Pubikulttuuria, osa 3

Torstai ei ole sekään mikään turha päivä mennä pubiin ihmettelemään ihmisiä ja maistamaan mallasjuomaa. Viimeaikoina se on oikeastaan tullut jopa tavaksi, koska Goatissa pelataan dartsin pubiliigaa ja saan tikat lentämään yleensä taululle asti ja välillä jopa tähtäämääni numeroon, joten pyysivät minua mukaan joukkueeseen. Viehättävä piirre on se, että pelaajille tarjoillaan otteluiden yhteydessä kaikenlaista naposteltavaa, jotta mieli pysyisi virkeänä ja vatsa lakkaisi valittamasta.

Joukkueen ikähaitari on melko villi - pubin omistajan Katen pojan Jaken 18 vuodesta jonnekin runsaaseen kahteensataan vuoteen päätellen valkohapsisen Johnin ensimmäisen maailmansodan aikaisesta luultavasti jo silloin kauhtuneesta villapaidasta. Se ei kuitenkaan haittaa, koska kuten kaiken "pubiurheilun", myös dartsin tarkoituksena on päästä illaksi ulos juomaan muutama pintti ja lätisemään joutavia kaikenlaisten ihmisten kanssa. Oikeastaan ei aivan valtavasti edes kiinnosta miten peleissä käy. Hauskaa on lähinnä katsoa kun juniorit ottavat paineita tuloksesta ja itse voi mennä neppailemaan rennosti tikkoja taulua kohti, mikä tavallisesti tuottaa oikein hyvän tuloksen.

Rob (vas.) ottaa pahasti pataan.

Rentoa meininkiä, muutama olut, pelejä ja leikkejä, sekä talon pelaajille tarjoamaa ruokaa. Englantilaisessa tavassa hengata pubissa kuin omassa olohuoneessa on jotakin niin kovin helposti lähestyttävää ja turvallisen tuntuista, että en ole valittamassa. Itse ainakin samaistuin tapaan heti - joskin se saattaa johtua siitä, että olen pitänyt pubeja olohuoneeni jatkeena jo ennenkin. Ja vaikka sulkemisaika ottaa joskus rankasti päähän, 11 ei vain ole mitenkään järjevä ajankohta laittaa juottolaa kiinni, niin on siinä tavallaan kuitenkin puolensa. Asutusalueella ei synny mekkalaa keskellä yötä ja kaikki pääsevät aamulla töihin niin aikaisin kuin tarvitsee, vaikka olisivat imemässä bitteriä valomerkkiin (tai oikeastaa kellonsoittoon) asti.

Viinanjuontimainos.

Jotenkin tekee aina mieleni vetää ne kuuluisat Kössin semikännit nähdessäni kuvan taulun miestenhuoneen seinällä. Sen teksti "Lips that touch liquor shall not touch ours." korppikotkalauman sanomana saa kaikki raittiusseurojenkin jäsenet, joilla veri vielä kiertää edes auttavalla tavalla, tilaamaan vähintäänkin lasillisen terävää oluensa kyytipojaksi. Jos se oli mainokseksi tarkoitettu, niin tehoaa ainakin minuun.

Osastoa pelit ja leikit

Takana on mielenkiintoinen viikonloppu. Sellainen dallaspullan tuoksuinen. Pelasin kaksi ysipallokisaa, toisen lauantaina ja toisen sunnuntaina ja täytyy todeta, että pelilliset otteet paranevat, suoritusvarmuus kasvaa ja peli-ilokin vain lisääntyy. Ja sen ovat alkaneet huomaamaan jo muutkin pelaajat, niin harjoituskaverit kuin Lontoon seudun amatöörihuiputkin.

Paul pussittaa taustalla.

Otin lauantain turnauksen alkulohkossa kolme makeaa voittoa peräkkäin erinomaisella pelillä raastavien taisteluiden jälkeen. Ensimmäinen vastustajani, Darren Saxby, ei ollut mikä tahansa pelaaja, vaan Euroopan tourin pelimies ja yksi Britannian kovimmista amatööreistä. Vein kaverin kassalle 7-6, vaikka löin ysipallonkin kertaalleen ohi. Darren kysyi pelin jälkeen, että "Miksi helvetissä en ole pelannut aiemmin kyseisiä kisoja?" No, siksi, että olen tuore maahanmuuttaja. Tietenkin.

