Daventryn siniset kentät, osa 2

Ei jäänyt voittajan fiilistä. Joku pro -puolen paisti pussitti pallot nenäni edestä ja hävisin loppuillasta vielä rahaakin Adamille, yhdelle St. Albansin pelikavereista. Mutta ei haittaa. En ole ihan vielä siirtymässä ammattilaispöydille. En ainakaan näillä esityksillä.

Sisäpiha.

Viikonloppu oli kuitenkin kokonaisuutena sellainen dallaspullan tuoksuinen ja muutenkin mukiin menevä (taas typerä idiomi, jos jokin "menee mukiin", onko se positiivista vai negatiivista?), koska kiertueen pelaajat ovat aina loppuillasta hauskaa seuraa ja jaksavat "mennä mukiin" eli "ottaa kuppia", eivätkä sylje siihen edes aamun pikkutunteina (onpas ihmeellistä, "pikkutunnit", pieniä tunteja päivän isompien sijasta, mitä ihmettä?). Dallaspullalta tuoksui lähinnä lauantai-illan baarilasku, joka oli huomattavasti pienempi kuin mihin olin valmistautunut sekä aamupala, jolle ehdin vaikkei herätyskello toiminut ja satuin heräämään säkällä varttia ennen tarjoilun päättymistä ja joku oli jättänyt sunnuntain The Independentin selattavakseni. Olipas kiltisti tehty.

Kokonaisuutena sanoisin, että en muista milloin olisin pelannut näin huonosti, jos Turun pubiliigaa ei lasketa. Jos ei koske keppiin riittävästi, sitä muuttuu itse paistiksi ja saa tyytyä maksajan rooliin kuin lapsiperheiden vanhemmat. Se ei kuitenkaan haittaa, koska pelaaminen nyt vain on hauskaa joka tapauksessa. Samaa luultavasti miettivät tuon surullisen kuuluisan juutalaisvaltion (kyllä, Israel on juutalaisten apartheidvaltio, vaikka yrittävätkin luoda itsestään kuvaa länsimaisina ja sivistyneinä) edustajat, jotka ovat hävinneet kaiken uskottavuutensa jokaisen asioista mitään ymmärtävän silmissä mutta jaksavat silti pelata poliittista peliään kovalla ydinaseiden mukanaan tuomalla itseluottamuksella. Kas näin, taas lähti lapasesta ja päädyttiin maailmanpolitiikan sekoiluihin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikkei asiasta todisteita olekaan, Iranilla jos jollakin maailman valtiolla on todellinen motiivi hankkia ydinkärkiä ja jos olisin mullahina mullahin paikalla (vai oliko se kalifi vai mikä?) haluaisin sellaisia välittömästi, jotta saisin asua rauhassa vailla häirikkövaltioiden uhkaa, jotka itseään toistavan historian mukaan saattavat käyttää ydinpommejaan lahdatakseen kaupunkitolkulla siviilejä mutta vain, jos vastapuolella ei ole yhtä isoja paukkuja.

Mieleeni tulee taas kysymyksiä, joita aion ihmetellä silmät pyöreinä seuraavat päivät. Miksi Iranin sekopäähihhuleiden mahdollinen ydinase olisi sen pelottavampi kuin Pakistanin, Israelin ja erään amerikkalaisen banaanivaltion uskonnollisten sekopäähihhuleiden ydinaseet? Eikö kukaan muista, että kun Neuvostoliitto liittyi ydinaseklubiin, seurauksena ei ollutkaan maailmanloppua vaan voimapoliittinen tasapainotila, joka uhista huolimatta ehkäisi uusien suur-sotien syttymistä?

Pöytärivistö.

Ennen vastausten hakemista aion kuitenkin mitä luultavimmin keskittyä hiukan maanläheisempiin asioihin. Asioihin, joihin voin vaikuttaa, kuten "mitä on illalliseksi?" ja "onkohan pubissa illalla ketään kavereita?" Tiedän tosin vastaukset. Ruokaa ja on. Ei se sen kummallisempaa ole. Ja vaikka häviöni hiukan harmittavatkin, menen luultavasti St. Albansin salille etsimään peliseuraa heti maanantaina, jotten olisi aivan yhtä paistina saapuessani Daventryyn seuraavalla kerralla. Ja tiedän satavarmasti löytäväni sitä.

