Poppeli, tuo kasvimaailman tappaja

Hieraisin epäusköpäissäni silmiäni aamulla luullen olevani edelleen unessa. Se olisi tietenkin yksi mahdollisuus mutta siinä tapauksessa olisin onnistunut kävelemään jo puolen mailin päähän sängystäni unissani, mikä ei tietenkään ole mahdotonta, mutta jokseenkin epätodennäköistä varsinkin kun kello lähestyi jo yhtätoista aamupäivällä.

Varokaa puuta.

Näkemässäni varoituskyltissä siis sanotaan, että täällä leikataan puita, varokaa. Vaikka tuo mies tuossa kolmiossa tekeekin jotakin aivan muuta, luultavasti kaivaa ojaa tai lapioi lantaa, pitäisin puiden leikkaamista jokseenkin vaarattomana asiana. Tai sitten en vain ymmärrä, mikä kylläkin on melkoisen harvinaista eikä liene tapahtunut miesmuistiin (typerä sanonta muuten, en minäkää ole ollut hutikassa miesmuistiin, muistaakseni, tai ainakaan en sitä muista mutta ei se tarkoita mitään).

On tietenkin mahdollista, että kyseessä on koko puun leikkaus kuten kepulaisilla on tapana tehdä nähdessään pienenkin palasen aarniometsää, vai minkä takia luulette, että Nalle Puh asuu puolen hentaarin metsässä? No tietenkin siksi, että kepulaiset jättivät säälistä puoli hehtaaria puita pystyyn parturoidessaan pitäjää pelloiksi, raviradoiksi ja keihäshyppystadioneiksi. Mutta ellei joku liukasliikkeinen moottorisahamurhaajaninja ole aikeissa kaataa kyseistä puuta satunnaisena hetkenä kuvassa näkyvän Fordin päälle, jolloin tuulilasin palaset vain sinkoilisivat ympäriinsä kranaatin sirpaleiden lailla, en oikein osaa pelätä minkäänlaista vaaraa kävellessäni kadun reunassa. Ellei sitten itse puu ole vaarallinen.

Kuvittelin jo mielessäni turhautuneen ja ihmiskuntaan kaikin puolin kyllästyneen tappajapoppelin, joka heiluttaa oksiaan tehden ohikulkijoille paperihaavoja viiltävän terävillä lehdillään. Siinä jäävät Rodriguezin splättäysleffat toiseksi kun poppeli intoutuu rynnimään markettiin heiluttaen veitsenteräviä lehtiään. Tarvitaan vähintäänkin pari Willisiä ja Stallonea pelastamaan päivä, vai olenko katsonut liikaa filmejä lähiaikoina?

Kimalainen (Bombus terrestris).

Onneksi sitten rauhotuin päästessäni haistelemaan yliopiston turruttavaa ja mielen lamauttavaa (siis akateemista) ilmapiiriä filtterin läpi yliopiston sisäpihalle. Seuratessani kimalaisia, näitä eläinmaailman ihastuttavia pörriäisiä, niiden suristessa kukasta kukkaan ja muistuttaen läheisesti opiskelijoita, jotka niin ikään surisevat päättömästi ympäriinsä etsien jotakin "pölytettävää" ja parveilevat siinä sivussa kokeneemmankin akateemikon kumoon, rauhotuinkin sitten ihan merkittävällä tavalla ja lakkasin pelkäämästä takavasemmalta kimppuuni hyökkäävää tappajapoppelia. Olen melko vakuuttunut, että poppeleiden sijaan kimalaiset pörisevät ensi yönä unessani jollakin sairaalla tavalla, joten en jaksa kirjoittaa niistä nyt sen enempää. Taidan kuitenkin mennä varmuuden vuoksi ostamaan pensassahan, tuon tappajapoppelin pahimman vihollisen. Siis ihan vain varmuuden vuoksi, eihän sitä koskaan tiedä.

Ovatko maailmankirjat sekaisin?

Haluaisin nostaa pienen sievän mirrin pöydälle koskien niitä kuuluisia maailmankirjoja. Mitä ovat maailmankirjat ja miten ne nyt sitten ovat menneet sekaisin? Voisin varmaankin pohtia tätä ainakin kolmen esseen verran mutta aivan ilmiselvästi näitä kirjoja on nyt vähintäänkin päivitettävä rankalla kädellä. Englannissa on nimittäin jo toista viikkoa niin kaunis, aurinkoinen ja lämmin sää, että pelkään pahoin planeettamme termostaatin menneen epäkuntoon kepulaisten tuottamien päästöjen ja vihreiden ydinvoimainhon vuoksi. Englannissa kuuluisi sataa tähän aikaan vuodesta, vähintäänkin joka toinen päivä, muutoin koittaa kuivuus kun kaupunkien juomavedestä keskimäärin 40-60% valuu susihukkaan vuotavien päävesiputkien ansiosta (sama vesi on tosin elinehto monille puistojen puille ja puut ovat kivoja, joten on asiassa hyviäkin puolia).

