Pubikoira

Charlie.

Charlie on pubikoira. Sen suosikkiharrastuksiin kuuluu naisten vessan edessä käytävällä istuminen ja rapsutusten kerjääminen kaikilta (pääasiassa kuitenkin siltä kauniimmalta sukupuolelta), jotka sattuvat kulkemaan ohitse. Jos on liian hiljaista, se saattaa kiertää ympäri pubia kerjäten huomiota, vaikka ei jaksakaan kovin kauan - on raukka tullut jo vanhaksi.

En oikein tiedä kuinka paljon koiria maassa riittää mutta mukavaa on se, että ne saavat tulla pubiin sisälle. Sama pätee tietenkin ihmisiinkin: jos käyttäydyt kiltisti, et lennä pihalle ja sinulle tarjoillaan. Koirille tarjoillaan vettä ja keksejä. Ihmisille olutta ja sipsuja.

Sakkorysä.

Suomessa voitaisiin ottaa oppia toisestakin piirteestä näiden natiivien suhtautumisessa koiriin, niiden lenkitykseen ja omistajiin. Tuhannen punnan sakko, jos jätät noukkimatta lemmikkisi prosessoiman ruoan maasta, saa varmasti kenet hyvänsä toimimaan tarkoitetulla tavalla. Eikä tämä todellakaan ole mitään "koirafasismia" tai "poliisivaltiotouhua", vaan kohtalaisen järkevää. Jos usea ihminen asuu samassa paikassa ja muodostaa sosiaalisen kanssakäymisen verkoston, on tärkeää pitää paikat siistinä ihan yleisen viihtyisyydenkin vuoksi mutta myös hygieniasyistä. Lumen alta paljastuvaan yllätykseen astuminen nyt on vain kohtuullisen ikävää maassa, jossa kenkiä ei oteta pois sisätiloissa muutoin kuin nukkumaan mentäessä.

Niin, Charlie osaa myös laulaa. Jos sille puhuu korkealla äänellä, se alkaa ulvomaan kimeästi mukana. Eihän sitä tietenkään kauan jaksa kuunnella mutta voittaa se kevyesti keskivertokaraokeartistin, joka kuvittelee liikoja itsestään.

Rahapelien aatelia

Lontoon tien biljardiklubin tuotosta suurin osa tulee kuulemma hedelmäpeleistä. Sinällään tilanne ei ihmetytä, koska Suomessa eläkeläiset, työttömät ja teinit, sekä muut köyhät, osallistuvat paradoksaalisesti tähän vapaaehtoiseen veronkantoon kaikkein aktiivisimmin. Täällä tuotto menee kuitenkin biljardisalin pitäjälle ja kyseisen malliseen uhkapeliin vaaditaan viranomaisen lupa. Itse pelaan kuitenkin parempia uhkapelejä. Niitä, joissa "jakaja voittaa aina" ei enää pädekään. Ysipalloa 9 voittoon viidelläkympillä. Ja ketäs muuta kuin sympaattista nuorukaista Shahidia vastaan, joka on aina ehdottamassa jos jonkinlaista panosta ties miten hulluihin peliformaatteihin.

Sha rakentaa pakkaa.

Hullu oli sitten itse pelikin. En oikein tiedä mitä tapahtui mutta havaitsin viiden erän jälkeen olevani "nolla-viis, siitä viis" -tyyppisessä suhteellisen tukalassa asemassa päästyäni pöydälle tekemään avauslyönnin kahteen kertaan. Ei sitä oikein voi olla pettynytkään kun ei oikeastaan päässyt edes yrittämään. Jatkoin kuitenkin samalla tavalla ja erä toisensa jälkeen kääntyikin sitten minulle. Olimme luultavasti molemmat yhtä hämmästyneitä kun pussitin ysipallon yhdeksännen kerran putkeen ja kuittasin viisikymppiä lukemin 9-5. Todella kummallinen peli.

Hedelmäpeli.