Kaksi seuraavaa ottelua olivat pelillisesti helpompia mutta tuloksellisesti yhtä tiukkoja ja tunsin jopa helpotusta päästessäni pelaamaan Paulia, St. Albansin liigan pelikaveria vastaan 16 parhaan joukossa. Paul lähti kassalle vastaansanomattomasti 7-3. Vaikka hävisinkin 8 parhaan joukossa pelini turnauksen lopulta voittanutta filippiinoa Rameshia vastaan, en voi olla kuin tyytyväinen, koska hävisin vain 5-7 Rameshin kyykyttäessä finaalissa Shahidia, sympaattista harjoituskaveriani, murskaavasti 7-1.

Sunnuntain St. Albansin liigan finaali menikin sitten huonommin ja pääsin vain 8 parhaan joukkoon hävittyäni Danille selvästi 2-7 oltuani pelillisesti täysin yössä (löin 4 palloa ohi). Se ei kuitenkaan lopultakaan haitannut kovinkaan paljon, sillä kaksi sijoitusta 8 parhaan joukkoon taitavien pelaajien seurassa tekivät viikonlopusta onnistuneen niin pelillisesti kuin rahallisestikin, koska pääsin palkintorahoille molempina päivinä yhteensä noin 100 punnan edestä. Ensi viikonloppuna sama suoritus olisi vieläkin makeampi, koska St. Albansin Hurricane Roomin salille kokoontuu kovien amatöörien lisäksi myös muutama ammattilainen pelaamaan noin 1000 punnan päävoitosta. Ja allekirjoittanut pääsi turnaukseen mukaan tämän viikonlopun hyvän suorituksen perusteella. Mielenkiintoista.

Pubiranking: The Cock

The Cock.

Kuvaus. The Cock, eli tuttavallisesti kukko, on St. Albansin keskustan parhaalla paikalla kaikkien kulkuväylällä sijaitseva kellarimainen pubi, joka ei sijaitse kellarissa. Paikkaan kannattaa pistäytyä niin kauppareissun keskellä kuin lauantai-illan täytteeksi nauttimaan runsaan viinivalikoiman tuotteita tai ihan vain luomutuotettua perusbitteriä.

Sijainti. Pubi sijaitsee aivan keskustassa kaiken lähellä. Bussit pysähtyvät 50 metrin päässä, mikä tekee paikasta loistavan välietapin oli sitä sitten menossa minne hyvänsä. 9/10

Ruoka. Pubissa on erillinen ravintolapuoli, jonka valkoiset pöytäliinat ja pöydissä odottavat viinilasit vaikuttavat pubiruokaan tottuneille erikoiselta "yläluokan hienostelulta". Niiden taustat käyvät kuitenkin ilmi katsottaessa listaa. Valtava valikoima viinejä ja laaja ja laadukas ruokalista saavat veden välittömästi kielelle. Kun normaalisti pubissa valitaan ruoaksi se annos, joka on vähiten pahaa, tässä paikassa loistavia annoksia on liikaa, jotta valinta onnistuisi ripeästi. 9/10

Tunnelma. Pubi on viikolla olohuoneentyyppinen herrasmiesten lehtisali, jossa iltaisin kokoonnutaan nopealle lasilliselle ennen nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin paikka puolestaan täyttyy juhlivista nuorista ja vähän vanhemmista aikuisista hyvin kosteaan peribrittiläiseen tyyliin. Musiikkia ei ole, joten seinillä kaikuu känninen kovaääninen keskustelu. 5/10

Aktiviteetit. Ei aktiviteetteja, ellei sanomalehtien saatavuutta lasketa sellaiseksi. 1/10

Muuta. Britit tuntuvat vievän toisiaan treffeille kyseiseen pubiin, koska siellä on mahdollista hurmata mamma tarjoamalla hiukan tavallista parempia viinejä. Paikka on myös radalle lähtevien maajussien suosiossa, koska he eivät tunne kaupunkia kuitenkaan ja The Cock on ensimmäinen pubi, johon keskustassa törmää.

