Brittiläiset militaristit

Mitä hemmetin torvisoittoa tuolta keskustasta kuuluu? Indiana Jones -leffojen tunnarilta tuo kuulostaa mutta miksi kukaan veivaisi tuubaa, pasuunaa ja trumpettia keskellä kaupunkia perusenglantilaisessa kesäsäässä - tietenkin kaatosateessa? Pakkohan se oli selvittää, koska olin muutenkin matkalla keskustaan päästäkseni yliopistoa kohti köröttelevään bussiin.

Märkä militanttiorkesteri.

Tilanne osoittautui paljon pahemmaksi kuin mitä pelkäsin. Sotilassoittokunta, joukkio nuorta tykinruokaa (tai afganistanilaisen kamikaze pommittajan kohteita) maastopuvuissa ja kokoelma kaikenlaisia isoja pyssyjä, jotka saavat jokaisen itseään kunnioittavan militaristin housut kostumaan pelkästä ajatuksesta, että "noilla minä sitten lasautan ne perkeleen terroristit pois tältä pallolta". Ellei asia olisi niin vakava, saattaisin jopa hiukan naurahtaa kohdatessani moista typeryyden ja naiiviuden sekamelskaa. Mutta koska historiasta ei saa oppia, niin jokainen brittiläinen imperiumin ajoista unelmoiva militaristi on autuaasti unohtanut kuinka afgaanit ajoivat aikansa moderneimman armeijan maastaan 1800 -luvulla. Ja kuinka heidän jälkeläisensä edesauttoivat Neuvostoliiton luhistumisessa tekemällä 80-lulla maansa valtaamisesta aivan liian kallista neuvostoarmeijalle. Siispä maan voi valloittaa 2000 -luvulla ilman suuria ihmishenkien menetyksiä ja maan asukkaat voi alistaa tuottamaan kulutushyödykkeitä ja raaka-aineita länsimaiseen käyttöön. Ainoa vika tässä on, että kukaan ei kysynyt paikallisilta mitä he haluavat ja niinpä neuvostoarmeijan maasta ajaneiden mullaheiden pojat ja pojanpojat saavat liian monta brittisotilasta palaamaan kotimaahansa saappaat edellä. Mitä tuhlausta.

Mutta oppiiko tästä kukaan mitään? Tuskin. Ei ainakaan perusbritti, joka kyylää kadun varressa niitä pyssyjä ja fiilistelee torvisoiton taivaallisilla sävelillä vaikka vettä sataa kaatamalla ja itse kullakin kastuu paljon muutakin kuin pelkät housut. Itse ottaisin mielummin tunnin turpaan kuin kuuntelisin moista meteliä. Niinpä yritin löytää paikkaa, jossa bussi sattuisi pysähtymään päästäkseni pois mokomasta murhamiesten ylistyksestä.

Jouduin lopulta kävelemään asemalle asti päästäkseni bussiin ja koska en tietenkään omista sateenvarjoa (ja olen liian laiska hankkimaan mokomaa), niin tunnelma oli kuin uitetulla koiralla kunnes sain laitoksella eteeni kupin kuumaa kahvia ja pääsin eväsleipieni pariin. Kastukoon militaristisiat keskustassa. Aivan sama minulle.