Vapaa-aika

Ovimatto.

Mistä erottaa susikoiran ja ovimaton? Ei, kumpikaan ei nouda keppiä keskellä hellepäivää - etes ovimatot eivät ole niin typeriä. No tietenkin siitä, että susikoiran korvat lepattavat tuulessa. Kuka muka luuli, että ovimatoilla on korvat?

Vakavasti puhuen (no jotakin pseudovakavaa kuitenkin), koiraparat ovat vaan tainneet päästä pohdinnoissaa asian ytimeen. Kaiken tarkoitus on ottaa rennosti ja pitää hauskaa, eikä hännän ajoittainen heiluttaminen ole muuta kuin hyvästä. Siinä olisi ihmiskunnalle opettelemista (no ehkäpä hännän heiluttelun voisi korvata jollain muulla rentouttavalla toimenpiteellä).

Sitruuna.

Miten olisi vaikkapa rentouttava lasillinen sitruunamehua (no hiukkasen tequilaa sinne kannattaa aina kaataa yhdessä sokerin kanssa) tuoreista omasta puusta poimituista sitruunoista? Sitten ajattelin ottaa mukavan asennon nojatuolista ja katsoa kun isot pojat pussittavat palloja Sheffieldissä. Tarkoitan siis sitä, että aion ottaa rennosti ja korvaan hännän heiluttelun urheilusuoritusten seuraamisella. Siinä samalla voikin kivasti tarkkailla taivaalla liitäviä Chilen haukkoja (Accipiter chilensis) ja kaktuksissa pörrääviä iso-orvokkikolibreja (Colibri coruscans) - ei toivoakaan muuten saada niitä tarttumaan kameraan, ovat pahuksen nopealiikkeisiä näin Homo kömpelys sapiensin hidasliikkeisestä näkökulmasta katsotuna.

Skotlannin valinta

En tarkoita valinnalla mitään valintataloja ja sellaisia marketteja, joista alempi keskiluokka ostaa nakkeja ja maksalaatikkoa ja muuta koiranruokaa lapsilleen (en syöttäisi moista roskaa edes naapurin räksyttävälle piskille). Tarkoitan valintaa korporatokratisen poliisivaltion ja itsenäisen päätöksenteon välillä. Vähän kuin annettaisiin tsaarinaikaiselle Suomelle mahdollisuus päättää ollaanko Venäjän vasalleina vai päätetäänkö itse maan asioista. Tietenkin sillä erotuksella, että Pietari suuren Venäjä kohteli Suomea silkkihansikkain verrattuna siihen miten englantilaiset isännät käytävät skotlantilaisia alamaisiaan surutta hyväkseen.

Vapaa Skotlanti.

Tarvittaisiin varmaankin uusi sellainen Mel Gibson kertomaan skoteille, että kannattaa lakata tukemasta Englannin ryöstökapitalismia, pitää öljy- ja kaasurahat itsellä, kieltäytyä yksityistämästä terveydenhuoltoa (kun terveydestä tehdään bisnes, niin mitä luulette onko alan yrityksillä motiivia hoitaa ihmisiä, jos on tuloksellisempaa pitää heidät kipeinä ja myydä heille lääkkeitä?) ja poliisivoimia kuten Englannissa, ja kertoa englantilaisille minne saavat parkkeerata ydinsukellusveneensä, nuo maailman kalleimmat turhakkeet, joita ei voi käyttää missään olosuhteissa ja jotka maksetaan skottien verorahoista ja selkänahasta (ja joiden hinnalla voisi poistaa köyhyyden ja kurjuuden koko maasta mutta se ei taida olla kapitalistisessa riistoagendassa, jossa köyhillä on kapitalismi ja markkinatalous mutta rikkaille tarjotaan sosialismia - varsinkin pankkisektorille, jonka voitot aina yksityistetään mutta tappiot voi kätevästi sosialisoida koko kansalle) kuten siellä suuressa Ameriikassa.

Skotlanti nyt vain tuli mieleeni, kun fanaattinen kämppis hehkuttaa kyllä-vaihtoehdon etuja jatkuvasti. Etuja muuten on huomattavan paljon, ja haittoina on lähinnä se, että ihmiset pelkäävät muutosta. Vähän niikuin se sammakko siinä kattilassa. Kaikki mittarit näyttävät, että vesi lämpenee ja kaikki ymmärtävät, että kiehuminen uhkaa mutta kattilasta hyppääminen on liian pelottavaa, jotta se olisi todellinen vaihtoehto (sama muuten pätee ihmiskuntaan ja ilmastonmuutokseen - on liian pelottavaa ottaa tosiasiat tosiasioina ja tehdä jotakin, joten sen sijaan istumme kattilassa tappiin asti, kirjaimellisesti).

