Pubilounas englantilaiseen tapaan

Keskiviikkoisin on tavallisesti neljältä jonkin vierailijan luento mutta se jää useimmiten kuuntelematta, koska galaksit ja kosmologia eivät oikeastaan ole koskaan kiinnostaneet sitten Esko Valtaojan samannimisen luentokurssin. Jos tähtitieteilijöillä on jalat tukevasti ilmassa, niin se korostuu kyseisten kohteiden tutkijoilla. Mutta vieraileva puhuja pitää viedä pubiin lounaalle ja se onkin sitten huomattavasti viihdyttävämpää - kunhan pubiin asti päästään, koska yliopiston vieressä ei ole yhtäkään kunnollista kävelymatkan päässä (opiskelijoiden ja muiden ikuisten alisuorittajien kantapaikkoja ei lasketa).

Jostakin syystä minua eivät edelleenkään viehätä piirakat ja muhennokset, jotka tarjoillaan keitettyjen herneiden ja porkkanoiden kanssa, joten tilasin siideriä ja täytetyn patongin. No, kai se sitten myös oli täytetty patonki - ulkomuoto tosin poikkesi aiemmin näkemistäni. Patonki oli halkaistu ja sen päälle oli lisätty täytteitä ja runsaasti juustoa, jonka jälkeen koko hoito oli tungettu uuniin "asettumaan". Runsas sulatettu cheddar nyt toimii aina mutta annos muistutti lähinnä erikoisesti muotoiltua pannupizzaa. En oikein ymmärrä sitäkään, että jos lounas jo perustuu patonkiin, sen kanssa tarjoillaan siitäkin huolimatta valtava röykkiö ranskalaisia. Englantilaiset ovat todellakin aivan hulluina ranskalaisiin (mutta ainoastaan lautasella).

Lounaspaikka.

Pubi itse oli sellainen hyvinkin tavanomainen kansan kohtauspaikka, vaikka sijaitsikin keskellä peltoa ja karmivaa lisääntymislähiötä. Tai ehkä juuri siksi. En vain ymmärrä yhtä asiaa paikallisessa pubikulttuurissa. Niihin mennään usein, ei vain lounaalle, vaan myös illalliselle, autolla pitkienkin matkojen päähän, vaikka lähistöllä (yliopistoa lukuunottamatta) on aina vähintäänkin yhtä viihtyisä vaihtoehtoinen paikka, jossa tarjoillaan sitä samaa ruokaa. Lienee selvää, että pienessä sievässä ajamiseen suhtaudutaan hiukan "eurooppalaisemmin", kuin alkoholihuuruisessa suomalaisessa illanviettokulttuurissa. Ja "minkä kännissä oppii, sen selvin päinkin taitaa" - kuuluisa suomalainen sananlasku - taitaa päteä myös autoiluun. Ovatkohan suomalaiset siksi niin hyviä autourheilussa? Kukapa tietää.

Saarelle sinivalkoisin siivin

Päätin sitten kuitenkin kaikenlaisten kiireiden lomassa kävästä viettämässä Suomen juhannusta Vehmaalla. Joo, sori äiti, en nyt ehtinyt käymään siellä. Syksymmällä sitten. Mikäs sen parempaa kuin telttailu pehmeällä nurmikolla, grilliruokaa, saunomista ja uimista ja ainoastaan loistavia ihmisiä ympärillä. Noin muuten juhliminen tapahtui perinteisissä merkeissä, joten ei siitä sen enempää.

Paluu saarelleni oli sen sijaan hiukan tavallisesta poikkeava. Kaikki alkoi hyvin päästyäni Turun kentälle hyvissä ajoin puoli tuntia ennen koneen lähtöä Anskun karmeanpunaisen tappajamaasturin kyydissä. Sekään ei ole mitenkään tavatonta, että Helsingin kone oli puoli tuntia myöhässä. Hyvän kirjan parissa sellainen aika menee helposti.

Sinivalkoinen Airbus.