Aamuvarhainen auringonpistos.

Mutta helteessä on se vika, että se imee mehut niin grogilasista kuin ihmiskehostakin ja pakottaa asettumaan flegmaattisena horisontaaliseen asentoon johonkin suhteellisesti viileään varjopaikkaan. Missä on se viilentävä iltapäiväsade kun sitä tarvitsisi?

Ratkaisuna ongelmaan olen koettanut viettää mahdollisimman paljon aikaa ilmastoidussa toimistossa, mutta koska kyseinen toimisto on viime aikoina ollut hiukan heikommin ilmastoitu, vaihtoehtoisena pakopaikkana olen käyttänyt ilmastoitua biljardisalia, jossa vietin eilenkin noin 12 tuntia ihmetellen onko lyöntitekniikkani jotenkin parantunut viime aikoina. Etenin nimittäin kivasti 8 parhaan joukkoon amatööriturnauksessa hävitäkseni ainoastaan Britannian ranking kahdeksikolle, Philille (ja formaatista johtuen vieläpä kahteen kertaan), mutta kukaan muu ei sitten pystynytkään säkittämään palloja minua paremmin. Erikoista oli se, että olin niin keskittynyt voittamaan seuraavan vastustajan, että pudottuani turnauksesta unohdin mennä pubiin ja painelin kämpille syömään ja suihkuttelemaan hikeä pois otsalta. En olisi tätäkään ihmettä uskonut kokevani.

Siellä ne isot pojat pelaavat.

Ja Paul parka. Olemme pelanneet samassa turnauksessa nyt kolmesti ja kohdanneet joka kerralla ensimmäisellä kierroksella. Ja joka kerralla olen onnistunut viemään voiton salakavalasti takavasemmalta ohi painellen lukemin 7-6 ja sekös Paulia harmittaa (ja luultavasti avautuu asiasta naamakirjassa tuossa pelin jälkeen ottamassani kuvassa). Mutta maailmankirjoihin ei sitten muita merkintöjä tullutkaan, ellei lasketa sitä, että pudotin ilmastoinnista huolimatta painoani päivän aikana noin viisi kiloa hikoiltuani ainakin saman verran ihraa pois ihoni alta ja vietin koko päivän kiertäen pöydän ympäri kuin se pieni mirri puurokattilan, joten horisontaalinen asento on jotenkin alkanut tuntumaan entistäkin houkuttelevammalta.

Jos joku tietää missä se maailmankirja on, niin olisiko mahdollista laittaa sen sivut takaisin siihen oikeaan järjestykseen? Eihän tätä kuumutta nimittäin kestä Erkkikään, ja Erkki on muuten kova jätkä.

Kolumni: kaksinaamaista peliä

Länsimaisten "demokraattisten" ja "oikeudenmukaisten" hallitusten toiminta on viime aikoina alkanut kuvottamaan aivan uskomattoman voimakkaasti saaden aikaan vatsanväänteitä ja pääkipua, sekä häpeää kuulua länsimaisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vaikuttaa siltä, että joko omaa pesää on alettu likaamaan aivan uudella vauhdilla tai sitten hallinnoitujen ihmisten älykkyyttä on ryhdytty aliarvioimaan niin rankalla kädellä, että on jo syytä alkaa kyseenalaistamaan länsivaltojen poliitikkojen älyllistä suorituskykyä. Pinnalla on tietenkin Syyrian kriisi ja sen ympärillä kasvava kaksinaismoralismin synkkä viidakko.

Hiljattain eräs rauhaa rakastava "ennakoivalla nobelilla" palkittu amerikkalaisjohtaja kertoi mahtipontisin sanankääntein lähettäneensä tiedustelupalvelunsa auttamaan Syyrian urheita kapinallisia. Unohdetaan kuitenkin hetkeksi se tosiasia, että totuuden puhuminen ei ole ollut amerikkalaisjohtajien vahvimpia osa-alueita viime vuosina - itse asiassa CIA on auttanut kapinallisia jo toista vuotta ja kyseisen tiedusteluorganisaation agentit ovat todellisuudessa olleet maassa kauemmin kuin al-Assadin hallinto. Totta on se, että CIA auttaa aseistamaan ja rahoittamaan Syyrian vapaustaistelijoita ilmeisenä tarkoituksenaan saada valtaan omia syyrialaisia kavereitaan, joita voi pitää keppien ja porkkanoiden turvin amerikkalaisessa talutushihnassa riippumatta siitä muuttuvatko Syyrian tulevat hallinnot verisiksi diktatuureiksi vai eivät. Se, että amerikkalaisia eivät kiinnosta pätkääkään niin ihmisoikeudet kuin siviiliuhrit on vesiselvää kaikille, jotka ovat kuulleet vaikkapa Saudi-Arabiasta tai Bahrainista - puhumattakaan amerikkalaisten tukemista muista diktaattoreista ja murhamiehistä ympäri maailmaa. Tässä kaikessa ei kuitenkaan ole mitään uutta kenellekään lukutaitoiselle.