Pihatonttu.

Lähetän sympaattisen viestin koko ihmiskunnalle. Vaikka uhmiset nyt ovatkin typerämpiä kuin keskimääräinen sammakko, niin toivoisin, että tosiasioiden tunnustaminen ei olisi niin vaikeaa. Länsimaiset valvontayhteiskunnat ja riistokapitalismi ovat tulleet tiensä päähän. Ne eivät ole humaaneja eivätkä ratkaise ongelmia, vaan täyttävät rikkaiden taskut vieläkin suuremmilla rikkauksilla. Ilmastonmuutos lisää köyhiin kohdistuvia paineita, koska ruoan hinta nousee aluksi miljardin ihmisen ulottumattomiin (ja sillä aikaa EU päättää käyttää peltopinta-alaa biopolttoaineisiin, nerokasta). Katsokaa nyt tuota sympaattista tonttua, se haluaa, että skotit hyppäävät pois hyväksikäyttäjän kelkasta ja että ihmiset tulevat järkiinsä. Mutta se onkin optimisti. Yksilö voi olla älykäs mutta ihmiset ovat aina lampaita. Tai sammakoita kattilassa tässä tapauksessa.

Piikikäs puutarha

Piikikäs kasvusto

Voin vakuuttaa, että tuntuman ottaminen chileläiseen kasvustoon on kivuliasta. Ja sitten tarvitaan pinsettejä, laastaria ja desinfiointiaineita (siis myös haavat on syytä desinfioida, jotteivät tulehdu). Ja on täysin varmaa, että kaikkia piikkejä ei saa kaivettua talteen ihon alta, vaan jäävät sinne muistuttamaan kasvikunnan tehokkaista puolustusmekanismeista. Kuka käski kaatua kaktukseen matkalla alas vuorelta, vaikka reitinvalinta olisikin ollut optimaalinen ja mukaillut mäen gradienttia. Onneksi nämä piikikkäät paholaiset eivät sentään hyökkää kimppuun, kuten saattaa käydä varomattomille autoilijoille näiden körötellessä kotikatua ja houkutellessa lyhtypylväitä, liikennemerkkejä ja postilaatikkoja hyökkäämään kimppuunsa aivan pyytämättä ja yllättäen.

Eivätkä kasvustot ole sen siloposkisempia myöskään observatorion pihamaalla, huolimatta puutarhurin päättäväisistä kitkentäsessioista (tämä on tietenkin vitsi, koska jos palkan maksaa pähkinöinä, niin palvelukseen saa korkeintaan apinan tai jatko-opiskelijan). Kaktukset eivät kuitenkaan taida kuulua kitkentäkohteisiin, koska vaarallisen työn lisää ei makseta. Siksipä meinasin saada toiseenkin kyynärvarteen piikeistä verisiä merkkejä kävellessäni kaktustarhan halki tutustumaan alueen teleskooppivalikoimaan. Vaikka en niistä juuri mitään ymmärräkään. Ne ovat niitä astronoomikkojen juttuja. Taidan itse tyytyä vain ihastelemaan kasvikunnan yksilöitä - ja niitäkin turvallisen välimatkan päästä, etteivät pääse yllättämään kuten faksit kepulaisia (samojen juttujen uusiokäyttö pistää huolestuttamaan mutta luultavasti kuumuus on vain saanut pääni pehmenemään, joten ei ole syytä huoleen).

Puutarha.

Vuoriston fauna

Etelä-amerikkalainen aavikkokettu (Lycalopex griseus) ei tietojeni mukaan ole kettu ensinkään, vaan kuuluu oikeastaan koiraeläimiin yhdessä, niin, koirien, susien, sakaalien ja kojoottien kanssa. Loistava malliesimerkki konvergentista evoluutiosta (ei, lentävä spagettihirviö ei luonut maailmaa ja eläimiä sen mukana lajiensa mukaan seitsemässä päivässä toisin kuin pastafarit uskovat).

Kesyaavikkokettu.

