Puolaan lähtö alkoi juuri niin tyypilliseen tapaan, kuin vain voi ajatella. Jos Lutonin slummilentokentällä on Puolaan lähteviä englantilaisia ja Englannista palaavia puolalaisia, niin yksi asia on varma. Baarissa on tungosta jo ennen aamu seitsemää. Niinpä samaistuin ympäröiviin ihmisiin ja tilasin itselleni perinteikkään kylmän irlantilaisen aamiaisen. Se tulee kätevästi hanasta. Sitten pääsikin istumaan sillipurkkiin pariksi tunniksi ja ahdistumaan siitä, että nämä hemmetin seka-avioitujat kasvattavat englantilais-puolalaisia lapsiaan suureksi osaksi lentokoneessa. Eipä silti, ymmärrän hyvin englantilaismiesten mieltymyksen puolalaisiin morsiamiin. Ne kun ovat lähes poikkeuksetta siellä kellokäyrän yläpäässä englantilaisella mittapuulla. Ei näy harakoita eikä valaita.
 |
| Taustalla levämeren satama. |
Gdanskin viehättävä rannikkokaupunki tämän maailman saastuneimman meren äärellä (taas kerran kiitos kepulaisten avoimelle luonnontuhoamispolitiikalle) sen sijaan tarjosi yllätyksen. Toisin kuin Englannissa ja kaikissa aamuvarhaisella ylittäneissäni muissa maissa, Puolassa on metsiä. Enkä tarkoita mitään kepulaisten raiskaamien puuviljelmä -tyyppisten rivimäntymetsien kaltaisia irvikuvia, vaan luonnontilaista lehtimetsää, joka suurelta osin hakattiin sukupuuttoon kun Eurooppa teollistui. No, luonnontilainen on huono termi, koska ihmisten, näiden kaikkea kotrolloimaan pyrkivien (pieleen menee, katsokaa vaikka keski-Euroopan luonnon kostoa jokavuotisten tulvien muodossa) itsekeskeisten kädellisten, vaikutus kyllä näkyy. Mutta toisin kuin Suomessa, Gdanskin metsissä selviytyy eri ikäisiä ja kokoisia puita silminnähden suurella lajikirjolla. Ei mitään kepulaisia monokulttuureja, joista kotkatkin ammutaan alas talousmetsän latvuksia pilaamasta. Tulipahan perinteinen polittinen kannanottokin mukaan.
 |
| Terassin suojissa. |
Tarkkailtuani Gdanskia kolmelta eri enemmän tai vähemmän aurinkoiselta terassilta päädyin välitilinpäätökseen. Oikein miellyttävä pikkukaupunki, ellei käännä katsettaan pohjoiseen, jossa näkyy satamameri nostureineen (vai lieneekö toisinpäin) ja synkkine pilvineen. Uskalsin jopa maistaa lounaaksi puolalaista burgeria, joka olikin melkoista rohkeutta vaativa teko. Viimeksi kun kokeilin, vietin kaksi vuorokautta ruokamyrkytyksen katalissa kourissa. Ensin laivalla matkalla Turkuun ja sitten hiessäni kierien omassa sängyssä. Tällä kerralla se osoittautui hyväksi vedoksi. Ei mitään englantilaistyyppisiä ranskalaiskinoksia hukutettuna majoneesiin tai viinietikkaan, vaan burgeri. Kaikilla täytteillä. Paljon juustoa ja rucolaa. Rucolaa! Komeudella oli korkeutta noin 20 senttiä. Hyvä lounas.
Niin, pointtina tässä paavinkasvatusmaan vierailussa (no, ei tässä sentään Krakovassa asti olla) oli alunperin puolalainen hääjuhĺa. Odotettavissa on, mitä luultavimmin, juhlallisuuksia, vodkaa, kylmää, lämmintä, kirkasta ja sameaa vodkaa yrteillä ja ilman. Joo, slaavit ovat kovia ottamaan, varsinkin kun on jokin tekosyy tehdä niin. Siksi luultavasti sopivatkin mentaliteetiltään kivasti brittien kanssa yhteen. Ja siksi minäkin luultavasti sopeudun joukkoon aivan mainiosti. Joskin mieleen tulee kysymyksiä. Kuten se, että miksei tässä perinteikkäässä, kulttuurihistoriallisesti rikkaassa ja ystävällisten ihmisten täyttämässä maassa tule vierailtua useammin? Ainakaan kolmen punnan gourmet-burgerit ja puolentoista punnan pintit eivät voi olla syynä.
Ainiin. Yksi asia unohtui. Maistaessani Zywieciä, tuota tsekkiläistyyppistä helposti lähestyttävää ja mainiolta maistuvaa mallastuotetta, huomasin, että nuoret puolalaiset neitokaiset eroavat Englannin vastaavista vielä toisellakin tavalla. He käyvät päivisin ottamassa "muutaman" ihan vain huvin vuoksi. Englannissa se on lähes pelkästään punaniskaisten jalkapallosta, rugbystä ja satunnaisista tappeluista (biljardikepeillä tai ilman) pitävien kovaäänisten ja pääsääntöisesti epämiellyttävien kaivoksilla ja slummivankilassaan karaistuneiden miesten touhuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jotakin lisättävää?