Pisteet. 6/10

Asiantuntijat paikallaan

Olin tässä hiljattain nukkumaan menon kynnyksellä uutisia lukiessani hiukan hermostunut eräästä asiasta. Koen, että Suomen hallitus on melkoisen kaukainen asia mutta en silti malta olla kommentoimatta asiaa, koska saatan vielä asua kyseisessä maassa jopa samaisen hallituksen elinaikana. Satuin huomaamaan rakkaan demarivaikuttajan, Jutan, kommentin siitä, että pörssihtiöihin tarvitaan naiskiintiöt tasa-arvon takaamiseksi. Ajattelin samalla epätoivoisena, että onko tämä todellakin valtionvarainministerin päällimmäisiä huolenaiheita, mutta totesin sitten, että saattaa olla ainakin lähimpänä kyseisen mediapersoonan osaamisaluetta, vaikkei talouteen millään tavalla liitykään. Tiedä sitten pitäisikö itkeä vai nauraa. Päätin itkeä hiukan.

En jaksa jauhaa kaikista naurettavista epäkohdista mitä moinen järjestely toisi tullessaan mutta haluaisin puuttua erääseen asiaan. Miksi tyytyä vain pörssiyhtiöihin? Miksei sukupuolikiintiöitä aseteta muihinkin asemiin, virkoihin ja vastaaviin? En ole esimerkiksi nähnyt ainuttakaan naispuolista roskakuskia, kadunlakaisijaa, nokikolaria, pelastussukeltajaa, tai tietojärjestelmäasiantuntijaa. Se, etten ole nähnyt, ei tietenkään tarkoita, ettei heitä ole mutta aavistan kyseisten alojen olevan vahvasti "sukupuolittuneita" ja niin koulutukseen kuin työhönottoonkin on saatava lakisääteiset sukupuolikiintiöt. Ai miten niin ei, onko asia niin, että naisia kiinnostavat vain johtotason tehtävät? Vai olisiko koko ajatus täysin absurdi? Voisi myös aloittaa vaikkapa maamme puolustusvoimista, joiden kenraalikuntaan on saatava vähintäänkin 40% naisia, jotta tasa-arvo toteutuisi. Kyseessähän on valtion instituutti, joten esimerkiksi puolustusministeri voisi toteuttaa kyseisen tasa-arvouudistuksen välittömästi. Vai eikö sittenkään, onko ajatuksessa sittenkin jotakin vikaa?

No, eipä mennyt aikaakaan, kun tuore oikeusministerimme sai päähänsä ajatuksen seksuaalirikollisten lääkekastraatiosta. Hienoa. Silmä silmästä -laki tuntuu olevan Talebanin ja muiden sekopäiden hallinnoimien alueiden lisäksi voimissaan myös oikeusministeriössä. Suomessa kyllä kauhistellaan kun Somaliassa amputoidaan omenavarkaiden käsiä ja jalkoja sharian tiukimman tulkinnan mukaisesti mutta vastaava kemiallinen sukupuolivietille suoritettava operaatio on tietenkin aivan eri asia kun se tehdään kliinisissä olosuhteissa sivistysvaltiossa. Mitäpä siitä, vaikka kyseessä onkin ihmisoikeusloukkaus. En ota kantaa siihen mitä rangaistuksia pitäisi käyttää. Missään päin maailmaa brutaalit rangaistukset vain eivät ole vähentäneet minkäänlaista rikollisuutta. Ne ainoastaan saavat rikolliset välttämään kiinnijäämistä entistäkin väkivaltaisimmin keinoin.

En edes jaksa puuttua kahden sekopäisimmän puolueen edustajien toilailuihin ja näköalattomiin ajatuksiin. Mietityttää tosin, että minkä takia yksi pahimmista kylähulluista oli pakko päästää sisäasiainministeriksi asti?

Luonto väärässä paikassa.

Havahduin tänä aamuna erinomaiseen analogiaan. Eteisen matolla oli ilmiselvä öinen etanan jättämä jälki. Poloinen oli eksynyt turhan kuivaan ja hankalaan paikkaan (kokolattiamatolle). Aivan kuten poliitikotkin. Luikertelevat areenalle pienimmistäkin porsaanrei'istä (tässä tapauksessa oven alta), ovat osaamiseensa nähden täysin väärällä alustalla, eivät omaa selkärankaa ja jättävät jälkeensä vain iljettävän vanan, joka herättää harmitusta ja pakottaa muut siivoamaan jäljet. Etanat ovat tosin kivoja.