Uutta on sen sijaan se, että samainen rauhannobelisti osoitti syyttävällä sormellaan Irania, joka mitä ilmeisemmin tukee al-Assadin veristä hallintoa parhaaksi katsominsa keinoin. Vaikka Iranin tuki onkin tosiasia, tämän syytöksen on pakko olla vitsi, koska al-Assadia tukevat todistetusti myös venäläiset, joita on vain moitittu rauhalliseen sävyyn aseellisen avun toimittamisesta. Pahan akselin pahaa valtiota, Irania, on kuitenkin helppoa syyttää (jo sisäpoliittisista syistä) diktaattorin tukemisesta, koska kaikki maailman ongelmat ovat mustavalkoisia hyvän ja pahan välisiä taisteluita. Joillekin saattaisi tulla mieleen kysyä miten Iranin toiminta eroaa Yhdysvaltojen toiminnasta mutta se nyt lienee kysymyksenä lähinnä retorista laatua, eikä ole siksi kovinkaan kiinnostava. Siksi asettaisin kysymyksen toisella tavalla. Miksi amerikkalaisia kiinnostaa kansalaisiaan lahtaavan hallinnon vaihtaminen yhdessä maassa muttei toisessa?

Vastaus on yksinkertainen. Koska Syyriassa ei ole amerikkalaisen militaristisen sortokoneiston sotilastukikohtaa ja koska maa ei ole suostunut toimimaan USA:n imperialististen toiveiden mukaisesti. Koska Syyrian hallinnon kaatuminen heikentää Iranin painoarvoa Lähi-idässä ja edesauttaa pyrkimyksiä alistaa maan luonnonvarat amerikkalaisten yritysten hallintaan. Koska Iranin merkittävin vientituote ei ole kahvi tai banaanit, vaan öljy.

Jos tarkastelee asiaa kyynisen tasapuolisesti, on helppoa huomata, että Yhdysvaltojen avokätisesti tukema ja Israelin sotilaiden brutaalisti toimeenpanema palestiinalaisten kansanmurha antaisi vastaavasti Iranille oikeuden auttaa Hezbollahin ja Hamasin vapaustaistelijoita. Mutta samat oikeudet eivät tietenkään koske kaikkia. "Meillä" on oikeus toimia miten haluamme, koska "meidän" toimemme ovat aina oikeutettuja, koska "me" olemme hyviä. Ja "he" ovat pahoja. Jos tämä tilanne ei kuvastaisi todellisuutta, olisi mahdollista suhtautua asiaan olankohautuksella ja toteamalla, että eihän kukaan voi olla noin kaksinaamainen.

Amerikkalaisten syyttämisestä on kuitenkin tullut jo jonkinasteista kansanhuvia Euroopan asukkaiden keskuudessa mutta ikävä kyllä myös Euroopan hallitusten kädet ovat kyynärpäitä myöten Lähi-idän (ja lukemattomien muiden kehitys- tai kehittyville maille kuuluvien alueiden) siviiliuhrien veressä. Kuvastavaa on esimerkiksi amerikkalaisten ja brittien suhtautuminen Assangen johtamaan länsivaltojen kannalta kiusalliseen diplomaattisten ja sotilaallisten toimintatapojen paljastusoperaatioon. Vaikka Assange ei ole järjestönsä avulla varsinaisesti tuonut esille yleisellä tasolla mitään mikä ei olisi jo ollut tiedossa, ainoastaan valaisevia yksityiskohtia, on mieheen kohdistettu varsin näyttävä ajojahti. Vai miten pitäisi suhtautua tilanteeseen, jossa mies on etsintäkuulutettu kansainvälisesti, vaikka Ruotsissa ei ole edes nostettu häntä vastaa syytettä? Miksi britit spekuloivat jo Wienin diplomaattien oikeuksia koskeneen sopimuksen rikkomisella, jotta saisivat tämän "rikollisen" toimitettua Ruotsiin Ecuadorin suurlähetystöstä? Ja miksi Assange on hakenut Ecuadorista turvapaikkaa, ellei häntä uhkaisi luovuttaminen Yhdysvaltoihin (jota Ruotsi on ennenkin harrastanut), jossa syytteenä olisi mitä luultavimmin maanpetos (vähät siitä, että Assange on Australian kansalainen) ja rangaistuksena, ellei sähkötuoli, niin ainakin elinkautinen vankeustuomio, eikä välttämättä edes yhdysvaltojen maaperällä, vaan "terrorismin vastaisen sodan" periaatteiden mukaisesti jossakin vasallivaltiossa, jossa ihmisoikeudet ovat tuntematon käsite niin CIA:n agenteille kuin kyseisen valtion sotilaillekin. Ja samaan aikaan on voinut seurata EU:n kritiikkiä Valko-Venäjän tai Venäjän suuntiin, joissa diktaattorit polkevat ihmisoikeuksia ja uhkaavat punkkarityttöjä vankeudella.