Sinivalkoisten siipien ongelmat kuitenkin vasta alkoivat päästyäni Helsinkiin. Kahden tunnin odotuksen jälkeen Lontoon konetta päästiin lastaamaan, kunnes tuli tieto, että Lontoossa on voimakas ukkosmyrsky ja laskeutuminen ei onnistu. "Arvoisat matkustajat, olkaa hyvät ja palatkaa terminaalin puolelle." Myöhemmin lähtö saattaa onnistuakin mutta Lontoon tilanteesta aiheutuu ruuhkaa, joten pääsemme lähtemään iltakymmeneltä kolme tuntia myöhässä. Kahta tuntia myöhemmin, joista toinen vietettiin koneessa istuen, pääsimme kuitenkin rullaamaan kiitoradan päähän ja ilmaan. Se pahuksen ukkosmyrsky oli vain siirtynyt Englanni kanaalin ylle ja se piti kiertää turvallisen etäisyyden päästä. Tunti lisää matka-aikaan.

Pikkuviivytykset eivät tunnu miltään. Jos terminaalin laituri numero 34 on tilapäisesti varattu, odotellaan sen vapautumista (30 min). Pääsyä terminaaliin saattaa joutua odottamaan, koska maihinnoususiltaa (tai mikä lienee) ei saada paikalleen (15 min). Hauskinta oli kuitenkin odottaa pääsyä maahan, koska useimmat myrskynjälkeiset lennot saapuivat samanaikaisesti, eikä näiden Schengeniin kuulumattomien paskiaisten rajatarkastus vedä muutenkaan kovin nopeasti. Odotin vaivaiset 90 minuuttia pääsyä passintarkastukseen. Ihan oikeasti, mikä siinä Euroopan Unionin mukaisessa ihmisten ja tavaroiden vapaassa liikkumisessa on niin helvetin vaikeaa sisäistää? Otin oikein kuvankin, koska en ole nähnyt terminaalin 3 passintarkastusjonoa koskaan näin muhkeana.

Mutkitteleva passintarkastus.

Myöhästyin tietenkin viimeisestä suorasta bussista St. Albansiin vaivaisella tunnilla, joten jouduin turvautumaan hiukan pidempään (20 min) ja kalliimpaan (6 puntaa) metro-juna -vaihtoehtoon. Pääsin nukkumaan kello 2:00 paikallista aikaa vaivaisen 12 tunnin matkustamisen jälkeen. Tuhat mailia päivässä ottaa voimille mutta kanssamatkustajien kypsyneistä katseista riitti iloa koko matkan ajan ja Finski tarjosi mehua ja pullaa pikkunälkään. Harvinaisen kivaa silti päästä omaan sänkyyn käveltyäni vielä asemalta 20 minuuttia kämpille öisiä katuja pitkin hikeä valuen ja vatsa kurnien. Sanoisin silti, että matkailu avartaa.

Daventry

Aivan kuten pienillä pojilla, myös isoilla pitää olla harrastuksia. Siksi pelaankin aktiivisesti aikuisten pelejä. Erityisesti tuota biljardiksi kutsuttua pallopeliä, joka aika ajoin saakin notkumaan biljardisalilla aamun sarastukseen asti. Viikonloppuna kävin kuitenkin pelaamassa Daventryssä, koska siellä oli vieläkin isompia poikia pelaamassa ja palkintorahaakin oli jaossa yhteensä vaatimattomat 120000 puntaa parhaille 16 pelaajalle. Tosin, St. Albansin 7:sta mukana olleesta pelaajasta vain Bris pääsi rahoille, eli kuudentoista parhaan joukkoon.

Vaikka pelit eivät menneet itselläni aivan suunnitelmien mukaan - yksi voitto, kaksi tappiota - hauskanpitoa kuitenkin riitti koko rahan edestä. Pelasin tietenkin myös useita rahapelejä taitavien pelimiesten kanssa ja jäin niistä noin 50 puntaa voitolle. En kuitenkaan uskaltanut haastaa lajin todellisia (ja ainoita tässä maassa) suorittajia, kuten Tony Dragoa ja Imran Majidia, koska siihen olisi vaadittu valmius hävitä noin viisisataa puntaa pelattaessa 11 erävoittoon. Tony ei tosin pärjännyt itse kisassa, koska notkui baarissa yhtä aktiivisesti kuin minäkin (ja siinä sivussa pudotti Adamin, yhden St. Albansin pelikavereistani pois turnauksesta) mutta Imran voitti ammattilaispuolen kisan lauantaina eikä pelannut yhtään huonommin sunnuntain pääkiertueellakaan.

