Toimisto tien päällä

Tulihan taas valittua typerä otsikko. Tuskin yksikään toimisto nyt tien päällä voi olla, ellei se sitten sijaitse asuntovaunussa tai muussa mustalaisten, lehmipaimenten ja pölynimurikauppiaiden liikkuvassa asumuksessa. Tarkoitan tietenkin, että toimisto on liikkunut mukanani ja asettunut päiväksi tai kahdeksi kerrallaan erilaisiin paikkoihin. Se on ollut niin neljänkymmenentuhannen jalan (vai mitä lienee mittayksiköitä ovatkaan) korkeudessa taivaalla kuin pari metriä maan alla viileässä akateemisessa kellarissa.

Rantatoimisto.

Parhaat toimistopaikat, nuo akateemisen pätkätyöläisen leiritulet ja turvasatamat, löytyivät erittäin värikkäistä maisemista. Siis sikäli kun maisemalla tarkoitetaan mitä tahansa kiinteää esinettä tai asiaa, johon voi lätkiä punaista maalia sievästi antamaan illuusiota siitä, että asiat ovat niin sanotusti hanskassa ja luonto ei pääse vielä ottamaan omaansa hämähäkin seittien, homeen ja lahonneen puutarhapöydän muodossa. Järvimaisema on kieltämättä melkoisen rauhoittava kirjoitusympäristö mutta on siinäkin ongelmansa. Verta imevät ongelmansa, jotka pörräävät ympärillä päivät ja yöt pakottaen marinoimaan verensä juomakelvottomaksi verovapaalla viskillä, mikä ei tietenkään onnistu, sillä kukapa nyt muutamasta pienestä promillesta hätkähtäisi puoleen tai toiseen, jos nälkä pakottaa vatsassa ja nelijalkaisia veripankkeja ei ole saatavilla.

Kaupunkitoimisto.

Kokeilin myös miten kirjoitus hommat onnistuisivat kaupungissa, talojen kattojen ja puunlatvojen tasalla nauttien varjoisasta mutta lämpimästä parveketoimistosta (kiitos vain toimiston lainasta, vuokraa en tainnut maksaa), josta näkee niin Aurajoen rannalta Alkoon hoippuvat setämiehet kuin jatkuvan virran autoilijoita, jotka näennäisen kiireensä vuoksi aiheuttavat alituiseen vaaratilanteita niin pyöräilijöille kuin muillekin kevyen liikenteen häiriköille. Pahuksen hipit, juoksisivat alta pois, täältä tulee porvari.

Mutta sainko mitään aikaiseksi? No paljonkin, mutta kovin vähän valmista tekstiä. Se kun ei ilmesty paperille (no, näytölle) itsestään, vaan vaatii saapuakseen vision. Tai ainakin deadlinen, jota ei voi venyttää kuin kuminauhaa siihen asti, että visio sattuu kohdalle. Luulen, että sain viikossa aikaiseksi ainoastaan uuden taustakuvan toimistopäätteelleni. Ei paskempi kuva, parempi kuin sen suomalaisen olutmerkin mainoksessa.

Kesäyö.