Kaikessa kuvottavuudessaan tämä läntisen Euroopan ja Pohjois-amerikan maiden harjoittama hyytävä kaksinaismoralismi on tietenkin vain tapa vakuutella uuskolonialististen toimintatapojen oikeutusta omille kansalaisille. Se on kuitenkin tapa, jota tarkastellessaan kukaan sivistynyt länsimainen ihminen ei voi välttyä tuntemasta suunnatonta häpeää. Me kaikki olemme tähän osallisia. Meidänkin kätemme ovat veressä.

*syvä huokaus*

Mitäpä tähän lisäisi? Kiukuttaa aivan valtavasti. Tämä ei ehkä ole oikea areena, eikä aihe ole aivan sitä "ydinosaamisaluettani" mutta päätin kuitenkin kokeilla kolumnin kirjoittamista. Toivoisin kovasti, että kynät olisivat miekkoja mahtavampia. Totuus taitaa vain olla se, että jotenkin ne kynätkin on teroitettava.

Luonnon historia vai historian luonto?

Historiallinen osasto.

En oikein tiedä mitä sanaa käyttäisin suomen kielellä mutta englanniksi kuvaisin kokemusta termillä "sobering". Kaikessa kyynisyydessään Waterstonesin kirjahyllyssä oli kuitenkin niin huvittava yksityiskohta, että pysähdyin miettimään sen tarkoituksenmukaisuutta. Hylly, jossa olivat niin lintukirjat, kasvioppaat, hyönteisten ja nisäkkäiden tunnistuskirjoja ja puutarhan hoito-ohjeita, oli otsikoitu "Natural history". Käsitteellä tarkoitetaan tietenkin biologisia organismeja, niiden kehityshistoriaa ja lajinkuvauksia mutta tulkittuna kyynisemmin, tai oikeammin kirjaimellisesti (huom. tämä on tietenkin oma nihilistinen tulkintani ja uskokaa tai älkää mutta toivon todella, että olen väärässä), saamme surullisen kuvan siitä miten linnut, nisäkkäät, puut ja pensaat, ja moninaiset hyönteiset, kaloista ja kaikenlaisista muista eläimistä puhumattakaan, kuuluvat historiaan, eivät nykyisyyteen. Valitettavasti tällainen superkyyninen tulkinta ei näytä olevan kovin kaukana todellisuudesta maailmassa, jossa luonto katsotaan kehityksen esteeksi, luontoarvot hippien haaveuniksi ja luonnonsuojelualueet kiusallisiksi hidasteiksi taloudelliselle kasvulle ja teollisuuden tuotannolle.

Tämän jälkeen itsekukin voikin sitten pähkiä päissään kuinka paljon maksaa esimerkiksi palkata pensselisetiä pölyttämään ihmiskunnan ravintokasveja tai rakentaa tsunami- ja tulvaesteitä poishakattujen mangrovemetsien tai kuivatettujen kosteikkojen tilalle, jotka hoitaisivat saman homman ilmaiseksi, itseään korjaten ja ylläpitäen. Samalla voi miettiä kuinka paljon vähemmän tuhoa maanvyörymät, tulvat ja maanjäristykset aiheuttaisivat, jos edes muutama metsikkö olisi jätetty paikoilleen hidastamaan eroosiota ja imemään ylimääräsitä vettä pois maaperästä - puhumattakaan siitä, miten ne puhdistaisivat tulva- ja sadevedet juomakelpoiseksi (kuten vaikkapa New Yorkissa havaittiin Catskillin kukkuloilla kasvaneen metsän tekevän) ja tarjoaisivat ne suoraan juomakäyttöön ilman kalliita vedenpuhdistusjärjestelmiä. Mutta ekosysteemipalveluthan ovat pelkkää hippien päiväunta ja kehityksen este.

Sitten mieleeni tuli toinen asia. Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa on selvästi pääpaino menneillä eläimillä, kuten vaikkapa aulan brachiosaurus (vai mikä lieneekään liskomaailman läskiperse) osoittaa. Toisin sanoen, tulkintani ei ole ainoa laatuaan. Ja edelleen toisin sanoen, se tarkoittaa sitä, että olemme kuvainnollisesti syömässä lunta siitä kuuluisasta keltaisesta penkasta ja ainoa lohdullinen asia on, että kyseinen lumipenkka sulaa kiihtyvällä vauhdilla ja poistuu tuota pikaa tästä maailmasta tehden kuvaamani kirjahyllyn merkityksestä kirjaimellisen.

