Kun järki pakenee päästä

Meinasin saada paniikkihäiriön ja silmäsyövän pahamaineisen kombinaation luettuani eilen Timesin kirjoituksia. Mieleni valtasi pakonomainen tarve päästää suustani perinteisiä suomenkielisiä kirosanoja, koska englanninkieliset eivät ole tarpeeksi uhkaavia, ja pudottaa puoli pulloa jekkua kurkkuuni, koska se saattaisi lievittää henkistä ahdistustani. Luin Israelin entisen pääministerin Tsipi Livnin kirjoituksen ja tiesin kyllä olevani kyseisen naisen kanssa suhteellisen erimielinen monestakin asiasta mutta kirjoituksen näköalattomuus, mauttomuus, ja puhdas propaganda-aste (eli epätotuuksien määrä) olivat aivan häkellyttävällä tasolla. Ymmärrän myös senkin, että Tsipin tapauksessa ojaan on ajautunut suunnilleen navetallinen lypsykarjaa, joten nainen kokee, että jotakin on tehtävä mutta vastaavia päättömyyksiä olen kuullut viimeaikoina ainoastaan sellaisten älyllisyyden perikuvien kuin Räsästen ja Soinien suusta (jännittävä yksityiskohta on se, että kaikki kolme kuulevat ääniä päässään ja omaavat mielikuvitusystäviä, joita pitävät todellisina).

Kirjoituksessa sanottiin yksiselitteisesti, että koska juutalaisia kohdeltiin kaltoin ennen toisen maailmansodan päätöstä, on nykyisillä Israelin asukkailla oikeus vangita ja tappaa kiviä heitteleviä mielenosoittajia ja oikeastaan keitä tahansa vastaantulijoita haluamallaan tavalla kunhan vain muistavat nimittää heitä terroristeiksi. Vapaasti mukaillen, koska isoisäni menetti jalkansa samaisessa sodassa, on minulla oikeus iskeä joka toista satunnaista vastaantulijaa nekkariin vaikkapa pesäpallomailalla kunhan muistan kutsua heitä kommareiksi (tai mikä hyvänsä vapaavalintainen termi). Paitsi, että minä en ole tosissani, en ole väkivaltainen. Olen nähnyt aivan samoja argumentteja verkkokeskusteluissa mutta Tsipi oli kuitenkin pääministerinä tuossa sairaassa apartheidvaltiossa.

Kyse oli siitä, että EU ei suostu tunnustamaan Hezbollahin poliittista siipeä tukijoineen terroristijärjestöksi - EU pitää terroristeina ainoastaan järjestön, niin, terroristisiipeä. Siis niitä, jotka turvautuvat väkivaltaan kun katsovat, että poliittiset keinot saada palestiinalaisille oma valtio on käytetty loppuun (ja lopussahan nuo tuntuvat olevan - Tsipi on ollut etunenässä pitämässä asiasta huolta Sharonin, Netanyahun ja kumppaneiden kanssa). On niin kätevää määritellä terroristeiksi kaikki ne, joiden kanssa on erimielisyyksiä. Silloin heidän kanssaa ei tarvitse neuvotella ja heitä voi vangita, kiduttaa ja lahdata niin fosfori- kuin rypälepommein, tankeilla ja helikoptereilla, ja heitä voi käsitellä keskitysleirissään kuin karjaa, jolla ei ole ihmisoikeuksia. Paitsi, että tämä pirun libanonilainen karja äänestää jatkuvasti Hezbollahia kaikesta huolimatta (joku voisi jopa todeta, että juuri siksi) jopa länsimaisella mittapuulla suhteellisen vapaissa vaaleissa. Kommentti on siksikin outo juuri brittiläisessä lehdistössä, että varsinkin Britanniassa muistetaan kuinka Pohjois-Irlantiin saatiin rauha vasta kun Sinn Feinin annettiin osallistua politiikkaan ja vaikuttaa rauhanomaisesti.

Tsipi unohti lisäksi aivan autuaasti sen, että oli itse etsintäkuulutettu britanniassa rikoksista ihmisyyttä vastaan (syynä naisen johtama palestiinalaissiviilien joukkosurma Gazassa). Se, kuka on terroristi, on niin näkökulmakysymys. Jos mitataan siviiliruumiiden määrällä, niin Tsipi johtaa noin sata-nolla ketä tahansa palestiinalaispoliitikkoa tai militanttipäällikköä. Mutta pahempaa voi olla tulossa. Viimeaikaisten tapahtumien valossa näyttää hyvinkin vahvasti siltä, että Iranilla jos jollakin on suunnilleen kaikki mahdolliset syyt pyrkiä kehittämään itselleen ydinpommiarsenaali. Tsipi kun totesi, muiden Israelilaisjohtajien tapaan, että mitkään sotilaalliset keinot [Irania ja kiviä heitteleviä palestiinalaisia kohtaan] eivät ole poissuljettuja. Jopa hulluin iranilainen mullah omaa varmasti sen verran päättelykykyä, että kykenee selvittämään itselleen mitä maan tulisi tehdä Israelin uhatessa sitä avoimesti ydiniskulla - varsinkin kun muistetaan, että ydinaseita on historian saatossa käytetty ainoastaan silloin, kun vastapuolella ei niitä ole ollut.