Daventryn siniset kentät

Herättyäni tänä aamuna mieleeni tuli kaksi kysymystä. "Miltäköhän aamupala näyttää?" ja "kuka hemmetti on Steve?" Ymmärrän kyllä, että jos Steve voitti Mark Grayn (entinen ammattilainen ja Euroopan paras pelaaja vuodelta 2008) kontrassa säkäysillä, hänen täytyy olla hyvä pelaaja. Mutta liian hyvä? Oliko minulla mitään mahdollisuuksia?

Siniset kentät.

No, aamupala oli perinteinen, Steve osoittautui varsinaiseksi ässäksi ja minulla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia sössittyäni kaksi paikkaa ja havaittuani olevani 0-6 takana. Sain tosin Steven hermostumaan ja esittelemään käsien tärinää rankaistuani häntä virheestä (yksikkö, koska kyseessä oli miehen kutakuinkin ainoa virhe) ja noustuani 3-6 tilanteeseen kolmella hyvällä pöydän tyhjennyksellä mutta mies painui ottelussa kuitenkin vastaansanomattomaan voittoon. Sainpahan oppitunnin - ei kannata lyödä palloja ohi. On hyvin jännää, miten sen aina unohtaa.

Siispä pääsin rentoutumaan sillä perinteisellä englantilaisella tavalla. Viisi pinttiä illalla laukaisee jännityksen muttei tuota päänsärkyä ja aamupalan jälkeen päätin mennä kylpyyn, tuohon veden tuhlaajien suosikkiin tässä uhanalaisten suihkukoppien maassa, yhdessä erään vasta tapaamani viehättävän mutta silti niin kovin älykkään venäläisnaisen kanssa.

Anna, tuo Politkovskajan tyttö, olikin sitten erittäin mielenkiintoista kylpyseuraa. Nainen kirjoittaa elävästi Venäjän ulkopolitiikasta ja rivien välistä on helposti luettavissa miksi Putinin oligarkia (joka on kohtelias synonyymi diktatuurille) vastustaa epäsäännöllisen säännöllisesti puuttumasta niin Iranin kuin Syyriankin tilanteisiin. On suorastaan loogista, että jos Putin ärähtää Assadin lahdatessa oman maansa siviilejä, saattaa joku nenäkäs ihmisoikeusaktivisti (joita niissä pahuksen länsimaissa on jopa valtionpäämiehinä, anteeksi, -henkilöinä) ärähtää Putinin viedessä tsetseenejä teuraalle kuin karjaa. Epäonnekseen ja useista varoituksista huolimatta Anna koski Putinin tavaroihin ja kuoli mutta hänen kirjoituksensa elävät. Havaitsin myös, että Suomen onni ei ole ainoastaan se, että maassamme ei ole öljyä, joka luultavasti saisi erään amerikkalaisen banaanivaltion lähettämään maahamme satatuhatpäisen merijalkaväen osaston ja valloittamaan Ahvenanmaan sotilasalueeksi (oikeastaan aivan samantekevää, omien sanojensa mukaan kun eivät edes kuulu Suomeen), meillä on käynyt melkoinen säkä myös siitä syystä, että toisin kuin tsetseenit, emme asu geopoliittisesti ja strategisesti millään tavalla arvokkaalla maapläntillä - ja vältymme siksi kivasti tsetseenien kohtalolta.

Odotan kuitenkin mitä tämä päivä tuo tullessaan. Pärjäänkö paremmin pääkiertueen cupissa? Onko illallinen aamupalaa parempi? Kuka kertoo perussuomalaisten päivän "vitsin"? Taidan lähteä etsimää vastausta uusiin arvoituksiin.

Turkulaista tähtitiedettä

Turkulaista tähtitiedettä ei oikeastaan ole olemassakaan, vaikka Turun yliopistossa onkin tähtitieteen laitos (joo joo, ei tarvitse nillittää, tiedän kyllä, että se on fysiikan ja tähtitieteen laitos). Kaikki turkulaiseksi kutsuttu tähtitiede nimittäin tehdään Piikkiössä, paitsi minun ja Samulin harrastama evakkotutkimus Proffan kellarissa.

Piikkiön suuri metrinen teleskooppi.

