Juhlatunnelmaa

Oikeassa olin. Slaavilaiseen tapaan hääjuhlissa, ja luultavasti missä tahansa muissakin juhlissa, tarjoilu on runsasta ja koostuu pääasiassa ruoasta ja vodkasta. Molempia riitti. Ajatuksena oli juoda niin paljon vodkaa, että sukat menevät sekaisin, syödä niin paljon ruokaa, että aine imeytyy hitaasti, ja jatkaa kyseisten kahden toiminnan suorittamista kunnes aurinko nousee. Siksipä juhlapaikalla tarjoiltiinkin neljä ateriaa ja runsaita välipaloja kakkujen ja muiden leivonnaisten muodossa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli todellakin riittävästi.

Metelisuojaus.

Slaavilaiseen tapaan hääjuhlassa paikalla olivat kaikki perheenjäsenet. Aivan kaikki. Vauvoille laitettiin sympaattisesti peltorit päähän, ja stereoista käännettiin nupit kaakkoon ja kaikilla oli hauskaa. Oli pakko ottaa kuvakin - harvemmin näkee sylivauvoja hääjuhlissa myöhään illalla mutta eipä niitä tuntunut meteli haittaavan. Kätevä ratkaisu. Itsekin olisin tosin tarvinnut kyseisiä kuulosuojauksia ajoittain, kun musiikin sijasta ilmoille kajahti mitä kummallisimpia europoppeja ja juomalauluja. Sainpahan tekosyyn piipahtaa pihalla vähän viilentymässä.

Gdanskin vanha kaupunki osoitti vielä juhlatunnelman jo haihduttua viehättävät puolensa. Lukuisat pienet kivitalojen reunustamat kujat tarjosivat niin hyviä ravintoloita kuin mukavia pubejakin. Eikä todellakaan voinut välttyä muistamasta sitä tosiasiaa, että puolalainen koruteollisuuss kukoistaa juuri Gdanskin alueella runsaiden meripihkaesiintymien muodossa. Natiivit ovatkin sitten värkänneet niistä kaikenlaisia korunkaltaisia rihkamaesineitä, joita myyvät varakkaille turisteille ylihintaan jonkinlaisiksi statussymboleiksi. Japanilaisturistit olivat ainakin melkoisessa huumassa etsimässä itselleen tuliaisia elämänsä ainoalta lomamatkalta. Itse tyydyin tarkastelemaan toimintaa huvittuneena hiukan sivummalta.

Vanhan kaupungin kuja.

Punaisten lyhtyjen pubi

Englantilaisessa pubikulttuurissa on luonnollisesti puolensa, en kai muuten niissä niin hyvin viihtyisikään. Ensimmäinen asemalta satunnaiseen suuntaan kävellessäni huomaamani puolalaispubi oli kuitenkin melkoisen vakuuttava. Tissejä ja peepshow. Ja paikka oli luonnollisesti auki jo ennen puolta päivää. Ja ei, en ottanut kuvaa, se ei kai olisi soveliasta, vaikka olivatkin tarkoitettuja nähtäviksi. En vain ole Englannissa seikkaillessani onnistunut törmäämään yhteenkään. "Isot pojat" ovat kyllä kertoneet, että vastaavia paikkoja löytyy tuosta imperialistienkin maasta. Taitavat vain puuttua St. Albansin idyllisestä maalaispitäjästä, koska tiukkapipoiset mammat ja papat saisivat viikottaisilla valituksillaan koko maakunnan virkamies- ja oikeuslaitoksen kaatumaan byrokratian ja paperisotan (jos joku puritaani siellä ihmettelee, niin tuo kirjoitusvirhe on jälkikäteen tarkasti harkittu) syövereihin.

Punaisten tuolien pubi.

