtevä bussi, johon minun oli tarkoitus mennä ei kuitenkaan saapunut tänään jostakin syystä mutta seuraava saapui ajallaan kello 7.53 - jonka jälkeen kuljettaja poistui hakemaan kahvia, päivän lehden ja sämpylän ja pyysi kauniisti odottamaan kymmenen minuuttia. Sanottakoon, että syynä aikaiseen herätykseen oli tällä kertaa ikkunasta silmiin paistanut aurinko ja kykenemättömyys saada unta enää uudestaan, joten en silmät ristissä edes ehtinyt ymmärtää mitä tapahtui. Rekisteröin vain kuljettajan katoamisen läheiseen italialaiseen kahvilaan. Pääsimme lopulta liikkeelle kunhan viime hetkellä kyytiin tulevat mammat ja setämiehet olivat saaneet kaivettua vapisevin käsin lippuun riittävän punnan tai kaksi, todetakseen vain että eläkeläiset oikeastaan matkustavatkin edelleen busseissa ilmaiseksi. No mutta vanha koira ja uudet temput ja sen sellaista.

Aamuaurinko sympaattisella hautausmaalla.

Aivan kuten Suomessakin, englantilaisissa busseissa matkustavat vain vanhukset, koululaiset, afrikkalaiset ja aasialaiset. Paitsi, että Suomessa ei ole kahta jälkimmäistä ihmistyyppiä. Sanalla sanoen, bussit ovat köyhien kulkuneuvoja. Rikkaat käyttävät Alfa Romeoa tai Bemaria, joilla saa tässäkin maassa ajaa liikennesäännöistä piittaamatta.

On kuitenkin muutama asia, jota en paikallisessa linja-autokulttuurissa ymmärrä. Jos bussin kyljessä ja etuosassa ja vielä jokaisella pysäkillä lukee mihin bussi on menossa, miksi se pitää aina pysäyttää, jotta voi saada kuljettajalta saman vastauksen? Kaiken lisäksi kaupungista poistuu vain yksi tie kuhunkin ilmansuuntaan, joten ei luulisi olevan edes vaikeaa päätellä. En myöskään ymmärrä miksi eräskin setämies katsoo asiakseen tehdä saman toimenpiteen lähes joka aamu. Aivan kuin bussien reitit arvottaisiin uusiksi joka aamu. Ihmisten puolesta myös hävettää heidän kykenemättömuus varautua bussiin astumiseen ottamalla sopiva summa rahaa ja mahdolliset alennuskortit valmiiksi esille. Parhaimmillaan on kestänyt noin viisitoista minuuttia kun mamma toisensa jälkeen kaivaa käsilaukkunsa pohjasedimenteistä punnan toisensa jälkeen, toteaa etteivät ne riitä, etsii lompakkoaan, löytää sieltä kaksikymppisen, ihmettelee onko kuljettajalla vaihtorahaa, ostaa lipun, unohtaa pyytää alennusta, etsii alennuskortin, pudottaa sen lattialle, poimii sen ylös, saa alennuksen ja vaappuu osuvasti invalidipaikalle istumaan. Kaikenlaista harmia. Tai oikeammin viivytystä. Mutta siihen auttaa aurinkoinen asenne (jota minulla riittää) ja hyvä kirja.

Hauskimpia ovat kuitenkin ADHD setämiehet, joita ei nähdäkseni kyllä päästettäisi ensinkään yksinään ulos sivistysmaassa. Kun liikuntakyky on rajoittunutta ja pitää silti saada matkustaa, on luonnollista, että istutaan alas bussin etuosaan lähelle ensimmäistä poistumistietä. Kun tuoleista kuitenkin on pulaa oven vieressä - kaikki eläkeläiset haluavat tietenkin istua oven vieressä - alkaa jännittävä tuolileikki. Yhden setämiehen poistuessa, muut ryhtyvät mumisemaan itsekseen ja heittävät toisilleen tuimia katseita, koska haluavat kaikki siirtyä lähemmäs ovea. Tuijotuskilpailun voittaja lähtee sitten raahautumaan kohti kyseistä paikkaa auton jo liikkuessa ja itseäni lähinnä pelottaa, että kyseistä setää joutuu elvyttämään hänen potkaistessa tyhjää keskellä käytävää. Ei sillä että elvyttäisin mutta joku saattaisi luulla, että haluaisin ryhtyä siihen. Tämän jälkeen leikki alkaa uudelleen voittajasetämiehen poistuessa vuorostaan kyydistä. Ja luonnollisesti heti seuraavalla pysäkillä.

Pääsin tänään laitokselle vaivaisessa puolessatoista tunnissa vain lukeakseni YLE:n sivuilta, että HIFK:n pitkä piina on ohi. Kolmetoista vuotta edellisestä mestaruudesta. Laskekaapa kuinka monta vuotta Bluesilla on edellisestä, niin tiedätte mitä on pitkä piina.