Mutta miksi hemmetissä turkulaiset tähtitieteilijät suostuvat vaeltamaan päivittäin susilaumojen temmellysalueelle keskelle korpea ja kepulaisia, Piikkiöön, joka sijaitsee sen risukasan siinä synkemmässä päässä, jonne Aurinko ei vain satu paistamaan. Ja miksi hemmetissä paikkaan investoitiin miljoonia veronmaksajien rahaa, jotta saatiin uusi lisärakennus nuorille tutkijoille, joita ei ole varaa palkata, ja jos onkin, niin palkka on niin huono, etteivät he pääse matkustamaan tähän sivistyksen hylkäämään kuolevaan maalaispitäjään, jota pitää pystyssä vain pyhä henki ja kepulaisten lehmänkaupat. Aivan, onhan näihin kysymyksiin mahdollista vastata. Koska Tuorlassa on teleskooppi. Tuo kuvassa näkyvä ankea betonitorni keskellä metsää. Ei sillä havaintoja tehdä, sillä vaikka sää olisikin kirkas ja kosteusprosentti minimissään ja vaikka teleskoopin koko riittäisikin jonkin satunnaisen kohteen puolitieteelliseen tutkimukseen, niin viereisen Helsinkiin johtavan moottoritien kirkkaat natriumlamput pitävät huolen siitä, että valosaasteen määrä ylittää kaikki havainnoinnin mahdollistavat rajat. Kyseisellä "tähtitornilla" on lähinnä historiallista arvoa. Tai sitten symbolista. On totta, että jos kiipeää tornin huipulle katsomaan hapettuneen metallipinnoitteen päällystämää peiliä, on oikeasti hiukan lähempänä niitä kuuluisia tähtiä. Hienoa. Todella tieteellistä.

Onko tämä teleskooppi?

Onhan Tuorlassa tietenkin muitakin teleskooppeja, jos hylättyyn latoon unohdettua kaukoputkea nyt voi sellaiseksi kutsua. Ihan oikeasti, vetoan yliopiston uuteen rehtoriin, jotta antaisi mahtikäskyn ja siirrättäisi tähtitieteen laitoksen sinne minne se oikeasti kuuluu. Nimittäin yliopistolle, jossa kaikki muutkin fyysikot ovat, vaikkei yliopiston kellarissa ole myöskään koereaktoria hiukkaskiihdyttimestä tai satelliittien laukausualustoista puhumattakaan. Jos on jo tehty täydellinen hukkainvestointi ja rakennettu päätön toimistorakennus korpeen, jonne kukaan ei halua matkustaa säännöllisesti ja jonne julkisen liikenteen kankeat lonkerot eivät edes ylety, järkevä ratkaisu olisi niellä karvaat tappiot ja tehdä jatkossa parempia päätöksiä. Mutta koskapa valtionhallinnon byrokraattinen mutta lobbareiden vietävissä oleva virkamieskoneisto niitä tekisi. Huoh.

Ainakin tässä asiassa helsinkiläisiä voi (poikkeuksellisesti) pitää älykkäämpinä. He pakottivat tähtitieteilijät muuttamaan samalle kampukselle ja hylkäämään observatorionsa museokäyttöön. Samalla sadat opiskelijat huokasivat helpotuksesta, koska pääsevät oikeasti luennoille ajoissa - enää ei ole tarvetta käyttää tuntia siirtyäkseen matematiikan luennoilta tähtitieteen pariin. Voi kun saman muutoksen saisi aikaiseksi myös Turussa, jossa se tosin ei rassaa opiskelijoita, vaan lehtoreita.

Fennougrilainen kulttuurishokki

Maamerkki.

Suomen Turku, tuo lounaissuomen helmi ja älyllisen pääoman käteisvaranto, on saanut jälleen jännittävän kuorrutuksen valkoista kaaosta. Jäätä, loskaa ja lunta, valkoisen vaipan alle haudattuja autoja ja rantojen miehiä, ja pakottava tarve poistua ulkoilmasta johonkin lämpimään, kuten biljardisalille, ovat taas tehneet joskus kauniiksikin kutsutusta kaupungista Siperian sivukonttorin. Ja ugrilainen tapakulttuuri roikkuu ilmassa painostavalla korkeudella tehden muutoin tympeistä paikallisista entistäkin sulkeutuneempia ja hiljaisempia. Aivan kuin kävelisi Medinassa - täällä burkhat ovat vain henkisiä, eivät kankaasta neulottuja, jotka voisi tilaisuuden tullen jopa riisua.

Tunnen vastaantulevien välinpitämättömät katseet, jotka muuttuvat pistäviksi ja pelokkaiksi havaitessaan pienimmänkin satunnaisen katsekontaktin. "Miksi tuo mies hymyili minulle?" "Saakelin hippi, lakkaa tuijottamasta." Ja minä vain katsoin, silmiin, joita pidin kauniina, ehdittyäni jo tottua englantilaisiin pohjatonta typeryyttä heijastaviin ja naurettavilla maaleilla koristeltuihin tyhjiin silmiin.