Meinaavat sanatkin jo mennä solmuun. Mitä koetin sanoa on se, että kusessa ollaan.

Tulista thaimaalaista

Ei pitäisi lukea kädettömille tarkoitettuja reseptejä. Tai sitten olen itse idiootti kun en vain ymmärrä. Mutta satuin uutisia lukiessani törmäämään Hesarin verkkosivuilla thaimaalaisen kanakeiton reseptiin (linkki reseptiin). Kuvassa näkynyt keiton pinnalle ripoteltu runsas chili houkutteli ja sai katsomaan mitä kyseinen ruoka pitää sisällään. Ei kuitenkaan olisi pitäny katsoa, petyin taas valtavasti ihmiskuntaan.

Reseptissä oli yhtenä ainesosana "kanaliemi". Mistä hemmetistä saa kanalientä? Tuleeko se purkissa vai kuivattuna? Ja kuinka kauan sitä kanaa pitää uittaa liemessä, jotta saadaan "kaksi ja puoli desiä vahvaa kanalientä"? Tekisin mielelläni mokoman "kanaliemen" itse mutta kukaan ei vaivautunut kertomaan mitä siihen laitetaan. Ryhdyin jo epäilemään, että kyseessä on jokin sisäpiirijuttu, joka kerrotaan vain maternaalisessa linjassa äidiltä tyttärelle ja olen siksi jäänyt tietoa vaille. Siispä KVG (paitsi, että G on oikeasti ilkeä, joten pyrin käyttämään muita palveluntarjoajia).

Löysin kyllä interwebistä kaikenlaisia kanakeittojen ja tomaattisten tai inkivääristen kanalienten (joista jälkimmäinen vaikutti niin hyvältä, että lienee pikku pakko testata) reseptejä mutta se ei selvinnyt mitä tämä reseptin "vahva kanaliemi" oikein on. Sitten tulivat vastaan Krorrin kanaliemikuutiot mutta ei kai tässä nyt voida niitä tarkoittaa, kun puhutaan "kahdesta ja puolesta desistä vahvaa kanalientä". Kuinka monta niitä Krorrin suolakuutioita pitää upottaa kahteen ja puoleen desiin ja mistä hemmetistä niitä saa edes hankittua? En ole ainakaan nähnyt torilla yhtään kuutiokojua, josta saisi kuution muotoisten kanojen munimia kanaliemikuutioita. Eräs mukava täti tosin kaupittelee kaikenlaisia mausteita mutta Knorr ei suostu paljastamaan mitä niihin pirun kuutioihin laitetaan ja missä suhteissa. Ravintosisältö ja järkyttävä 20%:n suolapitoisuus kyllä selvisivät.

Siispä Hesarin reseptit ovat syvältä, mikä tuskin yllättää ketään - ei ole itse lehdenkään taso viime aikoina varsinaisesti päätä huimannut. Vaikka mitäpä tuosta, voin helposti säveltää kanakeiton itsekin, thaikkumausteilla tai ilman. Mutta jotakin hyötyä tästäkin kuitenkin oli. Löysin erään amerikkalaisnaisen blogin, joka näyttää olevan täynnä kaikenlaista hyvää. Myös kanakeittoa.

Kanaliemi (resepti).

Kerettiläistä

Kuinka he kehtaavatkin asettaa kanssaihmisen tällaiseen häpeään ja mielipahan valtaan? Naapuruston maine on nyt pilalla. Pahuksen mitä lienevätkään maahanmuuttajia tai muita naapurustoterroristeja. Onhan se kieltämättä ihan kaunista kun rapistuneen tiiliaidan päällä kasvaa kukkia tuomassa hiukan väriä vastapainona harmaaseen katuun ja suorakaiteen muotoisiin pensasaitoihin. Mutta kyllä nämä viherkommarit saisivat pitää rehunsa siististi purkeissa ja parturoida pensaansa muistuttamaan muovisia irvikuviaan. Jos asia ei muutu pian, niin paheksun heitä yhdessä naapuruston tätien kanssa hörppien mautonta iltapäiväteetä joka laimentaa totaalisesti niin ajatuksenjuoksun kuin suvaitsevaisuudenkin orastavat puropahaiset.

Kasvava tiiliaita.

Paitsi, että itse en moista paheksu ja mammoille, joiden nutturat ovat liiankin tiukassa, en suostu edes puhumaan, jotta asennevamma ei pääsisi tarttumaan. Oman oveni kohdalla asfaltti kukkii vieläkin komeammin jokaisesta pienestäkin rakosesta ja edellisen asukkaan oveni viereen unohtamat kukkaruukutkin ovat saaneet uusia asukkaita epämääräisistä keltaisista kukista (tai sitten ne ovat lakastuneita voikukkia, en nyt muista kun en tarkastellut tarpeeksi läheltä). Niihin istuttamani appelsiinipuut eivät kuitenkaan kaikeksi harmiksi menestyneet niin mukavaa kuin olisikin ollut poimia aamupalamehuun tarvittavat appelsiinit tuoreina suoraan pihapuusta.