Kiukkuni ei hälvennyt vielä edes kieltäydyttyäni jo vuorokauden verran uskomasta, että moista typeryyttä olisi oikeasti olemassa. Jonkun pitäisi kertoa Tsipille, että joku sotahullu sekopää kirjoittaa Timesiin hänen nimissään. Tai sitten hyväksyn tilanteen, menen kumoamaan sen puoli pulloa ja koetan rauhoittua. Siinä vain on vaarana, että avaan Timesin tänäänkin ja näen sen sivuilla lisää massamurhaajien märkiä unia.

Puhutaan säästä

Natiivit haluavat puhua säästä joka käänteessä. Luulen, että syynä on sen epävakaus ja tärkeys. Nyt kun on kärsitty kuivuudesta ja tulvista saman kesän aikana ja kun helleraja on mennyt rikki vain siellä missä sen ei pitäisi, nimittäin Skotlannissa, päätin minäkin ryhtyä tekemään säähavaintoja perustaen ensi töikseni oman säähavaintoaseman takapihalleni. Siispä avasin verhot ja vietin päivän sängyssä perinteisessä vaaka-asennossa nauttien epäterveellisestä ruoasta (pannareista), Sunday Timesista, parista hyvästä kirjasta ja raikkaasta ulkoilmasta, joka pääsi täyttämään koko huoneen avonaisesta takaovesta. Itse säähavaintoihin kun riittää nykyään puhelin, johon saa lähimmän oikean mittausaseman tiedot (tai muutaman lähimmän intrapoloidut tiedot) kätevästi operaattorin välityksellä. Nykyään kun voi seurata vaikka ilmastonmuutosta reaaliajassa (on muuten hemmetin tylsää puuhaa, ehkä samaa luokkaa ruohon kasvun seuraamisen kanssa) huolimatta salaliittoteoreetikkojen fantasioista, joiden mukaan tiedeyhteisö pimittää "oikeaa" dataa, jonka mukaan ihmisellä ei ole mitään vaikutusta maapallon ilmakehään, meriin ja kasvillisuuteen. Jos moinen salaliitto on olemassa, niin miksei kukaan maksa minulle kulissien ylläpidosta?

Pikamyrsky.

Katsoin ikkunan takaa kuinka sunnilleen jokainen vuodenaika marssi näyttävästi ohi muistuttaen niin syysmyrskyistä kuin kesähelteistä ja kaikesta siitä väliltä. Ja juuri kun sää kävi tylsän aurinkoiseksi, menin paistamaan lättysiä (jotta saisin jotakin kiinteää mansikoiden seuraksi) todetakseni vain, että missasin ukkosmyrskyn salamoineen täysin - se meni ohi noin kymmenessä minuutissa ja jätti jälkeensä vain pelokkaita pihakoiria ja luultavasti pari alleen laskenutta naapuruston vauvaa ja vanhusta. Mutta ukkosissa on se mukava puoli, että niiden seuraaminen on mielenkiintoista. Salamat ovat kivoja kunnes iskevät navettaan ja polttavat lehmät kuoliaiksi. Lehmäparat.

Ja vaikka savustettu lehmävauvan liha olisikin maistunut (aivan, en ole ihan vielä muuttunut ituhipiksi ja puhtaaksi kasvissyöjäksi), ei naapurustossa ole yhtään navettaa, joten näyttävinkään salamointi ei voi polttaa kuin ihmisiä ja naapuriniityn lampaita. Tylsää. Mutta illaksi kirkastui niin taivas kuin mielikin, kun sain artikkelin valmiiksi ja päätin kiiruhtaa pubiin ennen sulkemisaikaa tarkastellen taivaankannen reikiä. Artikkelin kohde vain ei ollut näkyvissä, koska parhaat teleskoopit tuijottavat eteläisen pallonpuoliskon taivasta ja minähän en sekundaputkiin sekaannu.

Kirkastuu.