"Sininen hetki".

On tässä rajoitusten, kieltojen, kontrollin ja suvaitsemattomuuden maassa niitä hyviäkin asioita, vaikka Räsäset ja muut umpihullut mielikuvitusystäviä omaavat ja ääniä päässään kuulevat moraalifasistit yrittävätkin jatkuvasti muuttaa asioita vieläkin kierommiksi tietäen omien mielipiteidensä olevan niitä, joiden kanssa kaikki ovat samaa mieltä mutteivät uskalla sitä sanoa. Kaikkea ei siis ole vielä menetetty, jos pimeyden voimia puolustavia vain ei päästä tukevammin vallan kahvaan. Ja jos uskonnollinen äärioikeisto sattuu rakentamaan maastamme uuden Pohjois-korean, Alabaman tai Somalian kaltaisen sivistyksen mustan aukon, voimme aina muuttaa Ruotsiin pakoon puritaanien uhkaa ja jättää suomalaiset Talebanit tappelemaan keskenään siitä kenen tulkinta satukokoelman perimmäisestä tarkoituksesta on se oikea ja kenen käsi katkaistaan rangaistuksena kerettiläisyydestä.

Kuriositeettina mainittakoon, että maailmassa on noin kaksi maata, joissa uskontojen edustajat pääsevät vaaleitta valtaan maiden parlamentteihin. Toinen on Saudi-Arabia ja toinen on rakas läntinen saarivaltiomme, imperialismin ja alistajien kehto, Ison Britannian ja Pohjois-irlannin yhdistynyt kuningaskunta, jossa anglikaaniset Räsäset heiluttavat vallan miekkaa kiintiöpaikoillaan parlamentin ylähuoneessa ilman velvoitteita ja vastuita ja ihmisten tahdosta riippumattomana. Suomessa kyseiset sekopäät ovat siis sittenkin vielä kohtuullisen tarkasti marginaalisessa asemassa. Hyvä niin.

Montako pähkinää on yksi jogurtti?

"Discussion room".

Tämä on laitoksen kokoushuone. Tai kahvihuone. Tai jotakin vastaavaa. Yliopistolla on ilmeisesti rahaa ostaa hienoja sinisiä tuoleja mutta palkanmaksuun ei sitten riitäkään määrärahoja. Minulla nyt ei ole ongelmia asian suhteen, koska rahani tulevat pääasiassa EU:lta (ja siten teiltä, rakkaat veronmaksajat) mutta laitoksen keskipalkka tuntuu olevan huomattavasti standardeja heikompaa. Aivan kuten Suomessakin, tutkijoille maksetaan lähinnä pähkinöinä ja nuudeleina, koska he tekisivät hommiaan muutenkin. Ja siksi joka toinen vastaantuleva tiedemies (tai tiedehenkilö näinä feministiyden, positiivisen syrjinnän ja muun sekoilun aikoina) pohtii vakavasti siirtymistä teollisuuden palkkalistoille myymään itseään (eli siis tekemään työtä ainoastaan rahaa vastaan - kuulostaako karulta?). Vapaa kansa saisi mielestäni lahjoittaa hiukan enemmän vapaalle tieteelle, vaikka minulla onkin se kuuluisa oma lehmä ojassa (naurettava idiomi, koska jos minulla olisi lehmä ja se olisi ojassa, vetäisin sen luultavasti ylös sieltä - mitä ihmettä tuo edes tarkoittaa?). Harmittaa vietävästi tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa, joiden hommat jumittavat, koska joutuvat käymään töissä päivisin ja kykenevät tekemään tiedettä vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Laitoksen palkkataso on kuitenkin niin alhaalla, että tutkijaparat joutuvat varastamaan varakkaampien kollegoiden jogurtit kaapista. Säälittävää. Enkä sano tätä siksi, että minun jogurttini hävisivät (mikä muuten ottaa vimmatusti päähän, koska halusin juuri syödä sellaisen), vaan siksi, että olen aidosti huolestunut siitä, miten nuoret kyvyt saadaan motivoitua harjoittamaan yhtä maailman jaloimmista ammateista, jos palkaksi saatujen pähkinöiden kurssi suhteessa jogurttipurkkien vastaavaan on näin hävyttömän alhainen. Aion kuitenkin koettaa onneani ja liimaan jogurttieni päälle jatkossa lapun, jossa kerrotaan yhden niistä olevan kyllästetty laksatiivilla. Pelkään vain pahoin, että sekään ei auta - kyllähän ihmisten (ja opiskelijoiden) syödä pitää.