Erilaisuus on kuitenkin varmasti pahasta, koska se on... erilaista. Saa tehdä melkoisen argumentaation tuplavoltin niskat taittaen ja kolmella kierteellä, jotta kykenee perustelemaan väitteensä, että "en halua tehdä noin, joten kukaan muukaan ei saa tehdä noin". Mutta juuri tällä argumentilla (perinteistä uskovaisten ja demarien argumentointia) perustellaan milloin mitäkin. Puolet suomalaisista impivaaran asukeista kieltäisi prostituutionkin juuri tällä perusteella. Aivan samoin jotkut olisivat valmiita luultavasti kieltämään vaikkapa sähkökitarat, suunnistuksen, vappukarkelot ja hampurilaiset koska eivät niistä itse välitä. Itse en ainakaan pidä suunnistuksesta ja voisin kieltää sen, koska ihmisten juoksentelu metsissä ärsyttää. Tai oikeammin, koska juoksuradallakin voi juosta, pitäisi metsässä juokseminen kieltää kokonaan kerettiläisenä. Ja prostituutio pitää tietenkin kieltää, koska joskus voi käydä flaksi ilmaiseksikin. Kuka uskaltaa enää tarjota vasta tapaamalleen kauniille neitokaiselle illallista ravintolassa, vai onko prostituutiota vain käteisen käyttö?

No, jos suomalaiset kieltävät asioita, joita ei voi kieltää, koska ihmiset harjoittavat niitä kuitenkin, niin enpä taida haluta muuttaa takaisin. En halua samaistaa itseäni niin typerään kansaan. Tällä minun saarellani saa kuitenkin leikata tai olla leikkaamatta pensasaitaansa aivan vapaasti. Saa maalata talonsa haluamallaan värillä ja saa mennä metsään suunnistamaan kenenkään paheksumatta. Tai siis saisi, jos jostain onnistuisi metsän löytämään. Täällä on korkeintaan pieniä puupeltoja siellä täällä lammaslaitumien välissä. Saman ikäiset ja saman kokoiset täsmällisen suoraan riveissä kasvavat puut eivät ole metsää toisin kuin 99% suomalaisista luulee. Ne ovat rinnastettavissa sovinnaisesti hoidettuihin ja niin kovin tylsiin perinteisiin pensasaitoihin. Sellaisia pensasaitoja minä kyllä paheksun.

Shakki ja matti venäläisessä illassa

Ihmiset ovat ihmeellisiä kyetessään ennustamaan toisten mielialoja. Koska minulla on tylsää, kukaan ei saavu pubiin, edes piruuttaan, pilaamaan hyvää orastavaa masennustani. Saan siis nauttia tylsästä siideristäni rauhassa vailla häiriköiviä punaniskaisia setämiehiä, saan käsiini Timesin tuoreena, eikä tarvitse vaivautua pelkäämään käsien muuttuvan tahmeiksi lehden baaritiskillä kostuneesta takakannesta, ja tarjoilu pelaa, koska baarimikolla ei ole muutakaan tekemistä kuin kysellä saisiko olla vielä jotakin muuta.

Mutta koska tylsyys tarttuu, jopa baarimikkoon, on vain keksittävä jotakin tekemistä, jotta välttyy kiusalliselta television tuijotukselta ja uudelta päivältä olympiahuumaa ilman yhtään uutta edes näennäisesti mukiinmenevää (en edes jaksa analysoida tätä typerääkin typerämpää idiomia nyt, ehkä sitten myöhemmin) suomalaissuoritusta. Purjehdus kun on kuitenkin sellaista bättrefolkin välineistettyä ulkoilua, jota alan harrastamaan ja seuraamaan vasta sitten kun norsupoolo ja uppopallo vievät kaiken aikani ja alkavat tympimään. Siispä otin erän shakkia baarimikon kanssa aikani kuluksi ennen siirtymistäni iltarutiinien, eli Timesin pariin.

Espanjalainen avaus.

Satuinkin sitten lukemaan Kasparovin, entisen shakkiammattilaisen ja nykyisen oppositiojohtajan kirjoituksen Timesissa. Mies kritisoi niin painavin sanankääntein Putinin korruptoitunutta hallintoa, että Kasparovin pojan poliittinen ura taitaa katketa huputettujen pyssymiesten käsiin kuten monen muun Kremlin toimintaa vastustavan aktivistin, oligarkin ja journalistin on käynyt (kysykää vaikka Litvinenkolta tai Politkovskajalta). Ymmärtäähän sen, että hyvä ystäväni ja täällä saarellakin minua katsomassa hiljattain vieraillut tsaari Putin haluaa pysyä vallassa kaikin keinoin ja silloin ovat sallittuja niin uhkailu, lahjonta kiristys kuin väkivaltakin (poliittinen murha päivässä piristää kummasti Moskovan harmaata arkea). Mutta Garryn pitäisi tietää, että tässä leikissä shakki ja matti tarkoittavat, niin, kirjaimellisesti pelin loppua.