Vielä kummallisempi on paikallisten rahapelikulttuuri. Pelatessamme biljardia eräs natiivi tuli klubille tuuppasi 300 puntaa hedelmäpeliin ja häipyi hävittyään kaiken noin puolessa tunnissa. Jää moni suomalainen eläkeläinenkin toiseksi. Mies kuulemma toistaa suunnilleen saman toimenpiteen joka toinen viikko. Kuulostaa erittäin hyödylliseltä mutta kai siitä silti voi saada jonkinlaisia kiksejä. Tuskin kuitenkaan 300 punnan arvosta.

Bussissa on mukavaa

Ei, se ei suvaitse saapua vieläkään. Ei muuta kuin musiikkia kovemmalle, kädet taskuun, ettei tihkusateinen viima pure, ja rento noja pysäkin katokseen. Ei sillä, että bussin odottaminen olisi turhauttavaa, koska ei se ole. Turhauttavaa on se, että nämä pahuksen opiskelijat esittävät parhaimmat ADHD piirteensä ja poukkoilevat bussikatoksen aikatauluosaston ja uudenkarhean aikataulunäytön välillä hermostuneempana kuin häkitetty tiikeri. "Ei, kaveri, en tiedä milloin bussi tulee." "Ei, en tiedä onko se jo mennyt." "Kultaseni, tuo kärsimättömyytesi on raivostuttavaa."

Ei kai se voi olla minun vikani, jos hienossa (Windows pohjaisessa - asia paljastui softan kaaduttua eräänä päivänä kokonaan) näyttötaulussa ei satu lukemaan sitten mitään. Eikä sekään ole minun vikani, että bussit eivät satu noudattamaan (tai tietämään) painettuja aikatauluja. Hermostunut bussipysäkin ympärillä parveilu ei kuitenkaan muuta mitään, joten asiaan voi aivan hyvin suhtautua rauhassa musiikkia kuunnellen, kirjaa tai lehteä lukien, taikka viihdyttämällä itseään vaikkapa katsomalla ylilentäviä airbusseja. Toisaalta, on se kohtalaisen koomistakin, kun viidentoista minuutin odottelun jälkeen nämä nuoret tulevaisuuden toivot (eli opiskelijat) kyllästyvät ja poistuvat paikalta vain todetakseen olevansa liian kaukana pysäkistä, jotta ehtisivät runsaan vartin myöhässä tulleeseen linja-autoon. Säälittävää, pahuksen kaikki-heti-nyt-minulle -sukupolvi. Eikä vartti tarkoita muutenkaan mitään, koska puolen tunnin välein kulkevia busseja saa välillä odottaa tunnista puoleentoista.

Toinen sisäistä hymyilyä aiheuttava rituaali ovat vihaiset puhelut tyttö- tai poikaystävälle, joissa huudetaan suureen ääneen "emmävoisillemitäänkunnoisaatananbussiteikuljeajallaan" - tietenkin maustettuna lukuisilla F- alkuisilla sanoilla. Ja sitten kierretään taas pysäkkikatoksen ympäri tavoitteena kuluttaa tennareihin reikiä laiskalla laahustavalla askeleella. Jos busseilla liikkuminen aiheuttaa oikeasti ongelmia, niin lähtisit liikkeelle aikaisemmin. Vaihtoehtoisesti tukevaan kuntoon päässeelle takamuksellesi tekisi kävelyn tyyppinen ratkaisukin pelkästään hyvää - mikä tulee todistettua lähes joka päivä, kun nämä sankarit hyppäävät lopulta saapuneesta bussista pois 15 minuutin kävelymatkan ja kolmen pysäkin välin päässä. Kannattiko odottaa kolme varttia?

Jos tilanne kuitenkin on se, että haluaa matkustaa 10 kilometriä ja valitsee kulkuneuvokseen bussin, ei kannata valittaa. Jouduin tosin kesällä kokeilemaan taksin tilaamista pariin otteeseen myöhästyttyäni illan viimeisestä autosta. Sillä kerralla se oli tietenkin ajoissa. Mutta bussit ovat kivampia. Ainakin kun muistaa kantaa jotakin hyvää lukemista mukanaan.

