Vappupallot

Ilmeisesti pohjoisen onnelassa on taas se aika vuodesta kun Altian ei tarvitse olla huolestunut tuotteidensa menekistä, pieni maamme vajoaa kehitysmaan tasolle kun ihmiset laskevat hetkellisesti älykkyysosamääräänsä myrkyttämällä aivosolujaan ja kaikki länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa jossakin etäisessä muodossa muistuttanut infrastruktuuri kytketään pois käytöstä, ihmiset pukeutuvat jostakin taivaan syystä hassuihin hattuihin ja taskuvarkaille koittavat kulta-ajat ihmisten virratessa suurin joukoin kaupunkien keskustoihin juomaan halpaa skumppaa, josta eivät oikeastaan edes pidä. On vappu. Kuka hemmetti sen keksi?

Ai niin, työväen juhla. Työväki, erotuksena väestä, joka ei käy työssä, juhlii tietenkin vappuna sitä, että... niin, mitä? Sitä, että työolosuhteet ovat parempia kuin ennen? Ja sima, josta on tietenkin varmasti olemassa jokin sokeriton dieettiversio, maistuu makeammalta kun siinä on elimistölle haitallisia säilöntä-, happamuudensäätö- ja väriaineita sokerin sijaan? Ja sitten sitä juovat lapset ja aikuiset ja tuloksena on allergioita, ADHD-potilaita, ylipainoa ja mielenterveyshäiriöitä. Sotii vapun ajatusta vastaan - ellei sitten ajatuksena nimenomaan ole hankkiutua niin huonoon kuntoon viimeistään nelikymppisenä, että töissä käynti tulee mahdottomaksi urakaksi. Se kuitenkin on varmaa, että alkavalla viikolla töissä käynti on melkoisen hiljaista, koska simasta tulee myös pää kipeäksi. Hienoa. Kansallinen krapulapäivä. Ahdistaa tuollainen kalenterijuoppojen toilailu mutta Suomessa onkin maailman ainoa kansa, joka suunnittelee krapulapäivänsä etukäteen ihan valtion voimin.

Mutta miten vappupallot, nuo nykyajan lasten käpylehmät, liittyvät tähän kaikkeen ja kuka sai alunperin päähänsä täyttää foliohattunsa heliumilla ja sitoa se narun päähän?

Tähän minulla on hypoteesi. Etten sanoisi peräti teoria. Asia on hyvin yksinkertainen. Kyseessä on demareiden salajuoni. Kun köyhät työläisvanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan, he suostuvat sitä kitinää kuunneltuaan vaikka mihin sipsikarkkijätskiostoksiin - ja annas olla kun tämä kovaääninen ADHD-penska näkee värikkäänä kimaltelevan vappupallon. Eihän siiinä auta kuin käyttää se satanen foliolla päällystettyyn heliumiin (koska ensimmäinen vappupallo kuitenkin karkaa aina), jotta isin ja äitin pieni kullanmuru olisi edes sen vartin hiljaa ja kiltisti. Ja tässä kohdassa juonen pirullisuus käy hyvin selväksi. Kun köyhän perheen rahat on hukattu vappupalloihin, isillä ei ole enää pelimerkkejä painua pubiin, mikä saa nohevimmankin työmiehen masentumaan ja tuntemaan olonsa niin kurjaksi, että mitkä tahansa "kaikille lisää liksaa paitsi rikkaille" ja "ei kenenkään tarvi mennä töihin jos ei halua" -tyyppiset vaalilupaukset (ja erityisesti niiden yhdistelmä) uppoavat kuin mummo hankeen ja saavat äänestämään demareita. Kertakaikkiaan nerokasta. Ja sitten ne samat demarit palkkaavat vasemmistosiipensä (lue: hyödylliset idiootit) marssimaan kaduille heiluttamaan punaisia banderollejaan ja vaatimaan kansalle leipää ja sirkushuveja - ja vain, jotta saataisiin sopiva vertailukohta ja demarit eivät enää näyttäisikään aivan niin idiooteilta itse. Pirullisen nerokasta.