Ysipallon areena.

Itse sensijaan juhlin synttäreitäni iloisen vilpittömästi turhankin monen lasillisen voimin mutta onnistuin silti puristamaan noin neljän aikaan aamulla ennen nukkumaan menoa löysää rahaa innokkailta pelimiehiltä pussittamalla ne tärkeimmän pallot oikeaan aikaan. No, sanottakoon, että ei tämä ammatiksi ole muuttumassa, koska hotellikin maksoi jo satasen viikonlopulta mutta pienen karkkirahan (tai asiaan kuuluvan muutaman pintin) voittaminen lämmittää mieltä kummasti. Varsinkin, kun sen tekee harjoituskaveria vastaan, jolle sattuu aina häviämään harjoitellessaan.

Itse Daventry on keskellä "ei-mitään", täydellisesti sivistyksen tuulien saavuttamattomissa Lutonista pohjoiseen kulkevan moottoritien varressa, eikä tapahtumapaikaksi valittu Barcelo:n hotellikaan ole mikään oikea neljän tähden hotelli, vaikka ovatkin piirtäneet niitä neljä aulan lattiaan ja ulko-oven yläpuolelle. Hinnoissa neljä tähteä kyllä näkyvät mutta muuten antaisin kaksi, koska baari sulkeutuu kahdelta, ruoka on huonoa, henkilökuntaa on liian vähän ja hintaan ei kuulu edes internet-yhteyttä. Todella keskiluokkaista. Pelipaikkana hotelli on tosin aivan mainio ja ajatuksenani onkin tulla uudestaan paremmalla pelipäällä varustettuna.

Sunnuntaina olo oli aika tyhjä, koska biljardia tuli pelattua tai katsottua noin 10 tuntia perjantaina ja lauantaina. Kisaviikonloput ovat kuitenkin aivan samanlaisia tässäkin maassa. Aivan kuten Suomessakin, meininki on rentoa, seura on vilpitöntä ja ihmisistä paistaa pelimiehille tyypillinen toisten kunnioittamisen kulttuuri. Loistava tapa viettää viikonloppua. Ja narikkaan kaatumisten puolesta Tonykin osoittautui aivan perinteisen setämiehen veroiseksi.

Kävelyretki

Koska autoilu on hiukan vieras käsite näinkin urbaanille ihmiselle ja pikkukaupungin sisällä ei oikein viitsisi kulkea busseillakaan, kävelen tavallisesti kaikkialle. No, etäisyydet ovat pieniä, vaikka minua kritisoidaankin siitä, että mikä tahansa kolmen mailin säteellä oleva paikka on "kulman takana" tai "kivenheiton päässä". No, englantilaiset läskiperseet kritisoikoon.

Arvaa ajosuunta.

Kävellessä kaupungin halki milloin biljardisalille, milloin pubiin, sitä ehtii mietiskellä kaikenlaista ja tehdä havaintoja ympäröivästä maailmasta. Esimerkiksi, autojen parkkeeraaminen on hiukan poikkeavaa siitä, mihin Suomessa saattaa tottua. Ketään ei nimittäin kiinnosta miten päin autot asetellaan parkkiruutuihin. Enkä lopultakaan oikeastaan käsitä miksi Suomessa sakotetaan "väärin päin" pysäköityä autoa. Kenelle siitä muka on haittaa, että autot kökkivät kiltisti ruuduissaan kuvan mukaisella tavalla? Toisaalta, suomalaiset nyt ovat nipottamassa aina kaikenlaisesta turhasta, koska maassa ei ole mitään oikeita asioita pielessä. Pieni maa, pienet ongelmat.