Helvetin joulukatu

Kävellessäni yksityisen sanomalehtiklubini kokoukseen pubiin, ajattelin jo sunnuntain The Independent ja The Sunday Times -lehtien viiltäviä analyyseja maailman ja Britannian asioista. Sitä vain olettaa aina, että kaikki asiat menisivät suunnitelmien mukaan. Keskustassa oli kuitenkin suunnattu valonheittimiä taivaalle ja ripustettu puut pullolleen värikkäitä valoja ja hassuja koristeita. Keskustan torille oli lisäksi tuotu pienimuotoinen huvipuisto, jossa penskat saivat hattaraa ja neonväreissä loistavia hilavitkuttimia (tuo sana onkin muuten ihan liian aliarvostettu) onkiessaan muovisia sammakoita ylihintaan. Unohdin ihan, joulukatu oli avattu. Helvetin joulukatu.

Liikenneympyrä ja katu.

Muistinkin taas säännöllisesti jokaisena vuonna mielessäni heräävän kysymyksen. Milloin kevään puolelle siirtymisen juhla muuttui aivottomaksi osta-kaikki-tämä-kun-muutkin-ostavat -päiväksi. Tai ei edes päiväksi, vaan nyttemmin jo useaksi kuukaudeksi. Aivan kuten Suomessakin, täässä hiukan suuremmassa valtionkirkon maassa Joulusta on tullu kaupallisuuden (vaikka kukaan ei oikeasti mitään erityistä tarvitsekaan) ja uskonnollisten rituaalien (joiden tarkoitusta voi vain arvailla, koska kukaan ei muista niitä kuitenkaan) oksettava sekoitus, jossa ihmiset toimivat kuten he olettavat muiden haluavan ilman minkäänlaista omaa ajatusta siitä, mikä olisi oikeasti hauskaa.

Hyvä on sitten, leikitään mukana. Punainen, tuo kaunis Joulun väri symboloi oikesti Jessen verta. Repikää siitä, kun koristelette sen pakanakuusenne. Voitte lisäksi vielä miettiä mokoman sadistisen tradition merkitystä ajattelemalla mitä olisi tapahtunut, jos Jesse olisi teloitettu 300 tai 100 vuotta sitten jollakin vähemmän brutaalilla tavalla. Antaisitteko lastenne kantaa kaulassaan kultaista giljotiinia tai kultaista sähkötuolia? En uskonutkaan, että antaisitte. Ainiin mutta Joulussahan olikin päällimmäisenä syntymä eikä kuolema.

Paitsi, että Jessen syntymäpäivä on tuntematon, myöskään syntymävuosi ei ole tiedossa. Ei oikeastaan ole edes selvää oliko koko henkilöä olemassa, vai perustuuko koko satu useaan samoihin aikoihin vaikuttaneeseen populistiin. Mutta hyvä on. Maria siis pamahti paksuksi pyhällä hengellä jakomielitautisen mielikuvitusolennon toimiessa siittäjänä ja synnytti tälle pojan, joka oli samaan aikaan oma isänsä. Ja Joosef ilmeisesti katseli sivussa kateellisena kyseistä toimitusta. Ja tätäkö me juhlimme? Oikeasti?

No, Joulun kaunis aika on oikeasti juhla-aikaa kauppiaille, tukkumyyjille, tuotteiden valmistajille ja kaikille, jotka ovat sijoittaneet koko ketjun johonkin osaan. Tätäkö me halusimme? Että Joulun aikaan jatkuvasti kutistuva pallomme tuhoutuisi vieläkin nopeammin? Hieno joululahja tuleville sukupolville. Ehdotankin, että päivitämme koko juhlan uudelle vuosituhannelle ja annamme sille sen arvokkuuden, joka sille kuuluu (oma näkemykseni) keskitalven, lähestyvät kevään ja yhdessäolon juhlana. Itse aion viettää älä-osta-mitään -joulua (pienellä), koska älä-osta-mitään -päivä on liian mieto. Ja ei, ajatus ei ole minun mutta toivon, että kaikki liittyvät seuraan:

http://www.buynothingchristmas.org/

Sanomalehtiklubi sen sijaan oli hyvin onnistunut. Sunnuntaisin pubissa saa olla rauhassa ja tehdä lehdistökatsauksen pohjanmaan kautta. Käytin siihen aikaa noin 5 tuntia ja nautin joka hetkestä.