Löysin kuitenkin Gdanskin vanhasta kaupungista viihtyisän punaisilla tuoleilla koristetun pubin. Toisin kuin Englannissa, sain juttuseuraa välittömästi nuorista ihmisistä. Englannissa ne ovat ne vanhat kaiken nähneet (tai ainakin kuvittelevat nähneensä kaiken) setämiehet, jotka alkavat höpisemään merkillisiä heti pamautettuani paikalle. Tai luultavasti, vaikka en kunnioittaisikaan paikkaa paikallaolollani. Täällä samaa tekevät nuoret pienessä hutikassa. En kyllä käsitä, että miksi he tilasivat mikrotettua viinaa kahvinsa joukkoon. Ehkä kahvi oli sitten kylmää. Ei sitä tiedä, ei kahvia täällä keksitty. Olut kuitenkin tuntui putoavan kuin englantilaisella setämiehellä (skotit ovatkin sitten oma lukunsa). En vain ymmärrä miksi kyseistä paikkaa kutsuttiin kahvilaksi. Se on sitten luultavasti kulttuurisidonnaista. Turusta kun saa ainoastaan kahdesta kahvilasta teräviä. Ja toinen on Proffan Kellari.

Kahvilakulttuurissa ei noin muuten ollutkaan sitten mitään valittamista. Toisin kuin Englannissa, kahvi oli poikkeuksetta hyvää ja kakut halpoja. Mukaan lukien juustokakut. Lämpimällä kirsikkakastikkeella ja suklaalla.

Kakkusia.

Niin pitkälle, kuin missä paavit kasvavat

Puolaan lähtö alkoi juuri niin tyypilliseen tapaan, kuin vain voi ajatella. Jos Lutonin slummilentokentällä on Puolaan lähteviä englantilaisia ja Englannista palaavia puolalaisia, niin yksi asia on varma. Baarissa on tungosta jo ennen aamu seitsemää. Niinpä samaistuin ympäröiviin ihmisiin ja tilasin itselleni perinteikkään kylmän irlantilaisen aamiaisen. Se tulee kätevästi hanasta. Sitten pääsikin istumaan sillipurkkiin pariksi tunniksi ja ahdistumaan siitä, että nämä hemmetin seka-avioitujat kasvattavat englantilais-puolalaisia lapsiaan suureksi osaksi lentokoneessa. Eipä silti, ymmärrän hyvin englantilaismiesten mieltymyksen puolalaisiin morsiamiin. Ne kun ovat lähes poikkeuksetta siellä kellokäyrän yläpäässä englantilaisella mittapuulla. Ei näy harakoita eikä valaita.

Taustalla levämeren satama.

Gdanskin viehättävä rannikkokaupunki tämän maailman saastuneimman meren äärellä (taas kerran kiitos kepulaisten avoimelle luonnontuhoamispolitiikalle) sen sijaan tarjosi yllätyksen. Toisin kuin Englannissa ja kaikissa aamuvarhaisella ylittäneissäni muissa maissa, Puolassa on metsiä. Enkä tarkoita mitään kepulaisten raiskaamien puuviljelmä -tyyppisten rivimäntymetsien kaltaisia irvikuvia, vaan luonnontilaista lehtimetsää, joka suurelta osin hakattiin sukupuuttoon kun Eurooppa teollistui. No, luonnontilainen on huono termi, koska ihmisten, näiden kaikkea kotrolloimaan pyrkivien (pieleen menee, katsokaa vaikka keski-Euroopan luonnon kostoa jokavuotisten tulvien muodossa) itsekeskeisten kädellisten, vaikutus kyllä näkyy. Mutta toisin kuin Suomessa, Gdanskin metsissä selviytyy eri ikäisiä ja kokoisia puita silminnähden suurella lajikirjolla. Ei mitään kepulaisia monokulttuureja, joista kotkatkin ammutaan alas talousmetsän latvuksia pilaamasta. Tulipahan perinteinen polittinen kannanottokin mukaan.

Terassin suojissa.