Ja jotta kykenisi elämään karuissa aavikon olosuhteissa, kettujen on oltava poikkeuksellisen nokkelia ravinnonhankinnan suhteen. Toisin kuin levinneisyysalueensa vähemmän karuilla alueilla, aavikkoketut eivät syö sammakoita ja etanoita (kuulostaa ranskalaiselta keittiöltä - melkoisia kettuja ne ranskalaiset), vaan ovat oppineet käyttämään hyväkseen sämpylänmuruja ja makkaranpaloja tarjoilevia tähtitieteilijöitä. En tosin heltynyt antamaan kettupololle nakkeja, vaikka se keikisteli kanttiinin ovella korvat luimussa valmiina tekemään jos jonkinlaisia temppuja herkkupalojen toivossa. Toisin kuin ranskalaiset, ketut eivät häpeä alentua kerjuupuuhiin (vaikka Sarkozy kyllä alentui kerjäämään itselleen tämän tästä laatikkoa, jotta ei näyttäisi niin tavattoman lyhyeltä ja säälittävältä muiden valtionpäämiesten keskellä).

Villiintyneet aasit sensijaan eivät kuulu etelä-amerikkalaiseen faunaan muutoin kuin siksi, että mantereella aikoinaan sekoilleiden espanjalaisten elikot pääsivät villiintymään autiomaassa. Parasta kuitenkin on, että nekin ovat oppineet kerjäämään, koska sattuneesta syystä alueen heinikonkasvu on, sanoisinko, jokseenkin heikkoa. Siksi muutama elikko tulikin katsomaan Auringon laskua - ajatuksena saada muutama tuore salaatinlehti taikka vaikkapa porkkanaraasteen jämät. Niitä ranskalaiset eivät varmasti syö - ovat makuaisteineen niin sanotusti "omassa kastissaan".

Aavikkoaasit.

Tähtitiede ei ole rakettitiedettä

Punainen kanuuna.

Tällä kanuunalla ei ammuta kärpäsiä, vaikka muuttuisivat härkäsiksi. Kyseinen sveitsiläisen insinööriosaamisen taidonnäyte on ennemminkin verattavissa (vaikka sitä kanuunaksi kutsutaankin) thaimaalaisen marjastajan mustikkakoriin. Ja ei, ei sillä kerättäisi mustikoitakaan, vaikka vuorenrinteillä kasvaisivatkin, vaan fotoneita, näitä vikkeläliikkeisiä sähkömagneettista voimaa välittäviä hiukkasia, joiden virtaa kutsutaan joskus kansantajuisesti "valoksi". Fotonikoriin siis kerätään riittävä määrä hiukkasia (jos tämä kuulostaa taikuudelta, niin sitä se on minunkin mielestäni) aina tiettyyn rajaan asti (vähän kuin suomalaisessa oluttuopposessa siihen puolen litran viivaan asti), jotta fotoneita saadaan kannettua tietokoneelle riittävä määrä mutta jotta eivät pääse läikkymään niin sanotusti reisille matkalla takaisin muun pöytäseurueen luokse. Kylläpä tulikin jano.

Nestepytty.

Tämä puolestaan ei ole oluttynnyri (edelleenkin janottaa), vaan astia, jossa säilytetään nesteytettyä typpeä, tuota jokaisen fysiikan laboratorion kulutustuotetta, jonka avulla voi tehdä esimerkiksi magneeteilla leijuvia junia (kuten Shanghain lentokenttäpikavuoro tai Turun yliopiston pikkuruinen maglev juna) tai sitten vodkasorbetteja, joita voi sitten kivasti lusikoida suuhunsa mutta ainoastaan päihtymistarkoituksessa, joten sopinevat lähinnä opiskelijabileisiin. Tai sitten sillä voi jäähdyttää sen kanuunan alle sijoitetun "marjakorin" sopivan viileään lämpötilaan. Antakaas kun selitän. Aivan kuten teurastamolta tullutta sisäfilettä kuuluu säilyttää kylmässä aina kaupan tiskille asti (nälkäkin taitaa vaivata), myös oluttuoppiin, tai siis marjakoriin, eli fotonikoriin, kerätyt fotonit pilaantuvat nopeasti liiassa kuumuudessa. Jos on liian lämmintä, ne saattavat karata jonnekin observatorion nurkkiin samalla tavalla (no melkein) kuin liian lämmin olut kuohuu ja pursuaa ulos siitä tuopposesta, jos sitä ei ole kaadettu maltilla. Ja sitten se on taas reisillä. Tai jotakin sinne päin.

Toimisto.

