Pelit ja leikit

Toisin kuin britit tuntuvat tekevän, itse en oikein jaksa harrastaa rallipelejä. Colin McRae nyt oli skotti eikä englantilainen mutta kun nämä natiivit tarttuvat rattiin lopputulos tuntuu olevan aina sama (oli kyseessä sitten rekka, henkilöauto tai helikopteri). En nyt jaksa muistaa selvisikö Colin koskaan maaliin asti Jyväskylässä mutta ainakin 7 ihmistä jäi moottoritie M5:llä matkanvarrelle kohtuullisen lopullisesti. Jos vastaava olisi tapahtunut Suomessa, olisi syynä ollut luultavasti itsetuhoinen väärään suuntaan ajanut rattijuoppo ja sisäministeriössä olisi ryhdytty valmistelemaan pikaisesti lakia, joka tekee rattijuopoista rikollisia. Jos se kielletään, siitä ei enää ole ongelmaa, eikö niin? Ja Neuvostoliitossakin oli rikollisuus kiellettyä, joten sitä ei ollut. Eikö niin? No, Suomessa jouduttaisiin varmaankin tyytymään promillerajan laskuun, alkolukkoihin ja poliisien määrärahojen samanaikaiseen kutistamiseen, jotta ehtivät ratsata rattijuoppojen sijaan Helsingin ravintolapäivien mahdollisia viinitarjoiluja.

Numeroleikki.

Itse pelaan hiukan turvallisempia lajeja, vaikka biljardikeppiä nyt voikin käyttää kohtuullisen vaarallisesti, kuten kokemukseni Cambridgesta osoittivat. Sudokun täyttämisessä ei ainakaan voi olla mitään vaarallista. Korkeintaan onnistumisen tuomaa endorfiinihumalaa (ei, en saanut tuota kuvan ruudukkoa täytettyä, koska keskittymiskyky oli 14 tunnin toimistopäivän jälkeen tiessään), joka saa hiljalleen siirtymään kovempiin aineisiin. Eli siihen palikkapeliin, jossa rakennetaan tornia, jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista suomeksi. Sekin on kuitenkin aika turvallista, vaikka vihainen britti nyt luultavasti voi käyttää aseenaan mitä tahansa tulitikkuaskia jämäkämpää asiaa tai esinettä (ja pyromaanit myös niitä tikkuja). Se tarjoaa niin suuria määriä endorfiinia, varsinkin kun kaveri kaataa koko komeuden, että on pakko siirtyä vieläkin vahvempiin aineisiin hakemaan kovempaa käsien tärinää ja pelkotiloja takaraivoon. Onneksi samalta diileriltä saa muutakin.

Palikkaleikki.

Biljardissa vasta riittääkin sitä endorfiinihuuruista nautintoa. Kämmenet hikoavat niin, ettei mikään pyyhe tai määrä talkkia (engl. "vauvapulveri") pysty kuivattamaan niitä, jalat tutisevat, kun lähtee ottamaan lyöntiasentoa, ja silmät harhailevat lyöntipallon ja kohdepallon välillä tuottaen epävarmuuden visuaalisia signaaleja aivojen kauhisteltavaksi. Kun ysipallo vihdoin painuu vastaansanomattomasti mutta kiusallisen hiljaisella vauhdilla pussiin ja vastustaja nostaa kätensä valmiina tunnustamaan tappionsa, on aivojen mielihyväkeskus hajoamispisteessä lukuisten hormonien tuottaessa sille signaaleja ihmeteltäväksi.

Eipä siinä siis, normipäivä. Narkooseja, rasitusta, villejä visioita ja rentoutumista hyvässä seurassa. Olen varmaankin tulossa vanhaksi, koska en oikein osaa kirjoittaa mitään negatiivista juuri nyt. No, endorfiinihumalassa harvemmin ottaa mikään päähän paitsi ne seitsemän kuollutta ja 51 loukkaantunutta, varsinkin, jos kyseessä oikeasti oli rattijuoppo.

Palloleikki.