Tarkkailtuani Gdanskia kolmelta eri enemmän tai vähemmän aurinkoiselta terassilta päädyin välitilinpäätökseen. Oikein miellyttävä pikkukaupunki, ellei käännä katsettaan pohjoiseen, jossa näkyy satamameri nostureineen (vai lieneekö toisinpäin) ja synkkine pilvineen. Uskalsin jopa maistaa lounaaksi puolalaista burgeria, joka olikin melkoista rohkeutta vaativa teko. Viimeksi kun kokeilin, vietin kaksi vuorokautta ruokamyrkytyksen katalissa kourissa. Ensin laivalla matkalla Turkuun ja sitten hiessäni kierien omassa sängyssä. Tällä kerralla se osoittautui hyväksi vedoksi. Ei mitään englantilaistyyppisiä ranskalaiskinoksia hukutettuna majoneesiin tai viinietikkaan, vaan burgeri. Kaikilla täytteillä. Paljon juustoa ja rucolaa. Rucolaa! Komeudella oli korkeutta noin 20 senttiä. Hyvä lounas.

Niin, pointtina tässä paavinkasvatusmaan vierailussa (no, ei tässä sentään Krakovassa asti olla) oli alunperin puolalainen hääjuhĺa. Odotettavissa on, mitä luultavimmin, juhlallisuuksia, vodkaa, kylmää, lämmintä, kirkasta ja sameaa vodkaa yrteillä ja ilman. Joo, slaavit ovat kovia ottamaan, varsinkin kun on jokin tekosyy tehdä niin. Siksi luultavasti sopivatkin mentaliteetiltään kivasti brittien kanssa yhteen. Ja siksi minäkin luultavasti sopeudun joukkoon aivan mainiosti. Joskin mieleen tulee kysymyksiä. Kuten se, että miksei tässä perinteikkäässä, kulttuurihistoriallisesti rikkaassa ja ystävällisten ihmisten täyttämässä maassa tule vierailtua useammin? Ainakaan kolmen punnan gourmet-burgerit ja puolentoista punnan pintit eivät voi olla syynä.

Ainiin. Yksi asia unohtui. Maistaessani Zywieciä, tuota tsekkiläistyyppistä helposti lähestyttävää ja mainiolta maistuvaa mallastuotetta, huomasin, että nuoret puolalaiset neitokaiset eroavat Englannin vastaavista vielä toisellakin tavalla. He käyvät päivisin ottamassa "muutaman" ihan vain huvin vuoksi. Englannissa se on lähes pelkästään punaniskaisten jalkapallosta, rugbystä ja satunnaisista tappeluista (biljardikepeillä tai ilman) pitävien kovaäänisten ja pääsääntöisesti epämiellyttävien kaivoksilla ja slummivankilassaan karaistuneiden miesten touhuja.

Akateeminen maailma

Rynnistin aamulla bussipysäkille huonosti nukutun yön jälkeen pää täynnä ajatuksia. No, ajatukset eivät oikein sitten pysyneet kasassa ja jäin tuijottamaan torikauppiaiden varhaista puuhastelua. Näytti ihan työltä, joten siitä tuli pää kipeäksi. Yliopistolla (tieteen ja teknologian tutkimuskeskus kuvassa) ei sitten näkynytkään muita kuin kaksi tuttua siivoojamammaa kahvittelemassa, joten pääsin rauhassa päätteen ääreen ja ihmettelemään josko Yhdysvalloissa olisi julkistettu jotakin uutta jännää tähtitieteilijöiden kokouksessa, johon en jaksanut lähteä.

Innovaatiokeskus.

Ilmeisesti sveitsiläinen tutkijaryhmä oli viettänyt suunnilleen 30 yötä Chilessä havaiten kohdetta, jota itsekin olen tutkinut kuluneena vuonna. Saivat lisäksi täsmälleen samat tulokset, jotka itse raportoin jo helmikuussa. Eivät ilmeisesti uskoneet. Homman nimi on siis se, että Gliese 581 -nimistä tähteä ei sitten kierräkään elinkelpoinen planeetta, kuten amerikkalaiset ehtivät hätiköiden kertomaan viime vuoden lopulla. Amerikkalaiset olivat siis väärässä, sveitsiläiset tekivät turhaa työtä ja itse otan kunnian tuloksista pienimmällä mahdollisella työpanoksella, koska en tehnyt ainuttakaan havaintoa, vaan olin lokkina muiden tekemien havaintojen kimpussa.