Koko ylläkuvattua toimitusta voi sitten seurata tylsistyneenä näytöiltä, joilta saa selville yhdellä silmäyksellä niin planeettojen asennot kuin oluttuoppien lämpötilat - ja täysin reaaliajassa. Oikeastaan koko toimitus on automatisoitu paremmin kuin sen pipaa viilentävän oluttuopposen tarjoiluprosessi, joten ehdin jo hetken ihmettelemään miksi vaivauduin kunnioittamaan paikkaa läsnäolollani. Olisin huomattavasti mielummin vaikka poimimassa mustikoita. Tai sitten sen rakkaudella kaadetun oluttuopposen äärellä. Taidankin toteuttaa jälkimmäisen operaation heti kavuttuani alas tältä lentävän spagettihirviön ja baarimaijojen hylkäämältä kukkulalta.

Kannattaa muuten huomata tarkkaamon pöydälle huolellisesti asetetut nenäliinat. Niillä on tarkoituksensa - multikiljardin instrumentteja käytettäessä mitään ei jätetä sattuman varaan. Niitä tarvitaan sitten kun homma on jo reisillä (tai marjat maassa) ja tulee itku.

Aavikko

Aavikko.

Onko tuo sellainen aavikkokataja? Jotakin hietikkovarpuja kuitenkin, jotka pistävät ja viiltävät kaikenlaisilla piikeillään, jos valkoinen mies menee alle metrin päähän tepastelemaan. En ymmärrä miten joku valitsee asua tällaisessa paikassa, vaikka Lontoon säähän tottuneena kuiva aavikkotuuli on suorastaan nautittava, kun hiki ei pääse kastelemaan ohimoa edes suorassa Auringon paisteessa (luulisin, en aio koettaa mennä suoraan paisteeseen aivan samasta syystä kuin en suosi myöskään lajityypillistä toimintaa hiekkarannoilla, johon liittyy mahdollisimman aktiivinen orvaskesin käryttäminen ja ihosyövän metsästys). Pysyn mielummin kahvimukin tai virvoitusjuomien ääressä ilmastoidussa sisätilassa. Ulos voi sitten uskaltaa uskaltaa illan hämärryttyä.

Vaikka Atacama ei olekaan mikään valkoisen miehen paikka, eikä oikein minkään muunkaan ihmisen paikka (villiaasit tosin näyttävät viihtyvän vuoren rinteillä), niin kannattaa täällä käydä ainakin näköalojen takia. Viimeksi kun näin näin monta vuorta samaan aikaan, tuijotin muistaakseni Tiibetin karttaa (tai sitten se oli elokuvissa, kukapa tietää). Että ovatkin viitsineet kasata kaikki nämä nyppylät juuri tähän yhteen ja samaan paikkaan.

Sveitsiläinen.

Mutta kyllähän sitä täytyy olla maisemia katseltavaksi, kun vuoren huipulla olisi muutoin kovin tylsää. Vaikka tarkoituksena onkin lähinnä nukkua päiväsaikaan (baarireissut eivät ole ainoa syy siihen, että päivä saattaa kulua torkkuessa), niin pakotin itseni nappaamaan kuvan sveitsiläisestä teleskoopista päiväunien välissä ennen kuin hiippailen hämärän saavuttua suuntailemaan sitä kohti mitä kummallisempia taivaan kohteita. No oikeastaan robotiikka hoitaa suuntaamisen. Ja jonkin insinörttisedän näppäilemä ohjelmisto kontrolloi sitä robotiikkaa, kunhan sille syöttää koordinaatit. Ja James valitsi kohteet, joten minulle ei juuri hommia jäänyt. Mutta kuitenkin. Kyllähän sitä nyt vuorelle kannattaa aina silloin tällöin kiivetä, vaikka joudunkin menemään itse vuoren luokse sen ollessa liian ylpeä tullakseen minun luokseni (en tainnut olla tässä suhteessa Muhammedia parempi, hemmetti).

Näköala on kuitenkin aivan kohtuullinen suhteutettuna vaivannäköön. Jouduin kuitenkin istumaan bussissa ainakin kaksi tuntia. Sellainen rahvaan kulkupeli, jossa takapuoli puutuu tunnottomaksi.

Mäennyppylät.

Turvallista

Turvallinen koti.