Audiovisuaalinen viestintä

Onko audiovisuaalisen viestinnän opiskelu tärkeää? Luultavasti on, ainakin tietyssä määrin, mutta eräskään pubissa istunut setämies ei meinannut uskoa, vaan kutsui kyseisen alan opiskelijaa turhakkeeksi ja verorahan hukaksi (sinänsä jännää, koska opiskelee yliopistossa ja maksaa itse lukukausimaksunsa). Ajattelin sanoa, että jos audiovisuaalisen viestinnän opiskelu on turhaa, mitä tähtitiede sitten on, mutta katsoin parhaimmaksi tarkkailla tilannetta sivummalta, jotta kaatuvien tuoppien humalat ja maltaat eivät roiskuisi housuilleni poikien lähtiessä hippasille. Ilmeisesti kyseiseltä audiovisuaaliseen viestintään turhautuneelta miesparalta (joka sai porttikiellon pubiin sekoilunsa johdosta) jäi olympiakisojen avajaisseremonia näkemättä - mitäpä muutakaan se spektaakkeliksi luokiteltava brittiläisen itseironian ja ylpeyden sekametelisoppa olisi ollut?

No, kuvaa ja ääntä ei voi syödä tai sitoa liian ravintomäärän pullistaman torsonsa peitoksi, joten mitä hyötyä audiovisuaalisen viestinnän taitajista sitten voi edes olla? Luultavasti sitä samaa kuin kultasepistä, raviohjastajista, skifikirjailijoista ja, niin, tähtitieteilijöistä. Jospa ne vain inspiroivat ihmisiä jollakin tavalla ja saavat arkisen tylsyyden väistymään mielikuvituksen, kauneuden ja sirkushuvien tieltä. No, ehkä tuo ei sitten kuitenkaan sovi jälkimmäiseen turhistakin turhimpaa ammattikuntaan. Jos olisin uskonnon ja muun typeryyden paiseruton lailla täplittämä poliitikko vetäisin välittömästi johtopäätöksen, jonka mukaan tähtitieteeseen hukatut määrärahat on siis välittömästi siirrettävä audiovisuaalisen viestinnän puolelle.

Todettuani Prodigyn Firestarter -kappaleen sopivan oikeastaan aika hyvin olympiateemaan mutta Mr. Beanin huijaamalla saavuttaman hölkkäkisavoiton olevan hiukan olympiahengen vastainen (vaikka Prodigy noin muuten onkin hirvittävää kuraa ja Bean puolestaan aika hauska hahmo), huomasin, että kaikki muukaan ei ollut avajaisseremoniassa aivan kohdillaan, joten kenties viestinnän parantamiseen voi ihan oikeastikin panostaa. Kun niityt ja metsät paloivat teollisuuden tulessa, britit unohtivat kiusallisen tahallisesti mainita miten brittiläisen sivistyksen tulessa paloi hiukan muutakin kuin vain kasveja ja eläimiä - muun muassa miljoonia eri saarten ja mantereiden alkuasukkaita, joita kidutettiin, rahdattiin orjiksi ties minne ja listittiin kuin kärpäsiä kulloisenkin hallitsijan tai sotapäällikön mielen liikkeiden mukaisesti. Mutta silloin ei ollut audiovisuaalista viestintää ja tämän minun pienen saareni silloisille asukkaille ei tarvinnut edes kertoa miten heidän verorahoillaan (niin ja oopiumin kaupalla) rahoitettu imperiumi kohteli muita kansoja.

Hukkaan siis mielelläni veromarkkoja audiovisuaaliseen viestintään. Jos se vain tuottaa jatkossakin uusia Pussy Rioteja ja arabikeväitä, jotka pitävät mielipuoliset diktaattorit varpaillaan, niin rahalle on varmasti saatu vastinetta.

Toimisto tien päällä

Tulihan taas valittua typerä otsikko. Tuskin yksikään toimisto nyt tien päällä voi olla, ellei se sitten sijaitse asuntovaunussa tai muussa mustalaisten, lehmipaimenten ja pölynimurikauppiaiden liikkuvassa asumuksessa. Tarkoitan tietenkin, että toimisto on liikkunut mukanani ja asettunut päiväksi tai kahdeksi kerrallaan erilaisiin paikkoihin. Se on ollut niin neljänkymmenentuhannen jalan (vai mitä lienee mittayksiköitä ovatkaan) korkeudessa taivaalla kuin pari metriä maan alla viileässä akateemisessa kellarissa.

Rantatoimisto.