Mikä lienee luottamuspula sveitsiläisiin iskenyt mutta se taitaa kuitenkin olla ihan hyvä piirre, jos luottamuksen puute perustuu tieteellisiin argumentteihin. Kuten siihen, että mittauksia ei ole tarpeeksi. Toista on politisoituneen ympäristötieteen saralla, jossa luottamuspula syntyy kun "nuo tulokset eivät ole meidän mielestä kivoja, joten olette varmasti vetäneet numeronne hatusta", tai "ette te voi olla oikeassa, koska se haittaisi bioenergiabisneksiä". Niin. Olemme ympäristökeskuksen tutkimuksillamme  ilmeisesti suututtaneet kepulaisten etujärjestöjä VAPO:n ja muiden bioenergian käyttöä promoavien järjestöjen muodossa. Itse ajattelin suututtaa heitä vielä lisääkin, koska närkästyneet puhtaaseen tietämättömyyteen perustuvat vasta-argumentit kun ovat aina poikkeuksellisen hauskaa luettavaa aamutuimaan. Jotenkin tulee sellainen tunnelma, että poliitikot lobbareineen haluaisivat ampua sen kuuluisan sanansaattajan uudestaan ja uudestaan. Jos se sitten kertoisi seuraavalla kerralla "totuuksia", joita haluamme kuulla.

Mikä mättää Englannissa?

Kun poltin kolmatta kertaa käteni pestessäni niitä ravintolan miestenhuoneessa (koska on erikseen kaksi hanaa, joista tulee tulikuumaa ja jääkylmää vettä), ryhdyin oikein pohtimaan miksi nämä sivistyneenä itseään pitävät saaren asukkaat eivät suostu muuttamaan kaikkia mahdollisia epäkäytännöllisyyden huipentumiaan, joista saavat kärsiä jatkuvasti ja jotka saavat ainakin minut välillä pienimuotoisen epätoivon partaalle. En nyt ole viiltämässä ranteitani auki ainakaan vielä mutta on asioita, jotka hoidetaan niin kutsutulla "perse edellä puuhun" -menetelmällä ainoastaan siksi, että niin on aina tehty. Aivan loistavaa. Koska pronssikauden lammaspaimenilla ei ollut käytössään pyörää, miksi sitten kuitenkin ajatte autoilla? Koetan täsmentää. Miksi jotkin asiat muutetaan kätevämmiksi mutta joitakin toisia ei? Sitä tuskin tietävät natiivitkaan.

Polttaa tai paleltaa.

 1. Kaikki ulko-ovet aukeavat sisäänpäin. Onhan se kivaa, kun voi kävellä minne hyvänsä työntämällä oven edessään auki. Mutta entäs kun olet poistumassa jostakin? Jos takana on muitakin ihmisiä poistumassa, he pakkautuvat kaikki ovelle, jolloin sen avaaminen on mahdotonta. Esimerkiksi tulipalon sattuessa, käytäntö voisi olla kohtalokas. Britit ovat kuitenkin ratkaisseet asian rakentamalla (laki velvoittaa) jokaiseen huoneeseen ja lähes jokaiselle seinustalle hätäpoistumistien. Älytöntä tuhlausta. Asia koskee tietenkin myös vessoja. Jos vessan ovi aukeaa sisäänpäin, on selvää, että sinne on mahdotonta päästä sisälle tai ulos millään järkevällä tavalla. Olen kuullut asiaa perusteltavan sanomalla: "Jos vessan lukko on rikki, oven voi pitää kiinni nojaamalla siihen. Miten te muka pidätte sen kiinni siinä tapauksessa?" Niin. Meillä on tapana korjata se lukko.