Mennessäni biljardisalille satuin vilkaisemaan erästä radan varressa sijaitsevaa tyhjää tonttia. Mielenkiintoista ei ollut se, että tontin vienviereistä reunaa käytetään ilmeisesti yleisenä kaatopaikkana (päätellen ostoskärryistä ja vanhasta nojatuolista), vaan se, että sen keskellä oli metsä. Viidakko. Vanhat leveälatvuksiset puut, joita peittivät kauttaaltaan päällyskasvit ja joiden lehdet estivät tehokkaasti valon pääsyn maahan asti saivat paikan näyttämään siltä, miltä kuvittelisin Britannian metsien näyttäneen ennen kuin nämä kaksijalkaiset apinat hakkasivat ne pois. Teki mieleni lähteä metsään retkelle. No lähdin kuitenkin pelaamaan mutta otin tontista kuvan ihan vain huvikseni. Ilmeisesti luonto valtaa omansa takaisin, jos sille vain annetaan siihen pienikin mahdollisuus.

Aarniometsä kaupungissa.

Noin muuten, erikoisia huomioita tulee tehtyä lähinnä liittyen ihmisiin. Päällimmäisenä: "Voi tyttökulta, etkö ole syönyt jo aivan tarpeeksi suklaapatukoita?", "Onko pakko käyttää pelkkiä pyöräilyshortseja housuina?" ja "Miksi helvetissä pitää olla linttaan astutut talvilenkkarit jalassa keskellä kesää?" No, vapaa maa ja niin pois päin. Ja löytyy näitä sankareita Suomestakin. Suomessa ihmiset vain tiedostavat hieman helpommin, johtuen perus negatiivisuudesta, olevansa täysin tyylittömiä ja toivottomia tapauksia. Ja sehän näkyykin sitten jännästi itsemurhatilastoissa.

Lauantai

Vaikka freelance konsultille ja yliopiston tutkijalle jokainen päivä tuntuu vähän samalta kuin lauantai, on päivissä kuitenkin eroja, koska rahvas noudattaa kalenteriin painettua pränttiä. Tuossa lauantaiksi nimetyssä viikonpäivässä on kuitenkin ihan oikeastikin kaksi erinomaista puolta.

Ensinnäkin, toimistolla ei ole juuri ketään. Se tekee lauantaista hienon päivän keskittyä vaikkapa kirjoittamaan artikkeleja tai mitä hyvänsä ilman häiriöitä. Viime lauantaina en kuitenkaan mennyt laitokselle, koska olin nälkäinen. Lähdin sen sijaan tarkastelemaan lauantain toista hyvää puolta. Lauantai on St. Albansissa toripäivä.

Toripäivä.

Lauantaisin kaikki maajussit, säläkauppiaat, ja taskuvarkaat ryömivät koloistaan rollaattorimummojen ja parrakkaiden pummisetien värittämälle (ja toisinaan jumittamalle) kaupungille ja pystyttävät keskustan kävelykadulle pitkiä kojurivejä, joista saa kaikkea taulujen kehyksistä ja tupakan sytyttimistä katkarapuihin ja parsakaaleihin. Erityinen suosikkini on kuitenkin eräs vihanneskoju, jossa multasormet myyvät vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja suorastaan kohtuulliseen hintaan. Käytin viisi ja puoli puntaa noin 10 kiloon kesäkurpitsoja, kolmen laadun paprikoita, munakoisoja, chilejä ja habaneroja, papuja, salaattia, sekä pussillisen kirsikoita, jotka veivätkin leijonanosan - puolitoista puntaa - koko summasta. Kuka vielä väittää, että ruoka olisi kallista? No, tässä maassa se sentään kasvaa toisin kuin Suomen loskassa EU-tuista ja kepulaisten vakuutteluista huolimatta. Torilta löytyy lisäksi erinomainen kalakauppias ja muutaman leipomon loistavat leipä- ja kakkutiskit, eivätkä nekään ole hinnalla pilattuja. Ainoa mitä kaipaan on lihatiski mutta ei kai kaikkea voi saada.

Kahdeksan hyvän koju.

Erityinen suosikkini on kuvassa näkyvä pakettiauton muotoinen koju.  Kuvassa näkyy myös kahdeksan syytä antaa auton henkilökunnalle rahaa. Lienee turhaa kertoa mitä kojussa myydään. Niinpä käytin vielä kahdeksan puntaa ja lähdin kämpille syljeskellen kirsikoiden kiviä ja hikoillen ruokakassieni kanssa paahtavassa auringonpaisteessa. Oli tiedossa kasvisruokapainotteinen viikonloppu. Ekologista lähiruokaa. Suosittelen kaikille, jotka asuvat leveyspiireillä, joilla on kasvukausi.

