Metsästrategia

Suunnaton iltapäiväkiukku täytti mieleni ja teki kahvin hörppimisestä vaarallista, koska irvikissaksi muuttuneen naamarin ja hampaiden välistä pursuilevien kirosanojen katkera kombinaatio sai kädet ja kahvimukin tärisemään ja tuon kuuman nektarin roiskumaan reisille. Oliko pakko avata arvostetun yleisradioyhtiömme verkkosivut vain, jotta ihmiskunnan suunnaton typeryys pääsisi pursuamaan verkkokalvojeni kautta jo valmiiksi väsyneeseen tajuntaani? Jos päivän huolenaihe on se, että ilmastonmuutos laskee Euroopan metsien taloudellista arvoa kitukasvuisempien ja kuivuutta paremmin sietävien lajkkeiden vallatessa alaa, on menty jo niin pahasti sinne eteläeurooppalaisten puulajikkeiden metsäksi kutsuttuun ryppääseen, että edesmennyt Colin McRaekin pelästyisi tilannetta pahemmin kuin nopeasti vastaan tulevaa männikköä Jyväskylän suurajoissa.

Sikäli kun Euroopassa on metsiä jäljellä muualla kuin Tsernobylin suojavyöhykkeellä (joka on muuten jokseenkin ironisesti, säteilytasoistaan huolimatta, Euroopan ainoita luonnollisia alueita), sanoisin, että metsätaloudellisten arvojen tulisi olla kutakuinkin viimeisenä mielessä tarkasteltaessa ihmisen aiheuttaman ja jatkuvasti voimistuvan ekokatastrofin aikaansaannoksia. Mitä siitä, että puolet eliölajeista kuolee sukupuuttoon, ainahan voimme tuoda tilalle afrikkalaisia, eteläamerikkalaisia ja australialaisia lajikkeita. Mitä siitä, että mehiläiset, kimalaiset ja muut pörriäiset ovat horjahtamassa sukupuuton partaalta historian lehdille pakottaen viljelijät palkkaamaan laittomia ilmastopakolaisiksi lukeutuvia siirtolaisia pölyttämään peltonsa pienillä pensseleillä, jotta saisivat edes jonkinlaisen sadon kuivuuden ja tulvien riivaamilta viljelysmailtaan. Ja mitä siitä, että kansalliset kalastuslaivastot pörräävät Euroopan likimain kuolleen mannerjalustan vesillä (Itämerestä puhumattakaan) veronmaksajien rahoilla, koska kalansaaliit ovat niin pieniä, etteivät ne saa tehtyä kunnon tiliä niin sanotulla elinkeinollaan. Jos ihmiskunta osaisi nauttia torakoiden, rottien ja meduusojen tarjoamista viehättävistä makuelämyksistä, olisivat nekin pian jatkeena uhanalaisten lajien pitkässä luettelossa - tosin siihen suuntaan ollaan luultavasti matkalla, koska pian ne ovat ainoita eläimiä, joita homo urbanicus -lajin lihavat lapset kykenevät luonnossa näkemään.

"On siis tutkittava miten metsiä olisi parasta hakata, jotta puut pysyisivät paremmin pystyssä myrskytuulten tuiverruksessa." Luin lauseen vielä kolmannenkin kerran mutten kyennyt ymmärtämään mitä siinä sanottiin. Puita on siis hakattava, jotta ne pysyisivät pystyssä. "Mutta Suomi ja Ruotsi eivät halua osallistua mokomaan hommaan, koska maiden metsät ovat jo hoidettuja." Tämä tarkoittanee sitä, että puupellot, jotka pukkaavaat maksimaalisella teholla hoikkaa ja tasapaksua materiaalia taloudellisesti kannattamattomaan sellukattilaan, olisi varmuuden vuoksi hakattava ennen myrskyä, jotta myrskytuhoilta vältyttäisiin. Koska metsät eivät harvennus- ja muiden tiesminkähoitohakkuiden takia kestä luonnonilmiöitä, olisi niitä hakattava vielä yhdestä syystä lisää. Tähän johtopäätökseen on varmasti tarvittu jonkin kepulaisen ajatushautomon verorahoilla kustannettu viiden vuoden mietintätyö. Mieleeni tuli sellainen ajatus, että joku ei nyt näe sitä kuuluisaa metsää niiltä kitukasvuisilta puilta. Tai näkee metsän sijasta vain valtaisan ja kätevästi ilmaisen raaka-aine varaston.