Keskiaika kutsuu

Seurasin tuota eilisillan vaalihässäkkää radiosta ja täytyy vain todeta, että onneksi ei tarvitse olla maassa. Tervemenoa keskiajalle, Suomi. Edustuksellinen demokratia on hieno keksintö mutta sen varjopuolena on se, että ihmiset, jotka eivät kykene minkäänlaisiin älyllisiin toimenpiteisiin tai edes huolehtimaan itsestään saavat äänestää itselleen kaltaisiaan johtajia. Kyllä kansa tietää.

Mieleeni heräsi kysymyksiä. Miten hemmetissä on mahdollista, että maailman koulutetuimpiin ja fiksuimpiin kuuluva väestö äänestää itselleen johtajia, jotka takaavat paluun vähintäänkin kansalaisoikeuksien kehityksen värittämää 70 -lukua edeltäneeseen ahdistuneisuuden aikaan. Jos puolueen äänenkannattajat tarjoavat aborttien kieltoa, uskovat satuolentoihin, haluavat potkia "värivirheelliset" ja seksuaalisesti vääriä "valintoja" tehneet pois maastamme ja lakkauttaa humanitäärisen avun, haluavat ajaa Euroalueen vielä entistäkin syvempään kriisiin ja ajaa sitä myöten entistäkin enemmän työpaikkoja maamme ja Euroopan rajojen ulkopuolelle, haluavat rajoittaa taidetta, jota taiteilijat saavat tehdä ja haluavat maalle johtajat, joiden tavoitteena on tehdä Suomesta "oikeudenmukaisempi ja rehellisempi" maa tarjoamatta mitään konkreettista näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, sitä he luultavasti tulevat myös saamaan. Ja jos suomalaiset haluavat kaikkea tuota (vain joitakin iljettäviä asioita mainitakseni), häpeän olla suomalainen.

Kansallismielisyys on kaiketi jossain määrin annosteltuna hyväkin asia mutta jestas sentään, jos sen verukkeella aletaan Suomessakin kiristämään jo entisestään tiukkaa kieltoilmapiiriä lisäämällä rasistisia ja yksilönvapautta rankalla kädellä loukkaavia kieltoja, kuten moskeijojen rakennuskieltoja tai huntukieltoja. Asioita on niin helppoa kieltää ja tehdä laittomiksi mutta kuten esimerkiksi huumausaineiden tapauksessa, kielloista saattaa aiheutua huomattavasti enemmän haittaa kuin kielletystä asiasta olisi koskaan aiheutunut, kuten kaikki alkoholin historiallisesta kieltolaista tietävät varmasti voivat myöntää. Seuraamalla Ranskan sairasta rasismin vahvasti sävyttämää huntukieltoa ja sen lieveilmiöitä, tai eteläisen Espanjan maakuntien aikomusta kieltää satelliittiantennit ja pyykin kuivaaminen talojen seinien ulkopuolella - asiat, joita harrastavat lähinnä Marokosta tulleet siirtolaiset - päädymme vain epäluuloisuuden ja sulkeutuneisuuden synkälle polulle.

Pysytäänpä nyt kuitenkin blogin aihepiirissä edes väljästi. Luin lauantaina The Timesin artikkelin perussuomalaisista ja heidän näkökulmistaan. Artikkelissa ihmeteltiin miten vain muodollisesti uskovaiset älykkäät suomalaiset haluavat äänestää puoluetta, jota johtaa "diktaattorimaisin ottein" umpikatolinen satuolentoihin uskova aborttien ja esiaviollisen seksin vastustaja, joka vastustaa myös maahanmuuttoa ja oleellisesti koko loppuosaa Euroopan Unionista? Ihmettelen samaa ja niin ihmettelee koko muukin Eurooppa. Ja siksi aionkin pysytellä visusti Englannin maaperällä, koska vaikka englantilaiset ovatkin jokseenkin konservatiivisia verrattuna itseeni ja omaan tuttavapiiriini, on Suomen poliittinen ilmapiiri muuttunut suuntaan, jossa helpottaa enää vain tukeva humalatila tai ranteiden aukaiseminen - noin kuvainnollisesti. Hyvästi suvaitsevaisuus. Hyvästi toistaiseksi jokseenkin vahvasti älyllisyyteen ja tutkittuun tietoon perustunut poliittinen ilmapiiri. Paheksun syvästi maanmiesteni toimintaa ja tarkkailen pelonsekaisin tuntein seurauksia, joita ylläkuvatun kaltaisten henkilöiden päätymisellä hallitukseen voisi pahimmillaan olla. Ja sitäpaitsi, olen palatessani sellainen "maahanmuuttaja", joka heittäytyy varmasti yhteiskunnan elätiksi, eikä taatusti tee päivääkään "oikeaa" työtä. Eihän se yliopistolla näpertely voi oikeaa työtä olla.