Työskentelykulttuuri

Ihmettelin tuossa eräänä päivänä, että miksei laitoksella näy ketään. Ajattelin, että olen varmaankin erehtynyt päivästä ja kyseessä on sunnuntai enkä vain ole sattunut katsomaan kalenteriin. Laitoksen siivoojamammat kuitenkin löytyivät kahvihuoneesta tavanomaiseen tapaansa juomassa teetä ja syömässä kakkuja (perinteinen englantilainen aamupala) varhaisen urakkansa jälkeen, joten päivä ei voinut olla sunnuntai. Kyseessä oli aivan tavallinen perjantai, eikä edes yleinen vapaapäivä, jota myös epäilin hiljaisuuden syyksi.

Yhdentoista aikoihin ovi kuitenkin alkoi käydä ja tutkija toisensa perään laahusti toimistoonsa tukka tutusti pörrössä. Ymmärtäähän sen, että jos työaikansa saa päättää jokseenkin vapaasti, poislukien ne onnettomat, jotka joutuvat opettamaan, se houkuttelee siirtämää vuorokausirytmiä muutaman tunnin eteenpäin. Lounasaika ei kuitenkaan siirry, vaan kahdentoista jälkeen kaikki ovat jo lähdössä lounaalle yliopiston ruokalaan, jonne minua ei saa toista kertaa enää kirveelläkään, koska en vain satu pitämään pahasta ruoasta. Laitoksella on siis hiljaista käytännössä aamuvarhaisesta puoleen päivään, joten olen ottanut tavaksi tulla tekemään kirjoitushommia niihin aikoihin - kun kukaan ei ole häiritsemässä, sitä saa asioita oikeasti aikaiseksi.

Yhtälöitä ja kofeiinia.

Liityn kyllä yleensä lounasseurueeseen, jos kohteena on jokin lähipubi ja on mahdollisuus lounastaa mukavasti mutta kerettiläisesti Guinnesin (niin, sehän in irlantilaista) ja hyvän (!) pubiruoan ääressä mutta tavallisesti päädyn pakkaamaan aamulla edellisen illan kokkaukseni eväsrasiaan.

Laitoksen muu henkilökunta viihtyy yleensä paikan päällä suunnilleen seitsemään asti mutta itse painun mielelläni biljardisalille tai jonnekin muualle jo viiden jälkeen. Jotenkin ei houkuta istua iltamyöhään toimistolla, kun silloin jäävät harvat sosiaaliset kontaktit liian vähälle huomiolle. Tosin harvalla fyysikolla sellaisia onkaan, joten tavallaan minulta kyllä riittää ymmärrystä kollegoiden toimintamallia kohtaan.

Pois lukien tutkijat, toimistokulttuuriin kuuluu valkoinen kauluspaita, puku ja solmio. Jestas mitä jeesustelua. Aivan kuin työn laatu paranisi pukeutumalla maailman epämukavimpaan asusteeseen, joka sattuu kulttuurillisista syistä olemaan jotenkin "sopivampi" kuin muut asut. Ei sovi minulle. Ulkoinen siisteyskin on ihan naurettava perustelu. Maailmasta löytyy lukemattomia siistimpiä tapoja pukeutua. Näen asian ennemminkin niin, että puvulla peitetään puutteita omissa kyvyissä ja huonoa itsetuntoa, joka juontaa juurensa kyvyttömyydestä päästä töihin, josta oikeasti voisi tykätä. Ja kun itseä ottaa pattiin, niin pukukoodia edellytetään myös alaisilta.

Pubissa näiden pukumiestenkin luonne sitten paljastuu. Suurimmat mulkut löytyvät usein juuri Bossin liituraidan sisältä. Sellaista kun ei ole varaa (eikä syytä) ostaa muilla kuin itseään täynnä olevilla idiooteilla. Ja juu, törmäsin sellaiseen eilen. Tarjosi kierroksen (päästen samalla esittelemään American Expressiä), joten jäin höpisemään hetkeksi. Toista kierrosta en enää halunnut. Kertonee jotakin herrasmiehen miellyttävyysasteesta.