Mielestäni on jokseenkin hämmästyttävää, että metsät eivät enää pysy pystyssä ryhdyttyämme hoitamaan niitä. Miten kummassa ne ovat pysyneet pystyssä esi-teollisella ajalla, kun ihmiset eivät olleet "hoitamassa" niitä? Vastaus on ilmeinen. Esi-teollisella aikakaudella ne olivat tietenkin hukkamaata ja turhaa ryteikköä vailla taloudellista arvoa. Sellaista suurpeto-paholaisten temmellyskenttää, joka oli jo aikakin saattaa sivistyksen piiriin - hakata pois, jolloin petoeläimet siirtyvät kivasti hetkessä metsästä sivistyksen pariin ja niitä pääsee ampumaan sukuelimen jatkeeksi hankitulla miljoonakaliiberisella itsepuolustusaseella. Mutta mikään ei ole sen hienompaa kuin ruiskia lyijyä kohti sudenpentuja, noita eläinmaailman julmia tappajia, ja julistaa kavereilleen olevansa metsän kuningas sitten saunaillassa kun sai hengiltä pienen metsäneläimen tämän ensin ravattua moottorikelkkaa pakoon kirjaimellisesti henkihieverissä.

Mutta entäpä se metsästrategia? Kuten Tsernobylin hiukan tahattomasti alkunsa saanut luonnonpuisto osoittaa, luulen, että metsät olisivat kaikkialla varsin hyvinvoivia, jos vain rajoittaisimme erään kaksijalkaisen petoeläimen tuhoavaa vaikutusta edes jollakin näennäisellä tavalla.

Sairaskertomus, osa 2

Kirkasta. Niin pahuksen kirkasta, että päätä särkee ja tekee mieli hautautua vieläkin syvemmälle tyynymeren ja peittojen jo valtaisaksi röykkiöksi kasaantuneen pinnan alle. Mutta nyt on tosi kyseessä ja pakko nousta. Luonto kutsuu. Vääntäydyn istumaan ja koetan raottaa silmiäni kissanpennun lailla mutta valtaisa kirkkaus lyö vastapalloon kuin tuhat uutta aurinkoa kirkkaine pesäpallomailoineen. Nyt on jokin pielessä ja pahasti. Ei tässä maassa ole kirkasta, ei varsinkaan talvella, jolloin sataa jatkuvasti ja taivas on ainakin satakuusikymmentäkolme kilometriä paksun pilvimassan peitossa (tiedän, ei näytä niin kirkkaalta kuvassa, mutta minulla onkin herkät silmät).

Lumimyrsky ikkunan takana.

Ja niinhän se muuten olikin - sillä poikkeuksella, että lämpötila on pakkasen puolella ja maa on saanut kerrankin oikeasti valkoisen peitteen. Villasukat jalkaan, nopeat aamutoimet, koska kylppärin lattia paleltaa varpaita kaikesta huolimatta, ja takaisin lääkeaineiden pariin. Ja kuten odottaa saattaa, koko maa on mennyt sekaisin. BBC:n uutisaamun mukaan kouluja on suljettu, junat jäätyvät kiskoille, autot eivät pääse mäkiä ylös, ja ihmiset eivät uskalla edes viedä roskiaan ulos paleltumien ja liukastumisen pelossa. Sain professoriltanikin kollektiivimailin, jossa sanottiin, että ei kannata mennä yliopistolle, koska se ei välttämättä ole auki, ja koska sinne matkustaminen voi altistaa tarpeettomasti tapaturmariskille. Etsin kiivaasti hymiötä mailin lopusta mutta en löytänyt sellaista. Tapaturmariski on siis todellinen. Luulin hallusinaatioiden taas iskeneen, koska kuumeinen houretilani on varsin todellinen, mutta sama maili istui postilaatikossani vielä kuumeen laskettua alemmas lääkinnällisin kotikonstein.