Meinasin melkein masentua jogurtin puutteessa, joten toimistolla hengailu saakin poikkeuksellisesti riittää jo ennen auringon laskua. Ilmakin on poikkeuksellisesti aivan erilainen kuin morsian - kylmä ja kuiva. Ja kirkas. Taidan siis pakoilla aurinkoa tällä kertaa pubiin tekemään lehdistökatsausta ja maistamaan uutta portteria (ja tarjoan drinkin baarimikolle tai -maijalle, koska pubien työntekijät eivät saa edes niitä pähkinöitä). Ja lakkaan murehtimasta varastettuja jogurtteja - niitä saa kaupasta lisää rahaa vastaan.

Kirkasta.

Biljardia ja pappajatsia

Voiton merkit, ysipallo puuttuu.

Pelasin eilen täydellisen ysipallopelin. Täydellisen. Seitsemän visiittiä pöydälle, mukaan lukien neljä avausta, ja 7-0 voitto. Paul parka, ei osannut aavistaa, että olisin ihan näin liekeissä. En tosin osannut minäkään. Mutta mitä parempi pelaaja, sitä enemmän motivoi pelata hyvin, joten olkoon tämä kohteliaisuutena Paulille, joka lähinnä istui tympiintyneenä tuolissaan minun pyöriessä pöydän ympärillä. No, olen hävinnyt itsekin raskaasti, joten tiedän kyllä, ettei sille oikein voi tehdä muuta kuin hymyillä ja toivoa, ettei menetä yöuniaan.

Paul murjottaa.

Näyttää siltä, että tämänkertaisesta St. Albansin liigasta tulee muutenkin mielenkiintoinen, koska mukana on uusia kovia pelaajia ja voittaminen on entistäkin vaikeampaa. Loistavaa. Pienenä haittapuolena on tosin se, että kyseinen biljardiklubi horjuu konkurssin partaalla ja, sen lisäksi, että nosti pintin hintaa (minulle saman tekevää mutta köyhät valittavat), sulkee nykyään ovensa kuuden ja kymmenen välillä aamulla. Kiusallista. 24h pelaaminen ei enää onnistu - joskin tuo aukiolo aamu kuuteen helpottaa huomatttavasti tässä puritaanien maassa, jossa pubit sulkevat ovensa kahdeltatoista jopa viikonloppuisin. Onpahan unettomille paikka, minne mennä ja missä notkua aamuhämärään asti.

Pappajatsia.

Ilta huipentui mentyäni pubiin, jossa soitti ilmiömäinen jazzpumppu. Vanhat sedät vetelivät tunteella kunnon jatsia kitaran, läskibasson, rumpujen, fonin, ja legendaarisen lauluäänen avulla. Minun oli pakko käydä kättelemässä rumpalia, joka veti rennoimman soolon, mitä olen koskaan livenä päässyt näkemään. Ei se nopeus, eikä se kikkailun määrä mutta jos pelkät rummut saa kuulostamaan soinnuilta ja säveliltä rytmin lisäksi, niin on pakko omata jos jonkinlaista visiota. Aivan mahtavaa. Paitsi, että natiivit eivät osaa arvostaa parhautta. Pubi oli lähes tyhjä ja tiskillä ei tarvinnut jonottaa. Toisaalta aivan sama minulle. Eipähän tarvinnut kuunnella juoppojen lätinöitä.

Tähtitiedettä kaikilla mausteilla

Menen ilmeisesti Tuorlaan puhumaan natiiveille planeetoista ensi viikolla. Tai ainakin joistakin tietyistä sellaisista. Onneksi niitä ei kuitenkaan tarvitse mennä itse havaitsemaan, siinä saattaisi käydä huonosti - ainakin kuulemieni huhujen mukaan.

La Palman "pimpattu kiikari".

Catia, jonka kanssa jaan toimiston, yritti nimittäin matkustaa Kanarialle havaitsemaan jotakin mitäikinätähteä mutta päätyi toteamaan lähestulkoon kaiken menneen pieleen havaintoreissulla. Ensin, lentokone meni rikki ja laskeutui väärään maahan, toinen kone vei perille myöhässä ja matka jatkui taksilla, joka meni myös rikki jättäen tien pientareelle. Aiottu seminaari observatoriolla meni ohi ja havainnot alkoivat kelvottomassa säässä - liian paljon kosteutta ilmassa. No, tuuli vei kosteuden pois mutta rikkoi myös teleskooppia puhaltamalla 100 km/h nopeudella teleskooppikuvun panelointeja Atlanttiin keskeyttäen havainnoinnit. Paluumatkalla lennot olivat myöhässä ja jatkolento Lontooseen ehti lähteä pakottaen nukkumaan lentokentällä, matkatavarat (luonnollisesti) jäivät matkan varrelle ja reissun lopputuloksena oli nolla kappaletta käyttökelpoisia havaintoja sekä flunssa. Tähtitieteilijän arkea. Selvisi sentään hengissä ja kuivin jaloin toisin kuin keskimääräinen italialainen merikapteeni.

