Pleistoseeni-lemmikki

Lemmikki.

"No niin, pikku Kerttu-Eemeli, nyt ei kiipeillä lainkaan sinne puuhun keskellä julkista paikkaa, ettei sitten taas satu. Tikkuja saat vielä sormiisi, ja sitten taas itkuttaa. Sitäkö tässä nyt haetaan? Niinkö? Isot pojat voivat kiivetä sinne puuhun kun ovat hurjempia, mutta ei meidän pienen Kerttu-Eemelin sinne tarvitse nyt mennä."

Jos siis pikkuisen maa-laiskiaisen (Megalocnus jeffersonii) hankkii lemmikiksi, niin pitää olla varovainen, ettei päästä sitä sekoilemaan aivan joka paikkaan. Suttaa vielä turkkinsa kuraan ja kiipeää puuhun ja sitten saa taas hävetä ja soittaa palokunnan hakemaan se alas. Kivasti tikkaita pitkin sitten hakevat palomiehenköriläät pikkuisen Kerttu-Eemelin sieltä puusta. Ja sitten olaan niin pahoillaan, että häntä vain möllöttää koipien välissä loppuillan. Pahuksen elikko ei edes opi. Ei varmasti saa jälkiruokaa tänään.

Kuriton lemmikki.

"Ei, Kerttu-Eemeli ei nyt kiusaa sitä naista siellä. Nyt riittää tuollainen kuriton viattomien naisten kiusaaminen, Kerttu-Eemeli, nyt heti takaisin sieltä. Ja jätetään ne muut ihmiset sitten kiltisti omaan rauhaan, eikö niin? Ei Kerttu-Eemeliäkään täällä kukaan kiusaa."

Tosin vakavasti puhuen, nämä pahuksen maa-laiskiaiset ovat harmillisen kurittomia otuksia. Jos silmä vähänkin välttää, niin ovat heti pahojaan tekemässä. Ei ihme, että kuolivat sukupuuttoon plleistoseenikaudella ja vaipuivat esihistorian hämäriin. Mutta ajatelkaapa niitä kavereita, jotka 20000 vuotta sitten tallustelivat maa-kannaksen poikki Pohjois-amerikkaan ja tapasivat moisia otuksia. No, huomasivat tietenkin, että niistä saa aivan mainion lounaan - ja illallisen ja aamiaisen kuukauden ajaksi - mutta jos olisivat onnistuneet mokoman otuksen kesyttämään, niin Espanjalaisilla konkistadoreilla olisi ollut ihmettelemistä yrittäessään vallata jättiläislaiskiaisilla ratsastavilta natiivelta Ameriikan mannerta. No, niin ei käynyt, mutta spekulointi on aina melkoisen hauskaa.