Cambridge, osa 2

The Eaglen sisäänkäynti.

Sanottakoon, että The Eagle vaikutti loppujen lopuksi hivuttaneen itsensä - kaikesta näennäisestä viihtyisyydestään huolimatta - kaupungin suosituimmaksi (ja kuulemma myös suurimmaksi) pubiksi, minkä huomasi asiakaskunnasta, joista vain harva oli kielestä päätellen tästä maasta kotoisin. Turistirysä. No, ensivaikutelma voi pettää, joten ajattelin, että testaan jatkossa vieläkin viihtyisämpiä paikallisen väen kuppiloita. Kävellessäni kaupungin halki löysinkin mielenkiintoiselta vaikuttavan paikan. Kuuluisan fyysikon ja paikallisen yliopiston professuurin pitkäaikaisen haltijan mukaan nimetyn paikan, joka vaikuttikin oikein mukavalta illanviettoa silmällä pitäen. Painuin siis sisään mutta ensin oli pakko ottaa kuva pubin ulkoasusta. Kenellekään tuskin jää epäselväksi ketä kuuluisuutta tarkoitin. Jos tuota kuvaa hiukan silmäilee, sieltä löytyvät niin nimi, titteli kuin kuvakin. Erikoista oli tosin se, että pubin asiakkaista tuskin kukaan tietää mitä kyseinen herra teki. Punaniskojen paratiisi. Saattaa tosin olla, että lukukauden aikana paikka on enemmän opiskelijoiden suosiossa.

Fyysikon nimikkopubi.

Ei se olut nyt varsinaisesti maistu sen kummallisemmalta oli pubin nimi sitten mikä hyvänsä. Eikä tuntemattomien ihmisten kanssa hengailu ole jatkuvasti niin herkkua, varsinkin kun ovat jokseenkin yksitoikkoisia ja haluavat rauhoittua sunnuntaina valmistautuen edessä olevaan ilmeisen työntäyteiseen viikkoon. Itsellänihän ei sitä ongelmaa ole, koska minulle maksetaan hauskasta harrastuksesta ja työntekoon ei siksi ole aihetta. Mutta koska en ole kaupungista vielä lähdössä muutamaan päivään, niin ajattelin piipahtaa katsomassa kaupungin muutakin ravitsemuskulttuuria.

Siitä ei tosin tullut mitään kauniista ajatuksista huolimatta, vaan olimme astronomien seurassa Newtonissa heti seuraavana iltana. Eikä ollutkaan ollenkaan hassumpi ilta. Eteläintialaista ruokaa, mielenkiintoista seuraa ja biljardia paikallisessa pubissa. Eikä ilta voi tietenkään päättyä paremmin kuin pillien soidessa ja oluen kuohuessa. Sattui nimittäin niin, että eräs paikallinen biljardihai (jonka kepitin pahasti pelatessamme) otti kipinää paikallisten keskinäisessä mittelössä saaden kepistä ohimoonsa. Verta lattialla, lyöjä ulos baarista, kaverille tikkejä otsaan, anteeksipyyntö baarimikolle, kommentit poliisille ja viimeinen huurteinen naamariin. Siinä sitä sitten riittikin yhdeksi illaksi, minkä jälkeen olikin ihan mukavaa painua lakanoiden väliin. Englantilaista tunnelmaa. Hyvä ilta.

Sanottakoon kuitenkin, että mukava paikkahan tämä Cambridge on huolimatta tyypillisestä observatoriotyylistä, josta paistaa homeiset seinät, koinsyömä kirjallisuus ja akateeminen tunnelma.

Cambridgen observatorion kirjasto.