Parhaat toimistopaikat, nuo akateemisen pätkätyöläisen leiritulet ja turvasatamat, löytyivät erittäin värikkäistä maisemista. Siis sikäli kun maisemalla tarkoitetaan mitä tahansa kiinteää esinettä tai asiaa, johon voi lätkiä punaista maalia sievästi antamaan illuusiota siitä, että asiat ovat niin sanotusti hanskassa ja luonto ei pääse vielä ottamaan omaansa hämähäkin seittien, homeen ja lahonneen puutarhapöydän muodossa. Järvimaisema on kieltämättä melkoisen rauhoittava kirjoitusympäristö mutta on siinäkin ongelmansa. Verta imevät ongelmansa, jotka pörräävät ympärillä päivät ja yöt pakottaen marinoimaan verensä juomakelvottomaksi verovapaalla viskillä, mikä ei tietenkään onnistu, sillä kukapa nyt muutamasta pienestä promillesta hätkähtäisi puoleen tai toiseen, jos nälkä pakottaa vatsassa ja nelijalkaisia veripankkeja ei ole saatavilla.

Kaupunkitoimisto.

Kokeilin myös miten kirjoitus hommat onnistuisivat kaupungissa, talojen kattojen ja puunlatvojen tasalla nauttien varjoisasta mutta lämpimästä parveketoimistosta (kiitos vain toimiston lainasta, vuokraa en tainnut maksaa), josta näkee niin Aurajoen rannalta Alkoon hoippuvat setämiehet kuin jatkuvan virran autoilijoita, jotka näennäisen kiireensä vuoksi aiheuttavat alituiseen vaaratilanteita niin pyöräilijöille kuin muillekin kevyen liikenteen häiriköille. Pahuksen hipit, juoksisivat alta pois, täältä tulee porvari.

Mutta sainko mitään aikaiseksi? No paljonkin, mutta kovin vähän valmista tekstiä. Se kun ei ilmesty paperille (no, näytölle) itsestään, vaan vaatii saapuakseen vision. Tai ainakin deadlinen, jota ei voi venyttää kuin kuminauhaa siihen asti, että visio sattuu kohdalle. Luulen, että sain viikossa aikaiseksi ainoastaan uuden taustakuvan toimistopäätteelleni. Ei paskempi kuva, parempi kuin sen suomalaisen olutmerkin mainoksessa.

Kesäyö.

Satumaailma

Pimeällä keskiajalla, jolloin luonto oli vielä kesyttämätöntä ja villieläimet vaelsivat pihapiireissä vieden lapset kehdoistaan ja kaivoivat luutkin hautausmailta, muuan Giovanni van Bronckhorst, pappismies ja aikansa ajattelija - joskus naturalistiksikin kutsuttu - sai kyläyhteisön kokoukselta tehtäväkseen tutkia miksi sudet vievät lapsia ja mitä asialle voisi tehdä. Filosofisen luonteensa ja oppineisuutensa vuoksi, Giovanni lähestyi saamaansa tehtävää ainoasta näkökulmasta, jonka katsoi sopivaksi. Hänen oli ensin ymmärrettävä miten susi, tuo eläinmaailman raivoisa peto, ajattelee.

Puhutettuaan kylän väkeä, Giovanni päätti kysyä metsästäjiltä neuvoa miten he toimivat suden kohdatessaan. Toiset sainoivat ampuneensa kyselemättä, toiset ainoastaan, jos olivat itse vaarassa, kun taas useimmat, uhostaan huolimatta, olisivat juosseet pakoon minkä kintuistaan pystyivät. Tokihan kaikki tietävät, että sudet on ammuttava kohdattaessa, jotteivät pääse viemään lapsia pihoilta, lampaita niityltä ja varsoja talleistaan, mutta ratkaisua tämäkään ei asiaan tuonut. Niinpä Giovanni päätti ryhtyä sudeksi itse - jos hän kulkisi kuin susi, suden taljaan pukeutuneena, niin varmasti hän pian näkisi millaista on olla suden roolissa. Saatuaan metsästäjiltä taljan vaatteekseen, Giovanni ryhtyi kulkemaan nelin kontin, syömään raakaa lihaa ja ulvomaan kuuta kuten susilla on tapana tehdä.

Vaan epäilys alkoi kalvamaan kylän väen keskuudessa heidän tarkkailtuaan hermostuneina Giovannin toimia läpi kuukauden päivät. He kokoontuivat pohtimaan oliko arvostettu mies, aikansa ajattelija, langennut susien pauloihin niin, että kohta muuttuisi sellaiseksi itsekin? Eihän sellaista voinut sallia, eihän nyt sutta voi ihmisten ilmoilla suvaita. Ja kun he näkivät Giovannin jälleen ulvovan kalliolla suden taljassaan, veri suupielistä roiskuen, he päättivät toimia. Kylän miehet lähtivät joukolla Giovannin kimppuun ja ompelivat tämän taljansa sisään niin, ettei susikaan olisi erottanut häntä lajitoveristaan. Tämän jälkeen miehet veivät Giovannin keskelle synkintä metsää ja pieksivät hänet pahanpäiväisesti jättäen hänet henkihieverissä metsän armoille. Sanoivat lähtiessään Giovannin joutuvan nyt susien ruoaksi, saaliiksi saalistajista vahvimmalle.