Itselleni tuskin tulee moisia ongelmia, koska voin aina lähettää joitakin innokkaita opiskelijoita tekemään havaintoja puolestani. Tai sitten kaivan vain tarvittavan datan arkistoista. Tähtitieteilijät kun ovat tavallisesti kyvyttömiä saamaan kaikkea oleellista informaatiota irti rakkaista havainnoistaan.

Takatalven kostoretki

Takatalvi.

Olin väärässä. Totaalisen väärässä. Kun Siperian päällä jäähtynyt ilmamassa liikkuu Eurooppaan ja tappaa mennessään kodittomia, lapsia ja vanhuksia, ja lopulta törmää Atlantilta vastaan tulevaan matalapaineeseen, syntyy lumisade. Ja Britannian saarivaltio sattuu sijaitsemaan maantieteellisesti kohtuullisen lähellä kyseistä törmäyspistettä, joten vaarana on, että maa muuttuu valkoiseksi ja saa natiivit ulvomaan riemusta tai kauhusta. Kukaan ei oleta kenenkään kykenevät menemään töihin niin kauan kuin lunta on maassa. Koko valtakunta menee lukkoon ja ihmiset muuttuvat yhtä hyödyttömiksi kuin kreikkalaiset vakuudet. Aikamoinen kontrasti verrattuna eilisiin keväisiin tunnelmiin.

Bussit kulkevat entistä satunnaisempina aikoina, jos kulkevat, ja vieläpä muuttavat reittejään täysin satunnaisilla tavoilla, mikä tekee siirtymisen paikasta A paikkaan B kohtuullisen hankalaksi ilman ennustajan lahjoja. Taksit eivät myöskään kulje, koska kukaan ei voi olettaa autoilijoiden hallitsevan liukkaita kelejä, mikä johti lauantai-iltana siihen, että pubin kaikki B&B huoneet myytiin loppuun hyvinkin ripeässä tahdissa ja Mick, paikan omistaja, hieroi tyytyväisenä käsiään todettuaan saavansa "ylimääräistä rahaa" ja innostui jopa tarjoamaan kierroksen kaikille paikalla olleille tutuille.

Luminen kotikatu.

Itse kävelin takaisin keittiööni rakentamaan kasvispainotteisen illallisen ja katsomaan BBC:n laadukasta Frozen Planet -sarjaa naureskellen natiivien pelonsekaista kunnioitusta viiteentoista lumisenttiin. Jos tänne tulisi 25 asteen pakkanen, ilmiset alkaisivat kuolla kuin kärpäset (miksi muuten kärpäset muka kuolisivat nopeammin ja suuremmassa määrin kuin muut hyönteiset?) ja maahan julistettaisiin poikkeustila anarkian estämiseksi. Itse luultavasti vaihtaisin vihdoinkin teepaitani pitkähihaiseen. Nämä raukat kun eivät siedä kylmää. Ovat ilmeisesti hypänneet geenipooliin siitä matalasta päästä (hemmetti, tuo toimii paljon paremmin englanniksi).

Edes maahan satanut lumi ei tosin muuta sitä tosiasiaa, että saarellani on edelleenkin lämmintä. Nyt täällä on lämmintä loskaa, joka motivoi ainoastaan kuluttamaan tavallista enemmän viskiä.

Kevät ja kaniinit

Häikäisevä lisääntymislähiö.

Kaniinit (Oryctolagus cuniculus) ovat ilmeisesti yksi maailman haitallisimmista vieraslajeista. Ne ovat valloittaneet tämänkin saaren jokseenkin totaalisesti ja pitävät minulle seuraa aamu- ja iltahämärissä laahustaessani toimistoon tai sieltä takaisin. Varsinkin näin päivän pidentyessä, ne ovat saaneet aivan valtavasti uutta virtaa ja poukkoilevat päättömänä milloin bussien alle, milloin porkkanavarkaisiin. Niissä on jotakin niin kovin tuttua, aivan kuin olisin nähnyt samanlaista päätöntä toimintaa muuallakin.