2. Kokolattiamatot. En tiedä mitään niin saastaista kuin kokolattiamatto. Maa, jossa kaikki homehtuu ja jossa kaikki kävelevät sisällä kengät jalassa on myös maa, jossa kaikkiin huoneisiin (ml. kylpyhuoneet ja keittiöt) asennetaan kokolattiamatto. Onhan siinä kiva kipristellä varpaita, kuten Bruce Willis totesi elokuvassa, mutta kun sitä saastapesää ei saa puhtaaksi sitten millään ilveellä. Niitä asennetaan jopa uusiin taloihin, tosin kylpyhuoneet jäävät nykyisin (ihme kyllä) ilman ihmisten suosiessa suihkuja kylpyammeiden kustannuksella. En nyt ole mikään siisteysfriikki itsekään mutta lattialle kaatuneen punkkulasillisen voi pyyhkiä suhteellisen helposti yhdellä rätillä. Mitä teet, kun se kaatuu kokolattiamatolle? No, maksat tietenkin mattoihin erikoistuneelle puhdistusfirmalle pienen omaisuuden. Kätevää.

3. Tiivisteet. Tai oikeammin niiden puute. Koska keltit eivät osanneet eristää kivimajojaan 400 ekr., eivät nykybrititkään osaa. Ikkunoista tuulee sisälle, ovien alta pääsevät kaikki kissaa pienemmät eläimet kulkemaan vapaasti ja maassa puhutaan "energiaköyhyydestä", eli olet energiaköyhä, jos käytät yli 10% tuloistasi energialaskuihin. Ekologista. Tilanne ei olisi aivan niin paha, jos maa sijaitsisi tropiikissa mutta täälläkin tulee (kaikkien asukkaiden jokavuotiseksi yllätykseksi) pakkaskelejä joka talvi. Suomessa talvi yllättää aina autoilijat mutta tällä kaikki asukkaat kiroavat kylmyyttä, joka pakottaa maksamaan itsensä kipeäksi lämmitykseen käytetystä kaasusta.

4. Tiskaaminen. Jostakin taivaan syystä astiat tiskataan sienellä, jolla ei luonnollisesti ylety minkään vähääkään korkeamman lasin pohjalle asti, jos omaa nakkisormet. Tämän jälkeen astiat asetetaan kuivumaan tiskipöydälle, vaikka kaappitilaa olisi mainiosti vaikka seitsemälle kuivauskaapille. Lopputuloksena on homeinen bakteeripesä, jolla joutuu tiskaamaan sitten uudestaankin jatkossa ja kalkin peittämä tiskipöytä, koska kalkkikivestä veistetyllä saarella veden kalkkipitoisuus nyt vain sattuu olemaan korkea ja siihenhän se jää karbonaatteina möllöttämään veden haihtuessa. Pohjoismaissa on todellakin tehty kaksi mullistavaa keksintöä. Tiskiharja ja kuivauskaappi. Kateeksi käy.

Kullankeltainen maailma.

En jaksa listata enempää. Ei muuta kun kauppaan, kokkaamaan ja nukkumaan. Tiskit jääkööt huomiseksi. Tai sitten painun parille lasilliselle tarkastelemaan maailmaa lagerin kullankeltaisten sävyjen läpi. Mene ja tiedä.

Yliopiston yksinäiset vaeltajat

Notkuin taas laitoksella sen verran myöhään sunnuntaina, että päädyin ihmettelemään yliopiston hiljaista pihaa ja vaivuin ajatuksiini bussia odotellessa. Opiskelijat aloittavat lukukauden näihin aikoihin, ja laitoksen ympärillä näkyykin parveilevan hätääntyneitä nuoria vailla aavistustakaan siitä, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. Eräs nuori yhteiskunnan toivo, joka oli aksenttinsa perusteella kotoisin jostakin Myanmarin ja Iranin välimaastosta tulikin kyselemään asioista, jotka mieltä sattuivat painamaan.

Vaikka tämä nuori mies tunkeutuikin henkilökohtaiseen tilaani aasialaiseen tapaan (eli lähestyi alle kahden metrin turvallisen etäisyyden, johon suomalaiset ovat tottuneet, koska silloin ei ylety hippaamaan puukolla), vastailin auliisti hänen kysymyksiinsä. En kuitenkaan kehdannut sanoa, että 200 punnan kuukausibudjetilla ei oikeasti saa nukkumapaikkaa mistään. Ellei sitten suostu nukkumaan jonkin ravintolan keittiössä. Pöydän alla. Ja tiskaamaan.

