Voikukka

Talvinen kohmelo on tainnut siirtyä lähemmäs napapiiriä, jonnekin Kuopion ja Jyväskylän välimaastoon - tai sitten Skotlantiin kelttien kiusaksi - ja englantilainen luonto on alkanut vihdoinkin heräämään horroksestaan.

Kärttyisä voikukka.

Tai ainakin voikukat (Taraxacum officinale) ova ryhtynet työntämään kellertäviä kukkiaan kohti taivasta niin tienpientareilla kuin katukivetystenkin välissä - joskin hiukan kärttyisinä siitä, että vettä on ollut joko liian vähän tai sitten se on ollut kiinteää. Vaikuttaa siltä, että se hemmetin kellojen ruuvaaminen kesäaikaan siirtymisen merkiksi aiheutti niin kovaäänisiä kiukkupuuskia, että kasvitkaan eivät kyenneet lepäämään rauhassa. Samaan aikaan kun edellisvuoden hipit vasta paljastuvat hankien alta eräässä ilottomien öiden maassa (Vai oliko se työttömien vöiden? Yökkömiehen koiden? Mikä se nyt oli?) sen merkiksi, että rantojen miehet voivat kömpiä asuntoloistaan pummimaan tupakkaa ja viinaa ilman välitöntä paleltumisvaaraa, täällä on ehditty jo hörppiä kesäistä koktailia terassilla erivärisillä pilleillä ja pikkuisilla sateenvarjoilla koristellusta grogilasista. Tai siis sellaista suomalaistyyppistä pelkistettyä koktailia: lageria varustettuna limen siipaleella ja jääpalalla.

Mutta englanniksi kyseisen kuvaamani kasvin nimi on huomattavasti kauniimpi kuin suomalaisittain töksähtävä voikukka. "Dandelion." Nimi ei tosin enää kuulostanutkaan niin kauniilta kun opin sen juontavan juurensa ranskaan ja sanoihin "dent de lion", mikä tarkoittaa leijonan hammasta. Pahuksen ranskalaiset pilasivat tämänkin - joskin kutsuvat kasvia nykyisin nimellä, joka viittaa lähinnä vuoteen kasteluun. Mutta miksi kasvia kutsutaan mielikuvituksettomasti väriin perustuen voikukaksi? Todella mielikuvituksetonta.

Mutta eipähän tarvitse enää tuijottaa yöpakkasen puolelle painuvaa pakkasmittaria ja jäisiä pihateitä. Ja voikukatkin tottelevat kuria ja väistävät kiltisti painuen maanrakoonsa aina nähdessään ihmisiä. Tai ainakin painuvat sitten syksyllä, jolleivät hetimiten.