Luulen keksineeni mistä on kyse. Tässä on hypoteesini. Britit, nuo ilmastoltaan maailman tylsimmän ja vakaimman maapläntin asukkaat, ovat muokanneet keinotekoisen elinympäristönsä niin vakaaksi, että pienikin muutos - olipa se sitten hyvään tai huonoon suuntaan, näkökulmasta riippuen - tulkitaan potentiaalisena vaaran aiheuttajana ja se on välittömästi eliminoitava. Tai ainakin siitä on varoitettava, jotta kukaan ei voi haastaa yhteiskuntaa oikeuteen esimerkiksi siitä, että ovat ripotelleet jalkakäytävälle jääkiteitä ja tehneet kävelemisen hitaammaksi ja alttiiksi liukastumisvaaralle. Samanlaisena esimerkkinä toimii maan tapa, joka edellyttää varoittamaan liukastumisvaarasta erillisin kyltein mikäli herrainhuoneen lattia on kostumisen johdosta liukkaanpuoleinen (en tiedä onko sama tapa voimassa naistenhuoneissa, joissa käsitykseni mukaan pyttyyn tipahtaa korkeintaa ruusunnupuilta tuoksuva ranskanpastilli, joten käsienpesuunkaan ei liene aihetta). Jos siis yleisessä käytössä oleva vessa, jossa lutrataan toivon mukaan vedellä myös käsien pesun merkeissä, kärsii jonkun innokkaan roiskijan aiheuttamasta märästä lattiasta, on siitä varoitettava kissan kokoisin kyltein kaikkia huoneessa asioivia. Ja kaikki tämä saarella, jossa sataa ainakin kahtenasatana päivänä vuodessa ja sitä voisi olettaa ihmisten tottuneen märkiin pintoihin. Mutta ilmeisen muka-amerikkalaiseen tyyliin, sadepilveä ei voi haastaa oikeuteen (ainakaan nykyisen lainsäädännön puitteissa) mutta vessan omistajan voi.

Päätin uhmata kirkkautta ja raahautua akkunan ääreen katsomaan maahan leijailevia kauniin faasimuunnoksen kokeneita vesipisaroita. Pihalla kököttävä lisälavuaarini oli saanut mukavan valkoisen kuorrutteen, eikä näyttänyt enää laisinkaan niin törkyiseltä. Kylläpä talvella on mukava puhdistava vaikutus. Se sai ainakin minut hyvälle tuulelle. Kuumeisessa päässä pienet ilot tuntuvat niin kovin paljon suuremmilta.

Lumikuorrute.

Sairaskertomus

Ibuprofeenit, parasetamolit ja nuo miellyttävät viitisentoistavuotiaat skotlantilaiset lääkeaineet eivät oikein enää tunnu missään, joten on aika maata sängyssä, toivoa kuolevansa kivuttomasti ja odottaa sitä hetkeä kun influenssan marssi yli heikkenevän ruumiin alkaa hellittää. Onneksi lääkkeillä saa mielen pysymään sen verran virkeänä, että kirja pysyy kädessä - vaikka useampiakin lauseita joutuu ajoittain lukemaan muutamaan kertaan, jotta selviäisi mitä niissä sanottiin ja miksi. Onneksi pystyn tosin päättelemään sen seuraavistakin lauseista. Ajattelen, siis olen edelleen hengissä, kuten filosofit sanoisivat.

Johnin toimistoasento.