Markkinatalous

Markkinataloudessa on se hieno piirre, että voi kilpailla hinnalla. Maailman vanhin kilpailuvaltti taitaa olla se, että myy halvemmalla kuin kilpailija. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että nämä natiivit ovat menneet siinäkin liian pitkälle.

Roskaa punnalla.

Voin kuvitella sen mistälie kauppakoulusta valmistuneen nuoren ja innokkaan "menestyjän", joka keksi ryhtyä myymään ihmisille tavaroita, asioita ja esineitä niin halvalla, että niille syntyisi kysyntää "kun halvalla sai" -periaatteella. Ja kas, PoundWorld oli syntynyt. Sieltä todellakin saa punnalla mitä tahansa, mitä ei tarvita, mille ei ole käyttöä ja minkä heittäisi roskiin joka tapauksessa, jos se jo lojuisi keittiön pöydällä. Parasta on se, että paikka vetoaa ovelasti köyhien (lue: tyhmien) haluun haalia itselleen asioita, joita he kuvittelevat rikkaiden (lue: zeninsä saavuttaneiden, en tarkoita rahaa mutta köyhät tarkoittavat) tarvitsevan. Lopputuloksena nuori ja innokas pyrkyrimme saavuttaa köyhän mielensä tavoitteen ja kasvattaa pankkitilinsä saldon kuusinumeroiseksi muttei muutu onnellisemmaksi ja köyhät pumppaavat viimeiset puntansa kyseisen herrasmiehen tai naisen ferrarin kiillotuskuluihin ja ajautuvat entistäkin pahempaan taloudelliseen ahdinkoon. Jokaisella on kuitenkin oikeus tehdä niin.

Roskaa penneillä.

Markkinatalouden voimat voivat kuitenkin ampua ketä tahansa jalkaan musertavalla voimalla. Kun kilpailija avaa naapuriin kaupan, jossa samaa roskaa, turhia asioita, esineitä ja tavaroita, saa pennin halvemmalla, miten muuttuu asiakkaiden käyttäytyminen? No, köyhät idiootit kuvittelevat tietenkin tekevänsä puhdasta voittoa ostamalla tuotteet 99pennin kaupasta ja säästämällä punnan jokaista sataa ostamaansa hyödyttömyyden manifestia kohti. Ilmaista rahaa. Paitsi, että kuluttajan mieli onkin kiero - 99p Stores ei ajakaan puntakauppaa konkurssiin vaan jakaa asiakaskunnan niihin, jotka haluavat vain päästä halvemmalla ja niihin, jotka epäilevät tuotteissa olevan jotakin vikaa, koska niitä voi myydä 99 pennillä. Seurauksena köyhät, jotka kokevat olevansa liian "posh" kaikkein halvimpaan kuluttavat puntansa PoundWorldiin ja katsovat 99p Storesin asiakkaita nenänvarttansa pitkin. Mitä roskasakkia.

Vitsinä tässä on tietenkin se, että kyseiset kaupat ovat oikeasti St. Albansin keskustassa vierekkäisissä liikehuoneistoissa. Tilanne kuitenkin kuvastaa yrittämiseen kannustavaa mentaliteettia, jossa toisin kuin Suomessa, ei rankaista yrittämisestä, ei hukuteta veroihin, pakollisiin maksuihin ja velvollisuuksiin, annetaan yrittäjän mennä rauhassa konkurssiin kiusaamatta sen enempää luottotietojen menetyksellä (joka on muuten typerä ilmaisu - kyseessä on kuitenkin rasti ruutuun tyyppinen merkintä kohtaan "tähän kaveriin ei voi luottaa") kuin yhteiskunnallisilla velvoitteilla. Jos joku sattuu keräämään itselleen siinä sivussa hiukan omaisuutta, ei siitä rankaista, vaan päin vastoin toimintaa arvostetaan kutsumalla sitä "menestymiseksi". Suomessa asia on toisin. Jos joku sattuu saamaan rahaa hyvästä liikeideasta, tulevat kateelliset ja muut demarit paikalle ja vaativat antamaan kaiken niille, jotka eivät koskaan viitsineet ottaa sitä kuuluisaa lusikkaa kauniiseen käteensä. Yritä siinä sitten.

