Sairaskertomus

Ibuprofeenit, parasetamolit ja nuo miellyttävät viitisentoistavuotiaat skotlantilaiset lääkeaineet eivät oikein enää tunnu missään, joten on aika maata sängyssä, toivoa kuolevansa kivuttomasti ja odottaa sitä hetkeä kun influenssan marssi yli heikkenevän ruumiin alkaa hellittää. Onneksi lääkkeillä saa mielen pysymään sen verran virkeänä, että kirja pysyy kädessä - vaikka useampiakin lauseita joutuu ajoittain lukemaan muutamaan kertaan, jotta selviäisi mitä niissä sanottiin ja miksi. Onneksi pystyn tosin päättelemään sen seuraavistakin lauseista. Ajattelen, siis olen edelleen hengissä, kuten filosofit sanoisivat.

Johnin toimistoasento.

Ja sitten heräsin siihen, että postiluukun kovaääninen räpsähdys saapuneen paikallislehden merkiksi lähestulkoon pudotti minut lämpimästä sängystä. Luinko juuri kirjaa, ja mitä kirjaa, vai näinkö unta siitä, että seison Vesuviuksen juurella odottamassa lähestyvää pyroklastista purkausta - ihan vain jotta voisin havaita sitä tieteellisen täsmällisesti siihen asti kunnes se polttaa ruumiini tuhkaksi Pompeijin muinaisten asukkaiden tapaan? Herts Advertiser, tuo St. Albansin Turkulainen tai Länsiväylä, tarjosi kuitenkin sen verran huumoria, että jaksoin kohottaa rohtuneita suupieliäni varovaiseen hymyyn mennessäni hakemaan lisää viisitoistavuotiasta lääkettä kolotukseen. Kollegani John, jolle nakitin PR hommia viimeisen artikkelini tiimoilta, oli tarjoamassa jännittynyttä hymyään paikallislehden uutisosastolla ja kertomassa kuinka yöllisen tähtitaivaan tuijottaminen lämpiminä kesäiltoina sai hänet ryhtymään astrofyysikoksi. Lämminhenkinen kertomus, mutta täyttä kukkua, koska sekä lämpimät kesäillat että kirkas taivas loistavat tällä saarella lähinnä poissaolollaan - sellaisina fiktiivisinä ideaaleina, joita natiivit eivät kovasta halustaan huolimatta koskaan tavoita. Itse muistan tuijottaneeni tähtiä vain talvi-iltoina, hangessa maaten, pukeutuneena pilkkihaalareihin, ja pohtien miksi helvetissä makaan järven jäällä keskellä yötä sen sijaan, että nauttisin lämmintä rommitotia sisätiloissa?

Jutussa luki myös: "Exploring the final frontier." Ilmeisesti reportterilla oli mennyt tiede ja Star Trek sekaisin, vaikka onhan tuossa ilmaisussa jotakin perääkin. Ainakin Hertfordshiren yliopisto on ryhtynyt käyttämään tutkimusryhmämme saavutuksia mainostarkoituksissa. "Tiesitkö, että noin 10% tunnetuista planeetoista on löydetty Hertfordshiren yliopiston tutkijoiden toimesta?" No en tiennyt minäkään. Mutta oltuani täällä nyt runsaat kaksi vuotta, lukema taitaa olla lähempänä 12 prosenttia. Sinällään se nyt on sivuseikka, mutta siitä saa melko vakuuttavan mainoslauseen - ellei sitten opiskelupaikkaa hakevalle nuorisolle käy selville, että juuri muuta järkevää koko yliopistossa ei sitten tehdäkään ja tähtitiede sellaisenaan on melkoisen kuivaa puuhaa. Enkä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että planeetojen etsintä olisi järkevää ensinkään - paitsi, että ihmiset huutavat pubissa "Hei, planeettamies!" ja tarjoavat bissen, mikä on todella ärsyttävää mutta saanpahan ilmaista mallasjuomaa.

Ja kas, parasetamoli alkoi potkimaan ja vilunväristyksiä ei enää tunnu. Jos ne pysyvät poissa vielä viisitoista minuuttia, aion uhmata paikallisia luonnonlakeja ja raahata hitaasti levenevän takamukseni lähikauppaan tarkoituksena ostaa, niin, missäs se kauppalista olikaan, tuotteita. Ainakin jogurttia ja mehua, tuoretta appelsiinimehua, joka ei ole peräisin mehutiivisteestä, tuosta markkinatalouden ja Danten helvetin paholaisten kullankeltaisesta mutta niin kammottavasta keskoslapsesta. Ja kas, parasetamoli ei autakaan, hallusinaatiot palasivat ja taas mentiin antiikkiin. Taitaa olla parempi painua vällyjen alle, kietoutua tiukasti lakanakäärmeen syleilyyn ja odottaa parempia aikoja. Ja minähän odotan, vaikka sitten menisi kevääseen ja västäräkkeihin asti.