Mutta aina kun susi vei lapsen mennessään, tai raateli vahtikoiran kuoliaaksi, kylän väkeä kalvoi epäluulo. Jospa se olikin Giovanni itse, joka palasi kostamaan kohtelunsa. Siitä päivästä lähtien on sudet aina ammuttu nähtäessä ja niiden taljat tarkastettu ihmisen merkeistä. Vaan Giovannin kuolemasta ei ole varmuutta tähänkään päivään mennessä.

Ja sitten heräsin - lähtee jo hiukan lapasesta tämä unien näkeminen. Voi hyvänen aika sentään, eihän tuollaista voi edes keksiä hereillä ollessaan ilman valtavaa määrää tajunnan laajentajia. Epäilisin jo olevani mielisairas mutta onneksi heräsin omasta sängystä. Todella outoa, enkä käyttänyt juuri mitään hallusinaatioita aiheuttavia aineita eilisiltana (olikohan siinä keitossa "hassuja" sieniä?). Kaiken huipuksi Giovanni van Bronckhorst on oikeasti olemassa, tai ainakin sen niminen mies pelasi Barcelonassa ja Hollannin maajoukkueessa palloa. Joutui vain raukka unessani hiukan epätavalliseen rooliin. Pitäisi varmaan ryhtyä kirjoittamaan satukirjaa, elleivät Grimmin pojat olisi jo hoitaneet tuota kyseistä genreä paremmin kuin itse koskaan osaisin.

Pallot koteloon

Ikkuna.

Viileä tuulenvire lähestyi minua hellästi herättyäni Auringon paisteen jo tuskallisen kuumaksi lämmittämässä huoneessa. Ulkona oli valoisaa ja vaahterat ja lehmukset heiluivat hitaassa rytmissä tuulen tahdittamana. Oli sunnuntai ja tunsin jo aamukahvin tuoksun leijailevan ilmassa... ja sitten heräsin oikeasti ja totesin aamiais-ajan jo menneen, koska Daventryn hotelliaamiainen tarjoillaan sunnuntaisin seitsemästä kymmeneen ja kello oli jo ehtinyt rientää reippaasti ajankohdan yli pakottaen ottamaan nopean suihkun ja kiirehtimään vastaanottoon luovuttamaan huoneen avain pois. Aivan, edellisen illan rahapelit olivat venähtäneet taas aamun pikkutunneille ja aina siihen asti, että hotellin baarin neitokainen oli tullut ilmoittamaan kylmästi menevänsä nukkumaan, ja että drinkkejä ei enää saisi tilattua ainakaan häneltä.

Niin, olin taas pelaamassa ja otinkin aika raskaasti takkiin lauantai-iltana kisojen kolmannella kierroksella. Kiusallista ei ollut se, että sain vain kolme paikkaa tyhjentää pöydän ja käytin niistä kaksi, vaan se, että vastassa oli sama mies, joka pudotti minut edellisessä kisassa aivan samalla tavalla kolmannella kierroksella. Olisi mukava pelata välillä muitakin vastaan, pahuksen arpaonni.

Ads pelaa pinkissä paidassaan.

Sain sitten illemmalla hiukan vastinetta rahoilleni voittamalla £60 Adsilta, joka - vaikka pelasikin moitteettomasti - ei sittenkään mahtanut mitään, koska olin loistavalla pelipäällä. Terävyyttä puuttui hiukan aina 6-6 tilanteeseen asti mutta sitten päätin ottelun kolmeen visiittiin pöydälle ja kolmeen pöydän tyhjennykseen. Adsin viikonloppu ei sekään mennyt aivan suunnitelmien mukaan, koska tällä kertaa Steve (istuu kuvassa tuolissaan ja odottaa koska Ads missaa pallon) pudotti hänet jatkosta.

Mutta jestas, että kehitys oli kehittynyt. Kuvassa näkyvällä näytöllä on ottelun tilanne (1-1) ja muuta pientä tietoa pelaajista (kuten heidän naamavärkkinsä, jotta katsojat tietävät kuka kukin on). Kiusallista, koska voitettuaan erän, sitä joutuu kädet täristen etsimään nakkisormillaan oikean nappulan, joka kasvattaa erävoittojen määrää yhdellä. Ennen oli helpompaa, kun lapset leikkivät käpylehmillä, nuoriso oli mallikasta ja otteluiden tilanteet merkittiin manuaalisesti.

Päädyimme Adsin kanssa vain toivomaan, että seuraavalla kerralla arpaonni ei heittäisi ammattilaistason pelaajia vastaan vielä kolmannella kierroksella ja tarjoaisi mahdollisuuksia edetä 32 parhaan joukkoon. Jää kuitenkin nähtäväksi.