Cambridge

Cambridgestä tulee mieleeni muutama asia. Kahjot soutajat Thamesin lenkillä, se, että ohjaajani oli Oxfordin oppilas ja varoitti menemästä "kilpailevaan laitokseen", ja tietenkin paikallisen yliopiston asema yhtenä maailman varteenotettavimmista tieteellisistä keskuksista yhdessä Oxfordin kanssa. Cambridge on lisäksi aavistuksenomaisesti niskan päällä (ainakin moraalisella tasolla), koska koko Cambridgen yliopisto perustettiin kun Oxfordissa syntyi 1200 -luvulla kiistaa akateemikkojen ja paikallisten välillä, joka pakotti osan akateemikoista muuttamaan Cam -nimisen joen varteen sillan kupeeseen. Ajattelin siis lähteä katsomaan miltä paikka näyttää ja tekosyyksi sattui sopiva tutkijoiden kokous paikallisella tähtitieteen laitoksella.

Cam "joki".

Aivan aluksi suuntasin tarkastamaan majoituksen, eli Fitzwilliamin Collegen, joka sijaitsi rautatieasemalta katsottuna täsmälleen kaupungin toisella laidalla. Loistavaa. Mikään ei ole sen hauskempaa (no joo, onhan niitä mutta jos on juuri saapunut asemalle) kuin kävellä tuntemattoman kaupungin läpi kiireettä ja ihmisiä ihmetellen. Sanottakoon, että epämääräiseen pitkätukkaan kiinnitetään täällä huomattavasti vähemmän huomiota kuin St. Albansin periferiassa. Siis siitäkin huolimatta, että kaikki maakunnan rokkarit olivat samaan aikaan Stevenagessa kuuntelemassa Maidenia ja Megadethia. Paitsi minä. Huomasin varsin nopeasti, että kaupunkin on pieni löydettyäni Cam joen sillan käyttämättä sekuntiakaan sen etsimiseen. Viehättävä pieni purohan siinä alapuolella sitten kulkikin. Kuulemma joku sai joskus ajatuksen, että tämän sillan kupeessahan olisi varsin miellyttävää asua. Ja sitten lahkolaiset rakensivat alueen täyteen kivikirkkojaan.

Tein lähtiessäni sen virheen, etten valinnut kaupungilta itse parhaaksi katsomaani majoitusta, vaan tyydyin Collegen majoitukseen, joka sijaitsee konferenssipaikan välittömässä läheisyydessä. Jessus mikä läävä. Tuli ihan mieleen yo-kylän fasiliteetit ja ajatus, että olen jossakin piilokamera -tyyppisessä ihmiskokeessa. Kyseessä oli paikallinen opiskelijoiden asuntola, jossa näkyy lähinnä lapsia (lue opiskelijoita), joilla ei ole varaa matkustaa kotiinsa kesäksi. Siis kiinalaisia ja intialaisia. Ja näennäisen koristeltu puisto asuntolan sisäpihalla ei varsinaisesti paranna asiaa. Kehtaavatkin kutsua hotelliksi asuntolaa, josta puuttuvat niin baarit kuin kylpyammeetkin puhumattakaan ravintolasta ja biljardipöydästä. Askeettista.

Collegen Sisäänkäynti sopivassa valossa.

Ensimmäinen ajatus nähtyäni huoneeni oli lähteä ulos, kaupungille, pubiin ja kylmän pintin ääreen. Mutta minne? Tuntemattomassa kaupungissa on aina yhtä hankalaa löytää mukava olohuoneelta tuoksahtava lämminhenkinen paikka, jossa voi imeä lageria joko höpisten sekavia ympärillä oleville ihmisille tai ihan vain omassa rauhassa. Lähdin siis perinteitä kunnioittaen kävelemään jännittävältä näyttävää sivukujaa eteenpäin, käännyin useaan otteeseen uusille kujille ja toivoin löytäväni jonkin sopivan parkkipaikan rentoutumista ja illallista varten. Ensimmäinen kriteerit täyttänyt pubi olikin sitten selvä valinta. The Eagle aivan Cambridgen keskustassa, jonkin tyypillisen lahkolaiskeskuksen kupeessa terasseineen ja useine baaritiskeineen sokkeloisessa vanhassa tiilitalossa. Painuin sisään mukavaan puheentäytteiseen kapakkaan, jossa tarjoiltiin sopivasti ruokaakin aina iltakymmeneen asti. Viehättävä ja ilmeisen suosittu paikka. Edes keittiön 45 minuutin jono ei haitannut, koska olin vailla kiirettä, janoinen ja vailla ajatuksia siitä, mitä keskiviikkona esittäisin sadalle muulle tutkijalle.