Paikan natiivit osaavat pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Tai ainakin hakevat sen tunnetta ties mistä korkean teknologian härpäkkeistä, kuten sähköaidoista, murtohälyttimistä ja valvontakameroista. Täällä on siis pakko olla erittäin turvallista - jos vain sattuu olemaan oikealla puolella rotanmyrkyllä valeltua ja miinoitettua, sekä kameroin valvottua kotipihaa ympäröivää parimetristä aitaa. Siinä sitten oppivat kivasti lapsetkin, että kaikki ohikulkijat ovat potentiaalisia murhamiehiä, ja että kaltereilla verhoilluista ikkunoista ei niin vain karatakaan, vaikka eteinen lainehtisi helvetillisenä liekkimerenä tulipalon sattuessa. En haluaisi olla natiivina natiivin paikalla, jos avain sattuisi hukkumaan. Kun omaa kämppään ei pääse linnoitettujen rakennelmien läpi, eikä naapurin oveen pääse koputtamaan sen ollessa sen seitsemällä lukolla lukitun portin takana, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi jäädä pötköttämään tien vierustalle ja odottelemaan chileläisittäin "ihan kohta" saapuvaa lukkoseppää.

Kaikkein käsittämättömintä on kuitenkin paikallinen tapa pitää pihallaan koiratarhaa, joka koostuu lähinnä susien ja kojoottien risteytyksistä, jotka räksyttävät minkä keuhkoistaan pystyvät aina kun joku kissaa suurempi (tai pienikokoinen kissa) elikko, ihmiset mukaan lukien, hengittää sadan metrin säteellä pihasta. Mieleni on jo tehnyt opetella muutamia korealaisia reseptejä siltä varalta, että joku niistä nelijalkaisista luppakorvista sattuu edes ajattelemaan hampaidensa upottamista sääriluihini. Minä kyllä tiedän millaisessa kastikkeessa koran voi grillata murreaksi (ja pihallani sattuu olemaan tarkoitukseen sopiva kaasugrillikin, jota voi kivasti käyttää tuntikausia pienellä lämmöllä grilliherkkujen valmistukseen).

Luultavasti vahtikoiran käsite on niin kovin erilainen tässä tuloerojen luvatussa maassa (ihan turha valittaa siellä pumpuliin käärityssä demarisuomessa, jossa kaikille maksetaan aivan yhtä paljon riippumatta siitä mitä tekee tai tekeekö mitään). Mutta itse en saisi nukutuksi koiralauman ulvoessa postipoikia ja baarireissultaan saapuvia seurueita kellon ympäri.

Mutta ehkäpä se on sitten turvallista, että joutuu pelkäämään henkensä puolesta, jos saapuu kotiin pienessä hutikassa, eikä muistanutkaan ostaa matkalla ryynimakkaroita ruoaksi pihalla odottelevalle petolaumalle. Se on ainakin aivan varmaa, että jokainen murtovaras muistaa ottaa niitä mukaansa.

Hengenahdistuksia

Maisema.

Pysähdyn tasaamaan hengitystäni tien laitaan. Hikipisarat putoilevat hiljalleen kuumaan asfalttiin mutta haihtuvat ennen kuin ehtivät jättää siihen märkää jälkeään. En ole maailman katolla mutta voisin aivan yhtä hyvin ollakin, päätellen henkeäsalpaavasta maisemasta lumihuippuineen (ikävästi lumilepardit ovat toisaalla ja laskettelukeskukset ovat vielä kiinni).

Euroopassa seikkaillessaan sitä ei ainakaan ole päässyt tottumaan siihen, että "ysipistekakkonen" on suunnilleen jokapäiväistä kauraa. Enkä nyt puhu sellaisen kovien jätkien sukuelimen jatkeen kaliiberista, vaan maanjäristyksestä richterin asteikolla. Vertailun vuoksi, "kasipistekasi" tappoi hiljattain yli kymmenentuhatta ihmistä Iranissa ja alle seiskan pikkuinen täristys tuhosi koko Haitin infrastruktuurin (sikäli kun sitä oli olemassa) jättäen satoja tuhansia kodittomiksi ja tappaen tuhansia. Paikallisia tämä pieni järistys huvitti, kun shampoopullot putoilivat kaupoissa hyllyiltä ja kaksi ihmistä kuoli sydänkohtaukseen taikka mihin lienee hengenahdistukseen. Itse en valitettavasti päässyt kokemaan moista luonnonoikkua, koska se sattui noin tuhat kilometriä pohjoisempana. Harmin paikka. Pitänee lähteä metsästämään jälkijäristyksiä paikan päälle.

Kaikki tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että maisema vain paranee vanhetessaan. Andit nimittäin kasvavat edelleen, joten taidan ottaa mukavan lepoasennon, lasillisen jotakin kylmää ja kirpeää juomaa (kaipirinja sopisi) ja viettää iltapäivän tarkkaillen vuorten kasvua. On syytä ottaa rennosti, ettei ala ahdistamaan - ja sellainen peli ei kyllä vetele.