Sademetsä

Katsellessani latvukseen, jossa puiden rungot ja jokainen hiukan paksumpi oksakin olivat päällyskasvien peitossa, en voinut välttyä ajatukselta, että olisin sademetsässä. Kuvio oli täydellinen siinäkin mielessä, että täälläkin sataa nyt. Ja paljon. Yhdeksäs päivä peräkkäin kun pipa kastuu jo siitä, että vien roskat roskikseen (kolmen metrin matka). Jos Taimen uisi vastaan kadulla kävellessäni en lainkaan hämmästyisi muuta kuin sitä, että eikös noita kaloja oltukaan vielä tapettu sukupuuttoon? On siis monsuunikausi mutta toisin kuin tropiikissa, olen sentään säästynyt murskyiltä ja tulvilta (pohjanmerellä kyllä myrskyää ajoittain ja etelä-Englanti on tulvien vallassa), koska edes luonnonvoimat eivät kehtaa häiritä St. Albansin rauhallista pikkukaupungin idylliä.

Sademetsän latvus.

Mutta tämä ei ole sittenkään mikään vitsi, koska Britanniassa voisi aivan hyvin olla sademetsää - lauhkean vyöhykkeen sellaista aivan kuin pohjois-Kaliforniassa. Ainakin sademäärät ovat aivan riittäviä ja vieläpä kasvamaan päin merien lämmetessä ja pilvien muodostuksen kiihtyessä. Sattuu vain olemaan niin, että ei ole metsiä, joihin sataisi. Löysin tuon kuvaamani latvustonkin puiston perimmäisestä kulmasta, jonne pensassakset, ruohonleikkurit ja moottorisahat eivät koskaan ehdi kello viiden teehetken tullessa keskimääräiselle kaupungin puistotyöntekijälle vastaan (sinänsä jännää on, että juuri kukaan ei oikeasti juo teetä niistä ikiaikaisista isomummon kukkakupeista - suurin osa menee pubiin parille illallisaikaa odotellessa).

Pieni biologi herää itse kunkin sisällä ajoittain. Vai olenko biologi, jos otan valokuvan puista ja pensaista? En tiedä mutta mielenterveydelle moinen kiinnostuksen aihe käy melkoisen rankaksi. Ostin nimittäin maailman masentavimman kirjan, joka kertoo siitä miten ihmiset ovat tuhoamassa maailman meriä hävittäen noin 90-99% kaikista merien eliöpopulaatioista ja kuinka kalastusteollisuus ylittää pyyntikiintiönsä jatkuvasti sanoen, että "kyllä meressä kaloja riittää". Miksikäs tuota kutsuttaisikaan? Ainiin. Oman oksan sahaamiseksi tai omaan jalkaan ampumiseksi. En ole väkivaltainen mutta mielummin harppunoisin vaikkapa japanilaisia kuin viimeisiä sillivalaita - voi kunpa valaat osaisivat ampua takaisin.

Mutta vanhan sanonnan mukaan on mahdotonta saada ihminen muuttamaan näkemyksiään tosiasioiden mukaiseksi, jos hänen työnsä riippuu siitä, että tosiasioiden olemassaolo kielletään. Jatkan nyt siis masentumistani lukemalla kirjaa pidemmälle. Kyllä kuolema kuittaa niin masennuksen kuin univelatkin.

Brittiläiset militaristit

Mitä hemmetin torvisoittoa tuolta keskustasta kuuluu? Indiana Jones -leffojen tunnarilta tuo kuulostaa mutta miksi kukaan veivaisi tuubaa, pasuunaa ja trumpettia keskellä kaupunkia perusenglantilaisessa kesäsäässä - tietenkin kaatosateessa? Pakkohan se oli selvittää, koska olin muutenkin matkalla keskustaan päästäkseni yliopistoa kohti köröttelevään bussiin.

Märkä militanttiorkesteri.