Yliopiston ruokala.

Kyseinen satunnainen tuttavuus jotenkin säälitti mutta sitten alkoi lähinnä naurattaa kun kaverille selvisi, että olen itse jo opiskeluni opiskellut ja talossa tutkijana. Miehen ryhti painui kumaraan, itsevarmuus katosi ja hän alkoi pyytelemään anteeksi häiriötä kutsuen minua tittelillä "Sir Doctor". Hemmetti, luokkayhteiskunnan kasvatit pilaavat tämänkin... no, luokkayhteiskunnan käytöksellään. Mutta tämä onkin "parempi luokkayhteiskunta". Sellainen, jossa kenenkään ei tarvitse mennä töihin, ja jossa isoäidistä ei tarvitse pitää huolta jos ei halua.

Lehvälude yliopistolla.

Otin opiskelijasta kuvankin. Eikun pahus, väärä kuva. Tuo onkin toinen tapaamani mielenkiintoinen persoona. Lehvälude (Elasmostethus interstinctus) osoittautui monilta piirteiltään opiskelijoiden kaltaiseksi. Sekin pyöri sekavan oloisesti yliopiston pihalla etsien eilistä päivää. Ja aivan kuten tapaamani Mikäsenniminytolikaanjokurashidkai, Elasmostethuskin lähestyi minua yhtä määrätietoisella ja periksiantamattomalla tavalla. Sen motiivi oli tosin toinen. Raukka halusi kiivetä puuhun ravintonsa perään ja lähin puuta muistuttava asia olinkin sitten minä (erikoista, vaikka otus ei luultavasti sukunimeäni tiennytkään). Koetin ottaa askeleen sivuun mutta "Eki" muutti välittömästi kurssiaan ja jatkoi haparoivaa lähestymistään. Se oli kuitenkin sympaattinen otus ennen kuin joukko bussiin ryntääviä nuoria talloi sen kuoliaaksi. Maailma on julma. Mutta näyttää pahasti siltä, että maailma muuttuu aika julmaksi muutamalle graduntekoon ryhtyvälle nuorelle tähtitieteilijällekin. Jos vain uskaltavat ottaa tarjoamani aiheet vastaan.

Piha ja pihatontut

Koska naapurustolla tuntuu olevan jonkinlainen pakonomainen tarve järjestellä pihansa jännällä tavalla "kivaksi", ja koska katselen sitä kukkamerta ja harmonian kavalkadia, jossa jin ja jangkin punastuisivat, joka aamu ja ilta, päätin raportoida näkemykseni englantilaisesta puutarhakulttuurista. Itselläni kun ei moista etupihaa ole (mitä kummaa sillä tekisinkään, kun metsääkään siihen tuskin mahtuisi), niin ajattelin kirjoittaa raportin pihavertailun muodossa.

Tavanomainen. Tämä pihamaa täyttää käytännöllisessä ja pelkistetyssä muodossaan perusvaatimukset. Naapurit eivät pidä epäsiistinä ja kiusaa, metallin ja lasin keräysastiat mahtuvat siististi riviin ja ikkunan viereen sopii asetella köynnöksiä tuomaan vihreyden tuntua. Lisäksi sepelipiha on helppohoitoinen ja vaatii vain lehtien keräämistä ja kivenmurikoiden ajoittaista tasoittelua, kun se naapurin saamarin katti menee koskemaan niihin öisin.

Pelkistetty. Tämä kivikkoista rantaa muistuttava etupiha on vielä edellistäkin helpompi hoitaa, ellei sitten omistaja ole neurootikko, joka haluaa tiskata kaikki kivet viikottain - tai laittaa ukkonsa siihen puuhaan, kuten asiaan tietenkin kuuluu, jottei tämä pääse karkaamaan pubiin. Haluan kuitenkin uskoa, että piha on "kivetty", jotta sille ei ikinä tarvitsisi tehdä mitään. Laiskuus on kuitenkin terveen ihmisen perusominaisuuksia, sanoivat sitten pula-ajan seitsemää työtä tehneet, kuusitoista lasta kasvattaneet, ja kaarnaa ja voikukkia syöneet ylisuorittajat mitä hyvänsä.