Ja sitten heräsin siihen, että postiluukun kovaääninen räpsähdys saapuneen paikallislehden merkiksi lähestulkoon pudotti minut lämpimästä sängystä. Luinko juuri kirjaa, ja mitä kirjaa, vai näinkö unta siitä, että seison Vesuviuksen juurella odottamassa lähestyvää pyroklastista purkausta - ihan vain jotta voisin havaita sitä tieteellisen täsmällisesti siihen asti kunnes se polttaa ruumiini tuhkaksi Pompeijin muinaisten asukkaiden tapaan? Herts Advertiser, tuo St. Albansin Turkulainen tai Länsiväylä, tarjosi kuitenkin sen verran huumoria, että jaksoin kohottaa rohtuneita suupieliäni varovaiseen hymyyn mennessäni hakemaan lisää viisitoistavuotiasta lääkettä kolotukseen. Kollegani John, jolle nakitin PR hommia viimeisen artikkelini tiimoilta, oli tarjoamassa jännittynyttä hymyään paikallislehden uutisosastolla ja kertomassa kuinka yöllisen tähtitaivaan tuijottaminen lämpiminä kesäiltoina sai hänet ryhtymään astrofyysikoksi. Lämminhenkinen kertomus, mutta täyttä kukkua, koska sekä lämpimät kesäillat että kirkas taivas loistavat tällä saarella lähinnä poissaolollaan - sellaisina fiktiivisinä ideaaleina, joita natiivit eivät kovasta halustaan huolimatta koskaan tavoita. Itse muistan tuijottaneeni tähtiä vain talvi-iltoina, hangessa maaten, pukeutuneena pilkkihaalareihin, ja pohtien miksi helvetissä makaan järven jäällä keskellä yötä sen sijaan, että nauttisin lämmintä rommitotia sisätiloissa?

Jutussa luki myös: "Exploring the final frontier." Ilmeisesti reportterilla oli mennyt tiede ja Star Trek sekaisin, vaikka onhan tuossa ilmaisussa jotakin perääkin. Ainakin Hertfordshiren yliopisto on ryhtynyt käyttämään tutkimusryhmämme saavutuksia mainostarkoituksissa. "Tiesitkö, että noin 10% tunnetuista planeetoista on löydetty Hertfordshiren yliopiston tutkijoiden toimesta?" No en tiennyt minäkään. Mutta oltuani täällä nyt runsaat kaksi vuotta, lukema taitaa olla lähempänä 12 prosenttia. Sinällään se nyt on sivuseikka, mutta siitä saa melko vakuuttavan mainoslauseen - ellei sitten opiskelupaikkaa hakevalle nuorisolle käy selville, että juuri muuta järkevää koko yliopistossa ei sitten tehdäkään ja tähtitiede sellaisenaan on melkoisen kuivaa puuhaa. Enkä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että planeetojen etsintä olisi järkevää ensinkään - paitsi, että ihmiset huutavat pubissa "Hei, planeettamies!" ja tarjoavat bissen, mikä on todella ärsyttävää mutta saanpahan ilmaista mallasjuomaa.

Ja kas, parasetamoli alkoi potkimaan ja vilunväristyksiä ei enää tunnu. Jos ne pysyvät poissa vielä viisitoista minuuttia, aion uhmata paikallisia luonnonlakeja ja raahata hitaasti levenevän takamukseni lähikauppaan tarkoituksena ostaa, niin, missäs se kauppalista olikaan, tuotteita. Ainakin jogurttia ja mehua, tuoretta appelsiinimehua, joka ei ole peräisin mehutiivisteestä, tuosta markkinatalouden ja Danten helvetin paholaisten kullankeltaisesta mutta niin kammottavasta keskoslapsesta. Ja kas, parasetamoli ei autakaan, hallusinaatiot palasivat ja taas mentiin antiikkiin. Taitaa olla parempi painua vällyjen alle, kietoutua tiukasti lakanakäärmeen syleilyyn ja odottaa parempia aikoja. Ja minähän odotan, vaikka sitten menisi kevääseen ja västäräkkeihin asti.

Pakkasukko

Lupasivat sääennusteessa, että viikonloppuna sataa lunta. Mokomat vastuuttomat meteorologit - nyt kukaan ei tietenkään mene maanantaina töihin, koska sanoivat telkkarissa keliolosuhteiden olevan niin huonot, ettei kannata edes yrittää. No oikeastaan ennuste oli osittain jopa oikeassa. Viikonloppuna ei tosin satanut mutta maanantaina maassa oli sentti (no, hiukkasen kuitenkin) valkeita vesikiteitä ja talvi oli vihdoinkin tullut. Sympaattista.

Talvi.