Pelit ja leikit

Toisin kuin britit tuntuvat tekevän, itse en oikein jaksa harrastaa rallipelejä. Colin McRae nyt oli skotti eikä englantilainen mutta kun nämä natiivit tarttuvat rattiin lopputulos tuntuu olevan aina sama (oli kyseessä sitten rekka, henkilöauto tai helikopteri). En nyt jaksa muistaa selvisikö Colin koskaan maaliin asti Jyväskylässä mutta ainakin 7 ihmistä jäi moottoritie M5:llä matkanvarrelle kohtuullisen lopullisesti. Jos vastaava olisi tapahtunut Suomessa, olisi syynä ollut luultavasti itsetuhoinen väärään suuntaan ajanut rattijuoppo ja sisäministeriössä olisi ryhdytty valmistelemaan pikaisesti lakia, joka tekee rattijuopoista rikollisia. Jos se kielletään, siitä ei enää ole ongelmaa, eikö niin? Ja Neuvostoliitossakin oli rikollisuus kiellettyä, joten sitä ei ollut. Eikö niin? No, Suomessa jouduttaisiin varmaankin tyytymään promillerajan laskuun, alkolukkoihin ja poliisien määrärahojen samanaikaiseen kutistamiseen, jotta ehtivät ratsata rattijuoppojen sijaan Helsingin ravintolapäivien mahdollisia viinitarjoiluja.

Numeroleikki.

Itse pelaan hiukan turvallisempia lajeja, vaikka biljardikeppiä nyt voikin käyttää kohtuullisen vaarallisesti, kuten kokemukseni Cambridgesta osoittivat. Sudokun täyttämisessä ei ainakaan voi olla mitään vaarallista. Korkeintaan onnistumisen tuomaa endorfiinihumalaa (ei, en saanut tuota kuvan ruudukkoa täytettyä, koska keskittymiskyky oli 14 tunnin toimistopäivän jälkeen tiessään), joka saa hiljalleen siirtymään kovempiin aineisiin. Eli siihen palikkapeliin, jossa rakennetaan tornia, jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista suomeksi. Sekin on kuitenkin aika turvallista, vaikka vihainen britti nyt luultavasti voi käyttää aseenaan mitä tahansa tulitikkuaskia jämäkämpää asiaa tai esinettä (ja pyromaanit myös niitä tikkuja). Se tarjoaa niin suuria määriä endorfiinia, varsinkin kun kaveri kaataa koko komeuden, että on pakko siirtyä vieläkin vahvempiin aineisiin hakemaan kovempaa käsien tärinää ja pelkotiloja takaraivoon. Onneksi samalta diileriltä saa muutakin.

Palikkaleikki.

Biljardissa vasta riittääkin sitä endorfiinihuuruista nautintoa. Kämmenet hikoavat niin, ettei mikään pyyhe tai määrä talkkia (engl. "vauvapulveri") pysty kuivattamaan niitä, jalat tutisevat, kun lähtee ottamaan lyöntiasentoa, ja silmät harhailevat lyöntipallon ja kohdepallon välillä tuottaen epävarmuuden visuaalisia signaaleja aivojen kauhisteltavaksi. Kun ysipallo vihdoin painuu vastaansanomattomasti mutta kiusallisen hiljaisella vauhdilla pussiin ja vastustaja nostaa kätensä valmiina tunnustamaan tappionsa, on aivojen mielihyväkeskus hajoamispisteessä lukuisten hormonien tuottaessa sille signaaleja ihmeteltäväksi.

Eipä siinä siis, normipäivä. Narkooseja, rasitusta, villejä visioita ja rentoutumista hyvässä seurassa. Olen varmaankin tulossa vanhaksi, koska en oikein osaa kirjoittaa mitään negatiivista juuri nyt. No, endorfiinihumalassa harvemmin ottaa mikään päähän paitsi ne seitsemän kuollutta ja 51 loukkaantunutta, varsinkin, jos kyseessä oikeasti oli rattijuoppo.