Eikä kauan kestänyt minunkaan pelini. Kuudestoista siirto ja peli oli selvä, mustat ritarini voittivat valkeat vastustajansa murskaavan materiaaliylivoiman turvin. Eivät ilmeisesti ole baarimikotkaan niin kuin ennen (silloin vanhoina hyvinä aikoina kun kaikki oli paremmin, ulkomaalaiset eivät eläneet meidän verorahoillamme ja vieneet työpaikkojamme ja puroissakin solisi vesi jotenkin kivammin). Ehkäpä Garryn, jos vastoin odotuksia selviää poliittisesta urastaan hengissä (ja menettämättä kriittisiä ruumiinosia, kuten poliittisille vastustajille ajoittain käy vaikkapa Groznyn kuumassa ilmapiirissä), tulisi siirtyä palvelualalle tarjoilemaan lageria janoisille ja haastamaan itseluottamuksen huumassa uhoavia kanta-asiakkaita shakkipeliin. Vaikka se vasta tylsä peli olisikin.

Tylsyyden ylistys

Tyhjää täynnä.

Kun katsoo edessään tyhjänä ammottavaa penkkirivistöä, tulee väistämättä mieleen, että olenkohan nyt varmasti oikeassa paikassa? Jos kukaan muukaan ei ole menossa Hatfieldin suuntaan, niin miksi kummassa itsekään menisin kökkimään toimistoon, jonne Aurinko paistaa vielä vähemmän kuin erääseen risukasaan, ja jossa ilmastointilaite on kuitenkin rikki eikä tarjoa minkäänlaista helpotusta helteeseen. Ne harvat bussimatkustajat, jotka ovat sattuneet samaan kyytiin ovat muutenkin nähneet jo parhaat päivänsä ja odottavat vain toinen jalka haudassa sitä satunnaista kompastumista ja lonkkamurtumaa, joka vie viimeisetkin mehut elimistöstä kun vanhainkodissa ei kuitenkaan käy kukaan katsomassa ja kääntämässä toiselle kyljelle.

Voin olla väärässäkin (mikä tosin on melko harvinaista) mutta bussissa istuminen ei nyt sitten kuitenkaan ole niitä parhaita tapoja viettää hellepäivää. Maisemat ja pinkeiksi maalatut lampaat vain vilkkuvat silmissä kun bussi vilistää niittyjen ja lisääntymislähiöiden halki kohti yliopiston päärakennusta. Voisiko se kääntyä ympäri ja viedä minut takaisin St. Albansiin? En kykene kuitenkaan keskittymään tänään mihinkään järkevään. En ottanut edes eväitä mukaan.

Vasara.

Turha toivo. Pakko siis katsella ympärilleen ja viihdyttää itseään tavailemalla pieniä kylttejä, joita briteillä on tapana laittaa joka paikkaan merkiksi siitä, että asiat ovat näennäisesti hanskassa. "Älä lähesty kuljettajaa ajon aikana ilman erityistä syytä." "Matkatavaroiden säilyttäminen omalla vastuulla." "Jäätelön, haisevien ruokien ja alkoholin kuluttaminen kiellettyä." "Varoitus, älä riko lasia kädelläsi."

Erityisesti jälkimmäinen herättää aina hilpeyttä, koska saadakseen ikkunan rikkomiseen tarkoitetun vasaran käyttöönsä, on sitä suojaava pienempi ikkuna ensin rikottava jotenkin. On siis kannettava vasaraa mukana, jotta voi rikkoa pienen ikkunan, jonka takaa saa toisen vasaran, jolla voi sitten rikkoa hätäuloskäynniksi kutsutun suuremman ikkunan, jotta voi poistua autosta turvallisesti hätätilanteessa. Oliko tässä kaikessa mitään järkeä? Lopultakin aivan samantekevää, koska mitään niin jännittävää kuin pienen kolarin avittamana kumottu bussi ei kuitenkaan pääse tapahtumaan tämän horisonttiin asti siintävän polttavan kuuman tylsyyden keskellä. Ja jos käytän tekosyynä ilmastoinnin heikkoutta ja rikon bussin ikkunan tuolla vasaralla (mutta miten saan sen esille lasin takaa?), niin saan luultavasti vain vahingonkorvausvaatimuksen ja pienen sakon nukkuvan pikkukaupungin maalaisidyllin häiritsemisestä. Tai ihan vain tylsästä vandalismista.