Saatuani itselleni tuopin istuin pubista löytämääni satunnaiseen vapaaseen pöytään. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa pöytä. Sattumalta takanani oli seinässä kyltti, jossa luki:

"On this spot, on February 28, 1953, Francis Crick and James Watson made the first public announcement of the discovery of DNA with the words 'We have discovered the secret of life.' Throughout their early partnership Watson & Crick dined in this room on six days every week."

Nostalgista. Itse asiassa huomasin kyltin vasta kun joku tuli ottamaan siitä valokuvaa ja vainoharhaisena tietenkin pelästyin, että joku paikallinen pirinisti haluaa taas valokuvata minua jostakin taivaan syystä. Sanottakoon, että päätellen kyseisessä seinässä olevista vanhoista ruuvien ja naulojen jäljistä, kyseinen messinkikyltti on otettu keräilytarkoituksessa matkaan lukuisia kertoja. Itsehän en sellaiseen ryhtyisi kunnioituksesta kyseisiä molekyylibiologian pioneereja kohtaan.

Watsonin käytyä pubissa karkeasti 50 vuotta löytönsä jälkeen, herraan oli iskenyt ilmeinen vahnan miehen kyynisyys, johon näen itsenikin lipsuvan yhä kasvavissa määrin. Pubin ovessa oli sen kunniaksi seuraava teksti.

"Francis Crick's brag in The Eagle, the pub where we habitually ate lunch, that we had indeed discovered that 'secret of life', struck me as somewhat immodest, especially in England, where understatement is a way of life." - James Watson

Ilta kaupungilla

Koska yliopistolla on noin 10 vierailevaa tutkijaa nyt kesän ajan, ja koska teen heidän kanssaan runsaasti yhteistyötä, ajattelin pyytää kaikkia lähtemään kaupungille muutamalle lasilliselle ja syömään hyvin. Illasta tulikin erikoinen kansallisuuksien hässäkkä, koska mantereista ainoastaan Afrikka (ei, en laske Antarktista) jäi ilman edustajaa Etelä-Afrikkalaisen Brett:n lähdettyä kotimaahansa pari kuukautta sitten.

Itse syömään meno ei sitten mennytkään niin vahvasti, koska ravintola, johon halusimme oli palkannut ovelleen kaksi veren makuun päässeen gorillan kokoista ja näköistä (ja kaiketi yhtä älykästä) portsaria, joille tuli heti mieleen, ettei ravintolaan kävelläkään "typerä pipa päässä". Sanottakoon, että saavat valita vapaasti asiakkaansa mutta onko yhdeksän hengen äärimmäisen nälkäisen ja janoisen ihmisen seurueen käännyttäminen kovin viisasta yhden pipopäisen herrasmiehen takia? Eipähän tarvitse mennä sitten jatkossakaan kyseiseen paikkaan. St. Albansin vanhan kellotornin vierestä löytyikin vaihtoehtona mukava italialaisravintola, jossa pukeutumissäännöt osoittautuivat vapaamielisemmiksi. Sieltä sai lisäksi kunnon avotulella lämmitetystä kiviuunista pizzaa kaikenlaisilla herkuilla, joten ravintolan valinta meni kaikesta huolimatta aivan kohdalleen.

Kellotornin alakerta.

Englantilaisessa ravintolakulttuurissa kuitenkin ihmetyttää yksi asia. Ajattelin ruokailutapojen olevat eurooppalaisempia, joten olen jatkuvasti hämmästynyt siitä, että ravintolat sulkevat ovensa kymmeneltä jopa viikonloppuisin. Jos kaupungista löytyisi ravintola, jonne voi mennä illalliselle normaaliin aikaan yhdeksän jälkeen ja viipyä välimerelliseen tyyliin rauhassa syöden, saisivat ainakin minut asiakkaakseen. Usein kun lähden yliopistolta yhdeksän jälkeen on mahdotonta hankkia mitään järkevää ruokaa mistään. Enkä todellakaan laske fish & chipsejä, kebsuja tai Subbarin leipiä järkeväksi ruoaksi. Suomessa nyt on sama ongelma mutta se ei olekaan ravintolakulttuuriltaan mikään varsinainen sivistyksen kehto. Jos ravintolassa syöminen on ylellisyys normaalin päivärutiinin sijaa, on ainakin minulle hankalaa nähdä suomalaisten ruoka- ja juomatapojen eurooppalaistuvan lähitulevaisuudessa. Eipä sitä vain taida olla näkyvissä tälläkään punaniskaisten junttien kansoittamalla saarella.