Parempaa ei ole myöskään "unelmahöttöpuolueeksi" lukeutuvien demareiden menestys. Vaikka olenkin koettanut selvittää mitä puolueen edustajat Jugnerista Urpilaiseen haluavat tehdä päästessään päättämään asioista hallitukseen, en ole kyennyt löytämään yhtään realismiin, tutkittuun tietoon ja vapaamieliseen ihmisten itsemääräämisoikeuteen perustuvaa näkemystä. Konkretia puuttuu ja sitä myöten kaikki - ainoa mitä puolue on kyennyt uskottavasti tarjoamaan ovat kiellot, rajoitukset, esteet ja muut hankaluudet toteuttaa itseään, työskennellä tuottavalla tavalla ja koettaa parantaa taloudellista tilannettaan. Ilmeisesti on epäreilua, että kovemmin työtä tekevä saa enemmän rahaa. Olisiko kuitenkin epäreilumpaa, että laiskalle maksetaan saman verran?

Haluaisin asua maassa, jossa yksilöllä olisi vapaus toteuttaa itseään ja mahdollisuus saada siitä palkinto osoittaessaan erityistä pätevyyttä. Haluan maahan ilmapiirin, jossa jokaisella on mahdollisuus nauttia olostaan haluamallaan tavalla kenenkään häiritsemättä, kunhan ei vahingoita muita. Haluan, että ihmisiä arvostetaan riippumatta siitä mihin he uskovat tai eivät usko, miltä he näyttävät, tai mihin he haluavat aikansa ja rahansa käyttää.

Jotakin positiivistakin vaaleissa oli. Maamme historian ylivoimaisesti luontovihamielisin metsien ja vesistöjen raiskaajapuolue koki karvaan tappion. Sille voin nostaa maljan. Muutoin juon korkeintaan suruuni.

En jaksa jauhaa aiheesta enempää. Suututtaa. Taidan mennä ottamaan tänään semikännit. Tehdään ihmeessä Suomesta parempi paikka elää mutta sen aika ei tainnut olla ihan vielä.

Kevättä ilmassa

Huhtikuu on vasta lähtenyt käyntiin mutta kevät on jo päässyt etenemään puolihuomaamatta jokseenkin pitkälle. Toissa päivänä oli vuoden toistaiseksi lämpimin päivä ja mittari näytti hikistä 22:n asteen lukemaa varjossa. Myös puiden, pensaiden ja muidenkin kasvien vaatima lämpösumma on täyttynyt jo aikaa sitten ja erilaisia vaalenavihreitä sävyjä näkyy jo jokaisessa kasvissa mitä ulkoa löytyy. Täytyykin ostaa jokin kasvikirja, sillä vaikka tietäisinkin suomeksi (tai vaikka latinaksi) joidenkin puiden ja muiden kasvien nimiä, en osaa niitä englanniksi oikeastaan lainkaan. Ja suurin osa on joka tapauksessa tuntemattomia, koska eivät esiinny suomessa ja en siksi ole niihin aiemmin törmännyt.

Keväinen kotikatu.

Hauskinta on se, että paikalliset ovat jo parin kuukauden ajan kulkeneet kaduilla minihameissa, lyhyissä shortseissa, sandaaleissa ja muutenkin varsin kesäisen näköisenä, vaikka lämpötila nyt ei olekaan ollut aivan niin korkealla. Ihmisten pukeutuminen ei siis oikein korreloi lämpötilojen kanssa mutta ainakin on saanut hymyillä ääneen, kun paikalliset palelevat bussipysäkillä 10 asteen lämpötilassa ilman pitkiä housuja. Itse en ole vielä kehdannut riisua pipoa paleltumisen pelossa. Sään on tosin ollut varsin epäenglantilaista muutenkin. En edelleenkään omista sateenvarjoa, enkä siitäkään huolimatta ole kastunut vielä kertaakaan kävellessäni ulkona. Ovatkohan saaren sademäärät pudonneet sitten viime näkemän?

Hämmästyttää myös kukkivien puiden paljous. Satun nyt muutenkin pitämään puista mutta näissä paikallisissa on jotakin hämärää, koska ne kukkivat aivan vimmatulla tavalla nyt kun lämpötilat ovat hiukan kohollaan. Pitäisi luultavasti selvittää mitä lajia tuokin kuvaamani puu on. Jos vain jaksaisi.

Kukkiva puu yliopiston pihalla.

Keväästä voi ilmeisesti nauttia monella tavalla mutta viikonloppuiltoihin lämpö on tuonut aivan eri tavalla säpinää, kuin mihin olen tottunut tähän mennessä. tarkoitan tietenkin railakasta ravintolakäyttäytymistä, joka kasvattaa pubien myyntiä ja saa baarien vahtimestarit ja ovimikot pysymään varpaillaan ja kiireisinä. Tappeluita katukuvassa ei oikeastaan näy, toisin kuin öisessä Turussa, mutta käyttäytyminen on selvästi äänekkäämpää ja rauhattomampaa. Sanotaan, että "routa porsaan kotiin ajaa". Nyt kun sitä ei ole, niin porsaat mellastavat kaduilla. No joo, ehkäpä tämän uinuvan pikkukaupungin iltoihin oli jo aikakin saada vähän viihdettä.

Nyt kun sattuu olemaan jälleen aurinkoista ja lämmintä ja koska yliopiston tietojärjestelmää päivitetään iltapäivällä, taitaakin olla parasta painua terassille nauttimaan siideriä.