Mutta tietäähän sen, että kun on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia. Eivät nämä paikalliset säämiehet (tietenkin miehet, koska naisen paikka on... viinilasillisen ääressä piirustushuoneessa) osaa edes järjestää kunnon talvea, vaan jonkin säälittävän loskakelin, joka aiheuttaa vain märän liikennekaaoksen, murtuneita mummojen lonkkia ja muita kansanterveydellisiä sivuvaikutuksia, kun ihmiset hakeutuvat lähimmän takkatulen ääreen lämmittelemään kohmeisia sormiaan ja kuivattelemaan jalkojaan - eli pubiin.

Katsoin juuri mitä BBC:lla sanotaan. "Heavy snow" ja "bitterly cold week". Nämä britit eivät sitten vain opi. Viisi senttiä lunta ei edelleenkään ole sama asia kuin "heavy snow", ja pari astetta pakkasta ei tarkoita samaa kuin "bitterly cold". En tosin toivo, että oppisivat käytännössä mitä kyseiset termit oikeasti tarkoittavat. Se johtaisi van hankeen jäätyneisiin vanhuksiin, kaiken logistiikan pettämiseen nälänhädän ja polttoainepulan muodossa, sekä tietenkin mellakoihin Lontoossa ja muissa kaupungeissa, koska oluen loppuminen pubeista ja muista juottoloista aiheuttaisi mellakoita aivan yhtä varmasti, kuin Alkon myyjien lakko Suomessa.

Älykäs elämä

On olo kuin suurella löytöretkeilijällä. Kuin Svenillä ja Olofilla, hirmuisilla viikingeillä, jotka soutivat suuren meren yli Ameriikkaan asti etsien merkkejä älykkäästä elämästä, jonka hameväkeä voisi napata piioiksi. Eivät löytäneet, joten soutivat takaisin Osloon ja jättivät natiivien hyväksikäytön pääasiassa erään jälkeläistensä kansoittaman eurooppalaisen saarivaltakunnan asukkaille. Mutta ajatus uusien maailmojen löytämisestä on sen verran mielenkiintoinen, että samaistan itseni, pohjoisen peräkylän ja kylmien metsien kasvattina, näihin hurjiin viikinkeihin, jotka vaivoja ja vastoinkäymisiä pelkäämättä kävivät aina Persian porteilla asti - joskin koskematta paikalliseen hameväkeen, koska huomasivat tämän koostuvan lähinnä parrakkaista beduiineista.

Fiksu Mustarastas.

Erottavana tekijänä on tietenkin se, etten mitään kuitenkaan löydä, joten tyydyn tarkkailemaan tutumpia älykkään elämän ilmentymiä, kuten pikkuruisia dinosauruksia, jotka tepastelevat pihallani etsien maan matosia ja muuta mutusteltavaa. Saattavat jopa olla älykkäämpiä kuin suurin osa hiukan suuremmista kaksijalkaisista, jotka keskittyvät lähinnä huutelemaan puskista miksi jotkut lajikumppaninsa ovat vähempiarvoista roskasakkia, jota saa lahdata joko AK-47:n tyypilliseen lippaaseen mahtuvien kolmenkymmenen patruunan, tai ysimillisen käsiaseen avulla. Mustarastaat (Turdus merula) sen sijaan keskittyvät olennaiseen, eli oman mukavuutensa maksimointiin hyppelemällä päivät pitkät sammaleikossa mättähältä mättähälle koputtaen nokallaan erilaisia asioita. Voi kun ihmisilläkin olisi samanlaisia luonnonläheisiä harrastuksia ainaisen kansanmurhan sijaan. Mustarastaat ovat kuitenkin keksineet maailman perimmäisen tarkoituksen: munat on pidettävä lämpiminä.