Palloleikki.

Sumussa

Maanantaissa oli sopivasti tunnelmaa, vaikka menin pubiin yksinäni ja siellä ei ollutkaan sitten oikeastaan ketään muuta. Itseni lisäksi ainoina asiakkaina olivat paikalliset blues/jazz kitaristit, jotka soittavat kaikenlaista mukavaa joka maanantai pubin kauimmaisessa nurkassa. Ehdin lukemaan lehden ja höpisemään joutavia baarimaijan kanssa imeskellessäni lageria, kun kuulin yhtäkkiä naisäänen laulavan karkeiden miehisten partanaamalta kuulostavien köhäkurkkujen (tarkoittaa karismaattista raspia lauluäänessä) joukossa. Meinasinkin sitten pudota jakkaralta, koska tavallisesti sellaisesta naisäänestä joutuu maksamaa vähintäänkin 60 puntaa ja kappaleita saa kuunnella 10000 muun musiikista pitävän ihmisen kanssa. Aivan uskomattoman hyvä, pehmeä, taidokas ja rennosti irtoava lauluääni kyseisellä naisella.

Totesimme baarimaijan kanssa, että ei hassumpi tapa viettää maanantaita. Minun oli lisäksi pakko mennä kehumaan naisen lauluääntä kun kitarat olivat painumassa laukkuihin, tarjoilu oli loppunut ja oli aika poistua olohuoneesta. En tee sitä aivan helposti, joten siitä voi kai päätellä miltä kyseinen "olen mä joskus aikoinani muutaman jazzlaulutunnin ottanu" vaatimattomuuden perikuva kuulosti. Aivan loistavaa.

Äämuhämärä.

Yö ei mennytkään sitten aivan yhtä pehmeissä merkeissä. En saanut nukuttua, kun päähän pamahti loistava ajatus seuraavasta artikkelista. Niinpä nousin sängystä suunnilleen silmääkään ummistamatta kuudelta, pakkasin edellisen päivän ruoantähteet lounaaksi, painuin ostamaan aamupalaa Tescosta, ja hyppäsin bussiin kohti yliopistoa valmiina kirjoittamaan kaikki unettoman yön ajatukset tieteellisen jargonin valekaapuun. Englantikin näytti pitkästä aikaa sen tavallisen luonteensa ja sateen raskauttama pilvimassa roikkui siinä suunnilleen puoli metriä pään yläpuolella. Huomasin kuitenkin hyräileväni edellisillan kappaleita, vaikken kuulemaani suhteutettuna laulaa osaakaan. Loistavaa.

Niin, ja sumussa ei nyt tullut oltua tällä kertaa. Ainakaan kovin paljon. Tai ainakaan koko iltaa. Jos humalluin pubissa, niin korkeintaan musiikista.

Hassuja naapureita

Kävellessäni hakemaan aamun lehteä lähikaupasta parin korttelin päästä, silmiini pistää aina kaksi persoonallista kulkuneuvoa. Hippipaku ja jonkinlainen urheiluauton ja saippuakuplan yhdistelmä. Tavallisia autoa en edes noteeraa normaalisti. Paitsi silloin, kun yrittävät mokomat ajaa yli kulkiessaan väärällä puolella tietä. Mutta nämä kaksi antavat aihetta ihmetellä mikä näitä brittejä oikein vaivaa.

Hippiperheauto.

En tiedä miksi kukaan hankkisi tuollaista hippiautoa, ellei tarkoituksena ole mennä vaimolta piiloon auton sisään rakennettuun oopiumluolaan käyttämään päihteitä A:sta Ö:hön. Ei tuolla ainakaan voi tavaroita kuljettaa minnekään. Tuskin edes liikkuu mihinkään, koska se kököttää aina samassa ruudussa päivästä ja viikosta toiseen (mikä kyllä tukee vahvasti tuota oopiumluolahypoteesia). Kirkkaat värit saavat auton, tai mikä lienee, näyttämään lasten leikkeihin tarkoitetulta muoviselta kopiolta, josta tietenkin puuttuu moottori ja renkaat on hitsattu runkoon kiinni. Voi olla, ihan miten vain. Pääasia, että tämä koriste-esine vie paikan joltakin oikealta autolta. Jospa se vaikka kannustaisi paikallisia läskiperseitä kävelemään keskustaan edes kerran elämässään, kun menevät ostamaan sipsuja ja ällöttäviä valmisruokia lihaville lapsilleen.