Tilanne osoittautui paljon pahemmaksi kuin mitä pelkäsin. Sotilassoittokunta, joukkio nuorta tykinruokaa (tai afganistanilaisen kamikaze pommittajan kohteita) maastopuvuissa ja kokoelma kaikenlaisia isoja pyssyjä, jotka saavat jokaisen itseään kunnioittavan militaristin housut kostumaan pelkästä ajatuksesta, että "noilla minä sitten lasautan ne perkeleen terroristit pois tältä pallolta". Ellei asia olisi niin vakava, saattaisin jopa hiukan naurahtaa kohdatessani moista typeryyden ja naiiviuden sekamelskaa. Mutta koska historiasta ei saa oppia, niin jokainen brittiläinen imperiumin ajoista unelmoiva militaristi on autuaasti unohtanut kuinka afgaanit ajoivat aikansa moderneimman armeijan maastaan 1800 -luvulla. Ja kuinka heidän jälkeläisensä edesauttoivat Neuvostoliiton luhistumisessa tekemällä 80-lulla maansa valtaamisesta aivan liian kallista neuvostoarmeijalle. Siispä maan voi valloittaa 2000 -luvulla ilman suuria ihmishenkien menetyksiä ja maan asukkaat voi alistaa tuottamaan kulutushyödykkeitä ja raaka-aineita länsimaiseen käyttöön. Ainoa vika tässä on, että kukaan ei kysynyt paikallisilta mitä he haluavat ja niinpä neuvostoarmeijan maasta ajaneiden mullaheiden pojat ja pojanpojat saavat liian monta brittisotilasta palaamaan kotimaahansa saappaat edellä. Mitä tuhlausta.

Mutta oppiiko tästä kukaan mitään? Tuskin. Ei ainakaan perusbritti, joka kyylää kadun varressa niitä pyssyjä ja fiilistelee torvisoiton taivaallisilla sävelillä vaikka vettä sataa kaatamalla ja itse kullakin kastuu paljon muutakin kuin pelkät housut. Itse ottaisin mielummin tunnin turpaan kuin kuuntelisin moista meteliä. Niinpä yritin löytää paikkaa, jossa bussi sattuisi pysähtymään päästäkseni pois mokomasta murhamiesten ylistyksestä.

Jouduin lopulta kävelemään asemalle asti päästäkseni bussiin ja koska en tietenkään omista sateenvarjoa (ja olen liian laiska hankkimaan mokomaa), niin tunnelma oli kuin uitetulla koiralla kunnes sain laitoksella eteeni kupin kuumaa kahvia ja pääsin eväsleipieni pariin. Kastukoon militaristisiat keskustassa. Aivan sama minulle.

Rajansa puutarhoillakin

Menin sanomaan ennenaikaisesti, että puutarhoja tulisi vahtia. Ei se niin mene, syököön rusakot ja muut pitkäkorvat vaikka kaikki rehut tarhasta, jos niiden ainoa tarkoitus on näyttää naapureille, että "tässä talossa on valot päällä muttei juuri ketään kotona". Ja luultavasti laakson viimeinen muumi henkihieverissä.

Vihreä labyrintti.

En oikein käsitä, noin ihan vain käytännöllisistä syistä, että miksi kummassa pääsy omalle kotiovelle pitää tehdä mahdollisimman hankalaksi. Kauppakassien kanssa tuosta ei ainakaan tule mitään, ellei sitten tarkoituksena ole talloa pensasaitaa poikineen ja muutamaa mitä-ikinä-kukkivaa-härpäkettä siinä sivussa. Ei tuota ainakaan käteväksi ole tehty. Ja miksi ihmeessä kulku ovelle, tai oikeastaan oville, pitää tehdä noinkin monen mutkan kautta - eihän tuossa ole mitään järkeä. Ei ihme, että sinisen oven asukas kyllästyi leikkimään ja kyseiseen kämppään haetaan nyt vuokralaista - ja tietenkin ylihintaan, koska talon etupihalla on viehättävä puutarha, jossa ei saa kasvattaa mitään järjestyssääntöihin sisältyvän kartan ja ohjeistuksen vastaisesti.

Mutta olkoon, jos kaikki olisivat yhtä älykkäitä ja käytännöllisiä kuin englantilaiset, olisi ihmiskunta edelleenkin tappamassa naapuriheimoa kaikin keksiminsä tavoin, koska he ovat erilaisia ja eivät suostu tekemään asioita meidän tavallamme. Ai, mutta taisinkin juuri kuvailla ajatusmaailmaa amerikkalaisen imperialismin takana. No joo, eli kaikki siis ovat yhtä älykkäitä kuin englantilaiset. Hyvä on. No nyt kun tämäkin on sitten selvitetty tyhjentävästi, niin on hyvä painua päivittäisten askareiden pariin todeten, että "meillä ei ole toivoa". No, jos kolmas maailmansota sitten odottaa nurkan takana, niin odottakoon. Sillä aikaa aion tehdä oloni mukavaksi ja keskittyä harjoittamaan mietiskelyä ja filosofointia uudessa nojatuolissani. Ei ne suuret tulot mutta ne pienet ilot.

Vahtikaa puutarhaa pupuilta

Citykaniini.