Asia valkeni mennessäni bussilla erään paikallisen lisääntymislähiön a.k.a. ihmiskohtaloiden kaatopaikan a.k.a. kadotettujen haaveiden hautausmaan ohi. Siellä pesivät ikuiset teiniäidit, jotka haaveilivat yliopistoon pääsystä ja omasta urasta, miehet, jotka elättävät perheensä vain vaivoin ja samalla pettävät itseään uskottelemalla olevansa onnellisia, sekä lapset, joiden kohtalona on päätyä samaan rooliin naapurilähiöön. Poislukien ne harvat onnelliset, joilla ei käy flaksi ja jotka eivät onnistu hankkiutumaan raskaaksi kahdenkymmenen vuoden ikään mennessä, alueen ihmisillä ei ole juurikaan toivoa paremmasta.

No, osa heistä voi olla aidosti tyytyväisiä valintoihinsa mutta poikkeuksia nyt löytyy aina. Tämä punaniskojen massa on kuitenkin hyvin samanlaista kaniineiden kanssa - heidän ainoat ajatuksensa ovat lisääntyminen ja ravinnon hankinta ja he käyttävätkin näihin kahteen suurimman osan ajastaan. Aivan kuin olisin löytänyt uuden Homo sapiens alalajin, joka on elänyt keskuudessamme jo vuosisatoja kenenkään huomaamatta. Tämä laji on tosin vielä kaniinejakin haitallisempi. Sen kestämättömät kulutustottumukset tuhoavat, eivät vain lähiympäristöä, vaan koko maapallon hitaasti mutta vääjäämättömästi ja tekevät sen kuuluisan karhunpalveluksen koko ihmiskunnalle pyyhkien samalla suuren osan muusta eliökunnasta historian kirjoihin.

Mitä asialle sitten tulisi tehdä? Kaniineja yritetään torjua esimerkiksi steriloimalla niitä, joten se saattaisi toimia (niitä torjutaan myös ampumalla mutta en suosittele vastaavan menetelmän soveltamista ihmisiin, vaikka kaksi maailman hulluinta häirikkövaltiota pitääkin menetelmään loistavana). En ole kuitenkaan sitä mieltä, että kyseinen 1900-luvun ruotsalaistekniikka, jota kokeiltiin vammaisiin ja vajaisiin aikakauden eugeniikkahuuman vuosina, olisi kovinkaan humaani lähestymistapa. Siksi ehdottaisinkin toista vaihtoehtoa. Tarvitsemme lisääntymislupakirjan, jonka voi saada vasta osoitettuaan olevansa kykenevä kasvattamaan lapsista jotakin muuta kuin uusia kuluttajia. Käytäntö voisi olla samanlainen kuin adoptioon vaadittava menettely - kaikki potentiaaliset vanhemmat ovat epäkelpoja kunnes toisin todistavat. Vai olenkohan sittenkin liian kyyninen? Kuulosti hiukan linkolalaiselta lähestymistavalta.

Jospa kuitenkin korjattaisiin ongelma puuttumalla sen syihin, ei seurauksiin. Kuten kehitysmaissa on todettu, naisten koulutus on tehokkain tapa torjua liikakansoitusta. Samaa tarvittaisiin tällekin saarelle. Rautarouvan lanseeraama uusliberaali (jolla ei muuten ole mitään tekemistä käsitteen "liberaali" kanssa) talouspolitiikka on ajanut maan koululaitoksen älyllisen konkurssin partaalle ja tekee lapsista kykeneviä vastaamaan standardoituihin tasokokeiden kysymyksiin riittävällä tavalla muttei opeta heitä ajattelemaan. Kyseessä on asia, joka näkyy kirkkaana brittiopiskelijoissa ja saa yliopistot toivomaan oppilasmateriaalia ulkomailta (jopa kiinalaiset opiskelijat päihittävät britit - eivät hekään osaa ajatella mutta ovat sentään ahkeria) sen paremman laadun vuoksi. Suomessa ei onneksi ole samanlaista ongelmaa. Ainakaan vielä. Toivonkin, että maamme koululaitos ei koskaan ajaudu vastaaviin ongelmiin, vaikka ihmisiä onkin huomattavasti helpompaa hallita tekemällä heistä lampaita - aivan kuten sen suurimman häirikkövaltion, Amerikan, esimerkki katkeralla tavalla osoittaa.