Oranssi paholainen.

Toisessa ääripäässä on, mitä luultavimmin romuvarastolta löytyneistä osista itse rakennettu oranssiksi maalattu saippuakuplaa muistuttava menopeli. Se kykenee luultavasti liikkumaankin, koska aiemmin se oli parkkeerattuna samaan paikkaan toisin päin. No toisaalta, saahan auton käännettyä vaikka työntämällä. Tässä ovat kuitenkin kadun väriläiskät - niiden lisäksi sympaattisia piirteitä löytyy ainoastaan lähikorttelin kyttääjämummosta, joka on keksivinään jotakin tekemistä 2x2 metrin kokoisella pihallaan ja sattumalta aina, kun joku kävelee katua pitkin ohi. Pitsiverho vain jää lepattamaan kun mummo pinkaisee pihalle haravoimaan pihalaattojaan tai kiillottamaan postiluukkuaan, jotta vain saa päivittäisen sosiaalisen kontaktikiintiönsä täyteen tuijottamalla kierosti jokaista ohi kulkevaa pahaa aavistamatonta koiranulkoiluttajaa tai lähikaupasta täydennystä hakevaa alkoholistia. Huvinsa kullakin.

Kateus kaunistaa

Avasin tänään Hesarin verkkoversion ja kauhistuin, koska näyttäisi olevan taas kateuden aika. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut mitä muut tienaavat, joten näyttäisi siltä, että suomalaisten medioiden verkkosivuille ei ole mitään asiaa muutamaan päivään. Kateelliset itseensä tyytymättömät juntit saattavat lukea mitä "naapuri tienaa" tai kuinka paljon "herra Isokenkä" maksoi veroa mutta minua ei vain voisi vähempää kiinnostaa. Ainakin demarit ovat vallassa ollessaan saaneet suomalaisiin iskostettua ajatuksen, jonka mukaan kaikkien kuuluu tienata yhtä paljon. Jos niin ei olekaan, siitä kuuluu olla kateellinen. Asiaan tietenkin kuuluu, että kenenkään ei kannata tehdä töitään paremmin, nopeammin tai tehokkaammin, eikä kenenkään kannata työskennellä 60 tuntia viikossa, koska se ei lisää tienestejä kuitenkaan. Hienoa.

Vastaavasti, jos sataa paskaa, niin pitää toivoa, että naapurin Audin konepellille sataa eniten. Sitä on demarius. Lopputuloksena vain on, että kaikkien autot ovat paskaisia mutta ainakin kaikilla on yhtä kurjaa. Sitähän tässä vain haettiinkin, vai kuinka?

En ole Englannissa ihmisille puhuessani kuullut kenenkään olevan kateellinen siitä, että joku tienaa enemmän kuin toinen. Syy on yksinkertainen: jokaiselle ansionsa mukaan. Ja mikä on vielä parempaa, jokainen voi vaikuttaa omaan ansiotasoonsa olemalla ahkerampi, tekemällä pidempiä päiviä tai kouluttamalla itsensä vaativampiin tehtäviin - eivätkä ammattiliitotkaan kiellä ketään tekemästä 60-70 tunnin työpäiviä kuten kateellisten Suomessa. Ja vaikka Suomessa olisikin töissä 60-70 tuntia viikossa, niin valtio rankaisee siitä niin ankaralla kädellä, että se ei yksinkertaisesti kannata.

Sain taas aamukiukun päälle mutta sanotaan nyt kuitenkin suoraan. Jos luit lehdestä tänään kuinka paljon joku tienaa, olet juuri sellainen. Kateellinen itseesi tyytymätön juntti. Häpeäisit.