Värikäs. Joillakin riittää malttia parannella sepelipihaa kukkaistutuksilla. Voihan sinne keskelle laittaa jonkin puuntapaisenkin jöpöttämään yksinään mutta tämä mallia "mummo" oleva piha vaikuttaa keski-iän ylittäneen teekutsutädin tekeleeltä, joka istuu päivät nypläämässä pitsiä, kuunnellessa oopperaa, ja suunnittelemassa uusia kermakakkujen koristeita. Se on kuitenkin hyvä, että on harrastuksia.

Vihertävä. Nurmikko onkin niin hyvä keksintö, että sillä voi vaikkapa päällystää koko pihan, oli tämä sitten kuinka pieni tahansa. Kiusallisena puolena mokoma vain vaatii ruohikon leikkaamistakin ja se surina ja pörinä vasta naapureita ärsyttääkin. Toisaalta, yhtä ärsyttäviä ovat sähköiset pensasleikkurit, joita edellisessä pihassa tarvitaankin aivan mahdottoman paljon. Nurmikkopihalla kasvaneena samaistun tähän malliin jonkin verran mutta en kuitenkaan kykene pitämään pihanurmikkoa millään muotoa luonnollisena, koska kyseessä nyt vain sattuu olemaan yksi kasvimaailman pitkälle jalostetuista ja joidenkin silmää miellyttävistä lemmikeistä, jolla nyt vain sattuu olemaan mukava loikoilla.

Kontrolloitu. En pidä ylisuorittamista koskaan hyvänä asiana, koska se johtaa vain suorittamisen inflaatioon ja sydänkohtaukseen mutta tässä pihassa on vahvaa geometrisen vision, ankean tukahdutetun lapsuuden ja lelujen puutteen makua, joka purkautuu pakonomaisena tarpeena rankaista kynsisaksilla jokaista pensaan lehteä, joka uskaltaa kurottaa valoa kohti väärässä paikassa. Ihan oikeasti, miksei luonnon voi antaa olla luonnollista, jos sitä kuitenkin on pakko raahata pihalleen? Olisi asfaltoinut koko hoidon, niin pysyisi paremmin kuosissa ja saattaisi päätä puristava vannekin hiukan löystyä. Tai no, ehkä se energia vain suuntautuisi muutoin johonkin vielä älyttömämpään. Terapeuttista.

Yliampuva. Vetää ihan sanattomaksi. Jos edellisen pihan omistaa kontrollifriikki, niin mikä hemmetti tätä sitten hoitaa? En edes uskalla arvata. Tässä maassa saa kuitenkin vapaasti pystyttää vaikka hautakiviä omalle pihamaalleen, kuten kuvasta näkyy, koska yksilön oikeudet kohdella omaisuuttaan haluamallaan tavalla ovat vielä olemassa toisin kuin demarien pilaamassa Suomessa, jossa vaaditaan taatusti lupa oman talonsa maalaamiseenkin. Ja hautakivien pystyttäminen on aivan varmasti kielletty jossakin haluamme-määrätä-mitä-muut-ihmiset-voivat-tehdä-vaikka-se-ei-ketään-haittaakaan -lainsäädännössä. Sainpas pienen aamupäiväkiukunkin sopivasti päälle.

Luomu. Tämän pihan omistaja ei sitten turhia pingotakaan. Kyseessä on sympaattinen "antaa kaikkien kukkien kukkia vain" -tyyppinen rehellisyyteen tähtäävä piha, jonka kasvisto koostuu vain Britannialle ominaisista lajeista. Arvostan asukkaiden asennetta ja kykyä olla välittämättä naapurien paheksuvista katseista. Jos minulla olisi piha, se näyttäisi luultavasti tältä.

Ainiin, pihatonttuja ei näkynyt. Ehkäpä viime talven routa on tappanut ne tai ovat muuttaneet evakkoon etelään.