Ilmeisesti kaniinien (Oryctolagus cuniculus) varoetäisyys on päässyt hiukkasen repsahtamaan vihollisten puutteessa. Tai ainakin tämä kyseinen yksilö päästi minut rauhallisesti neljän metrin päähän muttei enää sen lähemmäksi. Luultavasti kyseessä ei ollut mikään apilaniittyjen Einstein, joka ymmärsi aidan estävän pääsyni aivan välittömään, vaarallisen välittömään, läheisyyteen. Luulen, että rohkeuteen oli syynä luonnonvalinta ja erityisesti "evolutiivinen naiivius" -nimellä tunnettu ilmiö, joka saa saalislajien pakenemisrefleksit rentoutumaan saalistajien puuttuessa. Kyseessä on siis sama ilmiö, joka teki dodo-paroista niin luottavaisia, etteivät ne ymmärtäneet paeta (eivät tosin edes olisi voineet, kömpelöitä kun olivat) nälkäisiä portugalilaisia merimiehiä, jotka saivat linnuista paistia kävelemällä niiden eteen ja nuijimalla ne kuoliaaksi.

Mutta ovatko saalistajat sitten kadonneet jonnekin? Kyllä tällä saarella ainakin kettuja pitäisi olla. Joskin ne saattavat olla vaarattomia kun ovat saaneet natiiveilta päivittäisen kananfile- ja kääretorttuannoksensa. Entäpä haukat sitten, kyllä kai ne sentään saalistavat kaniineja? Tai saalistaisivat, jos niitä olisi, kun natiivit ovat tehneet nekin vaarattomiksi hakkaamalla kaikki metsikkönsä puistoiksi ja puutarhoiksi, niityiksi ja laitumiksi sorkkaeläinten ja silmänilon vuoksi. Haukoilta puuttuvat pesäpaikat. Tai sitten ne on vain ammuttu pois taivaalta, kuten sudet viimeisistä metsistä satoja vuosia sitten. Tulee mieleeni kepulaiset toimintatavat.

En voi todellakaan sanoa suomalaisena omien kirottujen maanmiesteni (naisilla on moisten sikailuiden kanssa harvemmin tekemistä - tämä on niin sukupuolittunutta) hoitaneen asioita yhtään sen paremmin. Meillä kotoisat kepulaiset ovat ampuneet jokaisen kulmahampaita omaavan eläimen sukupuuton partaalle ja pudottaneet kotkanpesiä puista sellaisella vimmalla, että en oikein ymmärrä miten heillä on jäänyt aikaa jahdata ahmoja moottorikelkoilla. Ja nyt kun hirvikanta on räjähtänyt käsiin saalistajien puutteessa, sitä on ryhdytty kutsumaan tuhoeläimeksi sen viihtyessä mäntytaimikoissa, anteeksi puupelloissa, makustelemassa vuosikasvustoja (näkökulmariippuvainen juttu, kyllähän nyt hirvienkin pitää syödä). Hirvet on siis ammuttava yhdessä muiden tuholaisten, kuten ilvesten, karhujen, ahmojen, näätien, kanssa. Muut tuholaiset on muuten vain eliminoitava myrkyttämällä tai koulukiusaamalla, kuten on käynyt lopuille 50 prosentille nisäkäslajeista ja demareista.

Mutta nykyään helsingissä ammutaan jo näitä söpöjä pörröisiä pupusiakin, jotka tuskin tekevät mitään pahaa kenellekään (sen rakkaan puutarhan , josta maksetaan vuokraa kuin turkulaisesta kaksiosta, voi varmasti aidata sopivalla tavalla). Minulla on ehdotus Helsingin ja sen ympäristöpitäjien päättäjille. Mitäpä jos jokaiseen puistoon jätettäisiin yksi hoitamaton kulmaus, jonka annettaisiin kasvaa täyteen ryteikköä. Saattaisi käydä niin, että ketut pääsisivät pesimään kaupungin alueelle ja löytäisivät tämän valtavan tuoreen ja luultavasti evolutiivisesti naiivin ravinnonlähteen ja pitäisivät kaniinipopulaation kurissa ihan ilmaiseksi. Olisiko mahdollista lisäksi jättää joitakin lähialueen talousmetsiä pystyyn, kasvamaan täyteen ikäänsä, jolloin haukat ja muut petolinnut pääsisivät verottamaan kaniineista niinikään osansa. Ei taida onnistua. Luonto on tainnut karata kaupunkilaisten mielistä jo liian kauas - kepulaisten ja muiten sekopäiden armoille. Jäljellä ovat enää ituhipit ja muut kettutytöt, joille luonto merkitsee puita, joihin voi kahlita itsensä.

Tuli tosin mieleeni, että kuvaamani kaniinin lyhyelle varoetäisyydelle saattaa olla toinenkin selitys. Jospa sillä vain on syöpä tai satiaisia ja se ei jaksa enää juosta, vaan odottaa kuolemaansa. Mene ja tiedä.