Oikeasti kopioin viikinkievertaukseni Jeremy Clarksonin kolumnista The Sunday Times -lehdessä. Vai luuliko joku, että länsimaiseen kulttuuriin kasvatetulla ihmisen lapsella voisi olla oikeasti tuoreita ajatuksia? Jääräpäinen vanhojen ajatusten soveltaminen voi sen sijaan sekin johtaa jonkinlaisiin tuloksiin - sillä tavalla Amerikkakin löydettiin - kunhan hiukan höllentää otsaa kiristävää tötteröhattua. Maan älyttömimmän elämän keskuksen, Rooman Vatikaanin astronomina tuskin löydetään uusia katolisiksi käännytettäviä kansoja vierailta planeetoilta. Pikkuruisen Lontoon lisääntymislähiön sivukujilta haetun motivaation turvin se kuitenkin voisi onnistua. Ainakin olemme ottaneet pikkuruisen askeleen siihen suuntaan (elinkelpoisten planeettojen värikuvasto). Ja näiden planeettojen asukit ovat taatusti paljon älykkäämpiä kuin ihmiskunta. Yltävät ehkä jopa mustarastaan tasolle.

Kaikuja korvesta

Kuului vain älähdys ja sitä seurasi korvia huumaava valituksen ja uhoamisen pyörremyrsky. Ilmeisesti kalikka kopsahti todella kipeään paikkaan, ehkäpä juuri sinne henkisten kivesten tietämille - kuitenkaan osumatta, koska ovat niin kovin pienet. Mutta kukapa nyt haluaa kuulla jonkin ulkomaanelävän kutsuvan rakasta kotimaataan pikkusieluisten rasistien pesäkoloksi ja suvaitsemattomuuden kehdoksi. Pahuksen ulkomaalaiset, tulevat tänne elämään meidän rahoillamme ja vievät meiltä vielä työpaikatkin.

Itseäni tilanne lähinnä naurattaisi, ellen olisi Umayyan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Kun kansallinen kollektiivinen itsetunto on kastroitu pois historian hämärissä kylvämällä maa täyteen kateutta, kun kaikki uusi ja erilainen leimataan pahaksi vain siksi, että ollaan kykenemättömiä oppimaan ja omaksumaan uutta (paitsi jos siinä lukee Nokia ja sen on suunnitellut puhdasverinen intialainen insinööri), ja kun pienimmätkin onnellisuuden ja optimistisuuden versot on pakko kitkeä tasapuolisuuden nimissä ja jotta onneton mutta äänekäs vähemmistö ei pahoittaisi taas mieltään, niin onko se nyt mikään ihme, että sinne nenään vedetään suunnilleen pellollinen herneenpalkoja kun jokin väärän värinen ihmisenkuvatus kehtaa kritisoida kaunista järvien ja metsien maata ja vieläpä huomattavasti paremmalla suomenkielellä kuin mihin 95% väestöstä kykenee.

Mutta jos todellakin on niin, että suomalaiset eivät ole millään tavalla rasistisia, niin siinä tapauksessa maassamme arvostetaan vallan vimmatulla tavalla vihreitä humanisteja, koska korvissani edelleen kaikuvan älähdyksen voimakkuus kertoo karua kieltään painoarvosta, jonka vihreiden humanistien näkemykset omaavat. Muussa tapauksessa Umayyan kirjoitus olisi sivuutettu verbaalisella olankohautuksella - mielipide noteerattu, mitäpä tuosta.

Ja siksi minua hävettää. Ennen kuin näin Umayyan kirjoituksen saaman vastineryöpyn, olin norsunluutornissani sitä mieltä, että rasismi ja suvaitsemattomuus on Suomessa harvinaista pienten piirien huvia. Ja sitten tornini sortui. Mutta ehkäpä maatamme voi ryhtyä markkinoimaan ulkomailla eräänlaisena extremematkailun uutena kohteena. "Tunti turpaan Stadissa" voisi olla yksi kokeilemisen arvoinen asia ulkomaisille huimapäille. "Morasta Mikkelissä" voisi olla edistyneemmille matkailijoille. Ja kaikkein rämäpäisimmät elämysmatkailijat voisivat osallistua koko maan kattavalle kiertueelle, jossa lauletaan suomalaisten älynlahjoja pilkkaavia lauluja kuudella kauppatorilla kello kaksitoista lauantai-iltana pukeutuneena paitaan, jossa lukee "Mannerheim oli homo." En kuitenkaan suosittele jäkimmäistä kenellekään, joka arvostaa henkikultaansa.