Harmaan päivän orava

Siellä se istui, puun oksalla kylmissään odottaen parempia aikoja. Sitä vitutti ihan silmin nähden. Otti päähän olan takaa. Harmitti niin vietävästi. Luultavasti itseänikin harmittaisi lievästi, jos joutuisin nukkumaan pakkasessa. Vaikka pari päivää nyt voisi mennäkin, kun tavallisesti en oikeastaan piittaa moisesta, niin pitkässä juoksussa se kyllä harmittaisi. Harmaaorava (Sciurus carolinensis), tuo esikaupunkien pörröinen rotta, rabieksen lähettiläs ja citytammien kruunaamaton keisari istui puun oksalla ja julisti vitutustaan äänekkäillä rääkäisyillä, jotka saivat ohikulkevat yksinhuoltajat, kerjäläiset ja eläkeläiset vilkuilemaan kauhuissaan ympärilleen etsien katseillaan puskissa vaanivia petoeläimiä. Skrääk, skrääk. En ole koskaan kuullut oravan pitävän sellaista ääntä.

Jospa sillä oli syöpä? Se ottaisi päähän, varsinkin, jos se kalvaisi pörröistä häntää uhaten söpöä ulkoasua. Mutta ei harmaaoravilla oikeasti ole mitään hätää tässä maassa. Ei ole petoeläimiä, kuten kotkia tai susia, jotka on lahdattu sukupuuttoon. Cityketut eivät uhkaa, kun mammat syöttävät ne apaattisiksi kääretortuilla ja paistetuilla kanan fileillä. Emmekä edes ole niin köyhässä maassa, että ihmisistä olisi merkittävää haittaa. Jos olisimme, ne pirun kaksijalkaiset kaivaisivat kepsun jämiä roskiksista oravien nenän (tai kuonon vai mikä lienee) edestä, kaikki tammet olisi kaadettu polttopuiksi ja ihmisten ravinnoksi (eivätkös ne kehitysmaiden lapset syö pelkkää heinää ja kuivunutta kaarnaa?), nokkelimmat kaivaisivat käpyvarastot maan alta ja oravat saisivat kärsiä nälkää. Eikä uhkana ole edes käärmeitä, jotka olisivat kohmeessa pakkassäässä ja siksi hidasliikkeisiä kuin keskimääräinen englantilainen kaupan kassa (paitsi ne automatisoidut, jotka valittavat "unexpected item in the bagging area", mikä kuulostaa perverssiltä ja on muutenkin todella ärsyttävää), jos tänne asti eksyisivät. Mikä sitä elikkoa siis riivasi?

Riivattu orava oksalla.

Luultavimmin sen hipiä oli vain yhtä herkkä kuin keskiverto englantilaisen. Lämpötila oli painunut nollaan tai juuri ja juuri sen alapuolelle, mikä näkyi vesisateen kiinteämpänä olomuotona. En kutsuisi lumisateeksi, koska silloin maa muuttuisi valkoiseksi, mutta sellaiseksi jähmeäksi vedeksi kuitenkin, joka saa natiivit vihdoinkin lopettamaan lenkkeilyn pelkissä teepaidassa ja shortseissa, pakottaa pulskat punaniskamammat pukemaan jotakin muutakin päällensä kuin sen oksettavan iänikuisen trikoovarustuksen ja tekee liikenteestä tavallistakin kaoottisempaa - ei siksi, että olisi liukasta, vaan siksi, että telkkarissa on varoitettu talvimyrskystä ja kaikkien on siksi pakko panikoida, koska telkkarihan ei koskaan valehtele liioittelusta puhumattakaan.

Saattaa myös olla, että oravamme oli vain maistanut giniin kastettua patonkia ja se pelkäsi putoavansa oksaltaan. Ilmiö on tuttu pubeista, joissa näkee kaikenlaista elävää giniin kastettuna ja osa kyseisistä sedistä ja tädeistä todellakin pelkää putoavansa jakkaraltaan. Se vasta olisikin noloa, jos sattuisi kompuroimaan kolmen promillen lievässä hutikassa - todella moukkamaista. Tai ainakin alemman keskiluokan touhuja. Tai sitten orava vain leikki kuningataräitiä, joka saa ajoittain esiintymiskohtauksen ja kiipeää parvekkeelle heiluttamaan silkkihansikastaan ginipäissään. Oravat vain eivät osaa vilkuttaa, joten on turvaututtava verbaaliseen viestintään. Silkkihansikkaatkin ovat mokomat kallistuneet keskiluokkaisen oravan palkkatason tavoittamattomiin viime aikojen talouskurimusten myötä. Ei motivoi keräämään käpyjä.