Minne muutetaan?

En oikeastaan ole muuttamassa. Tai ainakaan en haluaisi. Enkä todellakaan muuta asumaan minnekään muualle, koska olen täysin tyytyväinen nykyiseen kattoon pääni päällä. Ainakaan se ei vuoda kuten keskimääräinen englantilaistalo. Toimistoa kuitenkin jouduin vaihtamaan, koska nurkkaus, johon ehdin jo tottua, valjastetaan toisenlaiseen käyttöön. Siitä tehdään epätoivoisten opiskelijoiden loppusijoituspaikka ja en todellakaan halua sekaantua sellaiseen. Siispä pakkasin kirjani, vihkoni, kynäni ja viivottimeni sievään muovilaatikkoon (ja asetin muumit kiltisti takaisin laaksoonsa, koska en halua jatkuvasti leikkiä hullua tiedemiestä), teippasin sen kanteen nimeni ja uuden osoitteen ja odotin kaksi päivää, jonka aikana lähes tylsistyin kuoliaaksi, jotta jokin muuttomies kantaisi laatikon uuteen toimistooni 20 rappusta ylöspäin ja neljä metriä vasemmalle.

Synkkä maisema.

Toisin kuin edellisessä kuuden hengen työtilassa, minut sijoitettiin uuteen pienempään huoneeseen yhdessä Benin ja Basmahin kanssa. Meillä olisi rauhallisempi huone, ikkuna pihalle ja enemmän tilaa niin työpöydällä kuin kirjahyllyissä. Tai niin ainakin luvattiin.

Toimistossa kyllä on ikkuna, ja siitä näkee ulos silloin kun on valoisaa, mutta maisemana on täsmälleen rivistö toisia pieniä toimistokoppeja, joista kuuluu tieteellisen työn ääniä kuten sujuvaa kiroilua kahdeksalla kielellä (itse olen alkanut kiroilla englanniksi, koska se on jotenkin lievempää kuin perinteiset perkeleet, jotka saavat toisinaan kilteimmät kollegani putoamaan tuoleiltaan pelokkaina).

Eikä uudessa kopissa ole sitä tilaakaan aivan niin paljon kuin luvattiin. 7.2 neliötä henkeä kohti - pitäisi riittää - mutta kun Eliaksen (toimistoa ennen hallinnut sympaattinen herrasmies) arkistokaapit ovat huoneessa ja niiden poiskuljettaminen on kuulemma liian vaivalloista, joten joudun tyytymään metrin kapeampaan pöytään, jolla ei ole tilaa levittää papereita ja jokisen eväitä niin mahtipontiseen sekasotkuun, että näyttäisi kuin joku olisi tekemässä pöytäni ääressä jotakin näennäisen tärkeää.

Kaiken huipuksi laitoksen yläkerta on, tuota noin, sanoisinko hiukan heikkoa tekoa. Aina kun joku kävelee huoneen ohi käytävää pitkin, askeleet saavat joustavan lattian ja sitä myöden pöytäni pomppimaan kiusallisesti vaimenevan heiluriliikkeen yhtälöiden mukaisesti. Virittäisin miinakentän käytävälle mutta ilmeisesti Britanniakin on mukana jalkaväkimiinat kieltävässä Ottawan sopimuksessa, joten niitä on pahuksen hankalaa hankkia jokapäiväiseen käyttöön.

Teknisesti ottaen sain siis ylennyksen, koska nyt joudun kiipeämään parikymmentä porrasta kun valun rikospaikalle iltapäivällä. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että päädyn luultavasti käyttämään toista toimistoani jatkossa enemmän. Sitä samaa, joka toimii niin olohuoneena, kabinettina, kuin ruokasalinakin. Eli pubia.