Loppuillasta kypsyinkin sitten tutkijoiden "vauhdikkaaseen" seuraan ja saavutin henkisen pakon paeta paikalta jonnekin rauhallisempaan ja mielenkiintoisempaan ilmapiiriin. Heidän mentyään drinkille kaupungin vastenmielisimpään näyttäytymisbaariin liukenin takavasemmalle ja painuin Goatiin maistelemaan lageria ja ensiluokkaista tsekkiläistä vodkaa, jota eräs tuttu oli ostanut vahingossa käydessään Euroopassa.

Monikulttuurisuus toimistossa

Yhteistoimisto on asia, johon tottuminen on kestänyt ehkä kaikkein kauimmin yliopistolla. Kun samassa huoneessa on seitsemän ihmistä näppäilemässä jotakin tieteellistä, puhumassa puhelimeen ja toisilleen tai ihan vain ihmettelemässä internetin ihmeellisiä asioita, on helppoa hukata se oma punainen lankansa liittyen asiaan, jota olikaan tekemässä. Kiusallisinta on kuitenkin lämpötila. Silvia, joka on hyvin englantilaistunut italialainen ei nimittäin kestä alle 24 asteen lämpötiloja ilman villapaitaa. Itse taas hikoilen hyvinkin voimakkaasti missä tahansa 20 astetta ylittävässä lämpötilassa. Lienee turhaa mainita, että säädämme ilmastointia vuorotellen eri suuntiin. Yleensä toisin luovutan ja lähden tekemään kirjoitushommia muualle. Silvia nauttikoon hikisestä toimistosta.

Monikulttuurinen toimisto.

Toinen persoona on saksalainen Volker, joka käyttää (hyi helvetti!) pyöräilytrikoita makkaran ja oluen muotoileman torsonsa peitteenä tullessaan toimistolle kokoontaitettavalla polkupyörällään. Mies tulee oikeastaan toimistoon, sillä hän säilyttää kulkupeliään sisällä jostakin vainoharhaisesta syystä. Aivan kuin joku veisi maailman rumimman fillarin pihalta minnekään, jos sen on laittanut lukkoon jollakin tavalla. Lisäksi hän vielä viettää runsaasti aikaa puhuen puhelimessa kotimaansa kielellä tähtitieteestä ja se on kieltämättä jokseenkin ärsyttävä piirre. Saksa kun on yksiselitteisesti yksi ihmiskunnan rumimmista kielistä. Muut toimiston "asukkaat" ovatkin sitten normaalimpia ihmisiä Englannista, Walesista, Havaijilta ja Hollannista. Tosin perus fyysikkoja ja tähtitieteilijöitä siinä perinteisessä epäsosiaalisessa ja sulkeutuneessa mielessä.

Lounasaikaan kahvihuoneen täyttää kiinalaisen hapanimeläkastikkeen, curryn ja erilaisten soijapohjaisten ruokien käry, kun intialaiset, pakistanilaiset, vietnamilaiset ja kiinalaiset vaihto-oppilaat ja väitöskirjan tekijät lämmittävät kilpaa mikrossa evääksi tuomiaan tekeleitä. Vanhemmat englantilaisherrasmiehet (lue: tiukkapipoiset professorit ja toimistohenkilökunta) valittavat, että koko laitos tuoksuu ravintolalta mutta pitäähän ihmisten syödä, jotta jaksavat. Itse odotan kiltisti mikrotusvuoroani ja täytän kahvihuoneen oman tekeleeni tuoksulla mutta en kuitenkaan saa juurikaan paheksuvia katseita. Johtunee rumasta piposta tai mustanpuhuvasta pukeutumisestani.