Vuoriston fauna

Etelä-amerikkalainen aavikkokettu (Lycalopex griseus) ei tietojeni mukaan ole kettu ensinkään, vaan kuuluu oikeastaan koiraeläimiin yhdessä, niin, koirien, susien, sakaalien ja kojoottien kanssa. Loistava malliesimerkki konvergentista evoluutiosta (ei, lentävä spagettihirviö ei luonut maailmaa ja eläimiä sen mukana lajiensa mukaan seitsemässä päivässä toisin kuin pastafarit uskovat).

Kesyaavikkokettu.

Ja jotta kykenisi elämään karuissa aavikon olosuhteissa, kettujen on oltava poikkeuksellisen nokkelia ravinnonhankinnan suhteen. Toisin kuin levinneisyysalueensa vähemmän karuilla alueilla, aavikkoketut eivät syö sammakoita ja etanoita (kuulostaa ranskalaiselta keittiöltä - melkoisia kettuja ne ranskalaiset), vaan ovat oppineet käyttämään hyväkseen sämpylänmuruja ja makkaranpaloja tarjoilevia tähtitieteilijöitä. En tosin heltynyt antamaan kettupololle nakkeja, vaikka se keikisteli kanttiinin ovella korvat luimussa valmiina tekemään jos jonkinlaisia temppuja herkkupalojen toivossa. Toisin kuin ranskalaiset, ketut eivät häpeä alentua kerjuupuuhiin (vaikka Sarkozy kyllä alentui kerjäämään itselleen tämän tästä laatikkoa, jotta ei näyttäisi niin tavattoman lyhyeltä ja säälittävältä muiden valtionpäämiesten keskellä).

Villiintyneet aasit sensijaan eivät kuulu etelä-amerikkalaiseen faunaan muutoin kuin siksi, että mantereella aikoinaan sekoilleiden espanjalaisten elikot pääsivät villiintymään autiomaassa. Parasta kuitenkin on, että nekin ovat oppineet kerjäämään, koska sattuneesta syystä alueen heinikonkasvu on, sanoisinko, jokseenkin heikkoa. Siksi muutama elikko tulikin katsomaan Auringon laskua - ajatuksena saada muutama tuore salaatinlehti taikka vaikkapa porkkanaraasteen jämät. Niitä ranskalaiset eivät varmasti syö - ovat makuaisteineen niin sanotusti "omassa kastissaan".

Aavikkoaasit.