Taidan kuitenkin mennä toimistolle tunniksi tai pariksi kärsimään hikisestä ilmapiiristä, hajonneesta printteristä, viimeistä bittiä myöten täyttyneestä kovalevystä ja akateemisesta huumorista, joka ei vain jaksa naurattaa kun asiat eivät toimi kunnolla. Ei piristä edes se, että tiedän tietokoneeni löytäneen ainakin kaksi uutta planeettaa yön aikana ja minun on vain katsottava minkä värisiä ne sattuvat tällä kerralla olemaan ennen kuin alan raapustaa paperille tieteellisiä hieroglyfeiltä näyttäviä merkintöjä (ei, en halua dissata pyhiä kaiverruksia, toiselta nimeltään hieroglyfejä, ne voivat olla kauniitakin). Päätin juuri, että olen ansainnut vapaapäivän huomiseksi ja aion viettää sen yrittämällä ostaa hiukan keittiötarpeita (pahuksen ruuanlaittovälineet, kuten oliiviöljy, leivinpaperi ja punkku tuntuvat olevan kroonisesti lopussa) ja pesuainetta (jäi viimeksi yritykseksi, koska törmäsin kirjakauppaan ja käytin siellä kaikki rahani). Sen jälkeen aion avata yhden lukemattomista maailmoista, joita hyllyssäni vielä riittää, hankkia lasillisen kesäistä ginillä maustettua pillimehua ja siirtyä viileään varjopaikkaan nauttimaan limenraikkaasta juomasta ja ympärillä pörräävistä kärpäsistä. Jos viettää vapaapäivää kerran kesässä, niin ei se nyt kovin väärin voi olla viettää sitä tyylillä.

Olympiahuuma

Kansikuvatyttö.

Seurasin viikonloppuna olympialaisia, joissa saaren asukkailla menee, ainakin mitalien valossa, varsin kelvollisesti. Voisi jopa sanoa, että paremmin on mennyt vain silloin kun urheilun ilo ja nautinto oli mahdollista vain valkoihoiselle herrasmiehelle ennen kello viiden teetä. Kieltämättä Ennisin ja Farahin voitot olivat huikeita saavutuksia mutta miksi suomalaisten mitalisarake näyttää pyöreää nollaa?

Sain vastauksen sunnuntaina eräältä maamme maratoonarilta. Nainen totesi olleensa onnellinen, että pääsi maaliin. Suomalaiset siis lähettävät kisoihin juoksijoita, joiden maaliin pääsy ei ole varmaa (ja katsokaa vaikka kolmen tonnin estejuoksun tuloslistaa). Mitä seuraavaksi? Ampujia, jotka ovat onnellisia, jos osuvat tauluun ja ratsastajia, jotka ovat onnellisia, jos pysyvät hevosen selässä. Minäkin olisin onnellinen, jos pysyisin hevosen selässä mutta en aio koettaa enää toista kertaa - jos vaikka tuuri on jo käytetty loppuun - mutta enpä olekaan varsinaisesti olympiajoukkueen jäsen enkä ainakaan urheile kyseisissä kisoissa. Eivätköhän keihäsmiehetkin sitten keskity tähtäämään kolmiloikkaajien suorituspaikalle veren maku suussa (kuten suomalaisilla on tapana) ja purjehtijatkin luultavasti tyytyvät olemaan onnellisia, jos veneessä ei ole kovin pahaa vuotoa. Onko se siis ihme, että mitalisade on jäänyt aamukasteen tasolle?

Jessica lähti rehellisesti voittamaan kisaansa. Samoin teki Mo. He eivät epäilleet mahdollisuuksiaan hetkeäkään. Voisiko joku suomalainen joskus sanoa, ei edes hakevansa voittoa, vaan menevänsä voittamaan? "Yritän tehdä oman suorituksen" ja "kattotaan pysynköhän mie käräjen vauhrissa" ja "kokemuksia täältä vaan on tultu hakemaan" -tyyppiset alisuorittajan ja ikuisen häviäjän lausunnot vaan on niin nähty. Onko siis suomalaisilla jonkinlaisia henkisiä ongelmia itsetuntonsa kanssa?

Ei tarvitse vastata, kaikki tietävät aivan varmasti, että niitä ongelmia on yhtä paljon kuin meduusoja pilalle saastuneessa Itämeressä. Voisiko asialle sitten tehdä jotakin? Aivan aluksi voisi lopettaa joo-joo-miesten lähettämisen maailman laidalle kisaamaan oikeiden urheilijoiden kanssa. Sitten voisi aloittaa harjoittelemaan oikeasti. Ja lopputuloksena taitaa vain olla se, että yksi laiskimpien ja lihavimpien ihmisten maasta ei vain kykene lähettämään kisoihin yhtään oikeaa urheilijaa, ellei kyse ole lajeista, jotka on suunniteltu ihmisten tappamiseen, kuten ammunnat ja keihästykset. Niissä sentään olemme, ainakin psyykkisellä tasolla, oikealla alalla. En sitten tiedä onko mitalisaumaa niissäkään.