No, vappu, tuo vuoden toinen juhannus, on kaiketi tullut jäädäkseen. Kuten demariuteen kuuluu, saavutetuista eduista ei luovuta vaikka se koituisi kuolemaksi. Kuten esimerkiksi krapulap... ei kun vapaapäivästä.

Saaren lauhkeat lampaat

Maaseutu.

Siellä ne kivasti kirmaavat laitumella yhdessä kaniinien kanssa. Nuo niittyjen valkoiset ruohonleikkurit, dönerin makoisat täytteet ja rukkastemme pehmeä raaka-aine. Englanti on täynnä lampaita - joskaan ei aivan yhtä täynnä kuin Uusi-Seelanti, jossa Britanniasta muinoin karkoitetut rikolliset lahtasivat ensin alkuasukkaat ja ryhtyivät viljelemään lampaita siinä määrin, että ne ovat nykypäivään mennessä syöneet tiensä läpi paikallisen kasvillisuuden tuhoten siinä sivussa merkitävän osan paikallista flooraa ja ffaunaa peruuttamattomasti sukupuuttoon. Mutta Englannissa lampaat ovat kivoja. Niitä jopa maalataan kaikenlaisilla väreillä, jotta maajussit tietävät kenen lammas jäi traktorin alle ja kenen karitsa meni niin sanotusti ketuille. Siitä tuli jopa myöhemmin ajatus "pääsiäislampaasta", joka on vuosien saatossa muuttunut "pääsiäismunaksi", koska lampaisiin kuluu enemmän kallisarvoista väriainetta (ja kaikki eivät pidä kirjavista villapaidoista, joita mammat virkkaavat lapsenlapsilleen, jotta voivat ujuttaa niitä kaikkiin iänikuisiin pehmeisiin paketteihin - joita lapset tietenkin vihaavat yli kaiken).

Mutta itse lampaat ovat sympaattisia. Niiden ei tarvitse huolehtia mistään. Maajussi-John avaa aina portit uudelle nurmelle, aidan taakse, jossa ruoho on vihreämpää, ja sitä voi märehtiä rauhassa ilman uhkaavia petoeläimiä, koska sudet tapettiin saarelta sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten ja ketut on syötetty kylläisiksi kääretortuilla - mikä sivistysmaa.

Viittaan tietenkin, en oikeisiin lampaisiin, vaan saaren asukkaisiin, jotka kököttävät pelloillaan lentokoneesta nappaamassani kuvassa omissa sievissä kopeissaan, joissa jokaisessa on oma pieni laatikko, josta "maajussi-John" kertoo auliisti "mille pellolle mennään seuraavaksi". Ja sitten nuo raukat raahautuvat tekemään asioita, joista eivät pidä, saaden palkaksi pähkinöitä, jotka eivät kelpaa ruoaksi ja jotka maajussi-John vie heidän taskuistaan kuitenkin "korvauksena niityn käytöstä". Mutta lampaat eivät valita. Ne voivat määkiä mutta eihän sitä tarvitse kenenkään kuunnella. Lampaat voi aina viedä teuraalle, jos ne ovat liian äänekkäitä tai kakkivat pihapolulle (tai sulloa punaiseen urheilukassiin, kuten saarella on oikeasti tapana).

Laitumet.

Ei ollut oikeasti tarkoitus kirjoittaa surkeista ihmiskohtaloista, joita tapaa pubissa jatkuvasti, taikka natiivien alituisesta tavasta aliarvostaa itseään ja tyytyä alisuorittamiseen kaikilla osa-alueilla (kuten James Watson totesi, "... where [England] understatement is a way of life"). Mutta raukat eivät uskalla tehdä surkeudelleen mitään ja se on jokseenkin kummallista, kun tarvitsisi vain äänestää uusia tuulia valtuustoihin. Tai sitten voi muuttaa jonnekin, missä ruoho on oikeasti vihreämpää. Siinä suhteessa britit vain ovat kovin huonossa asemassa. Heillä on hankaluuksia sopeutua mihinkään muuhun maahan, kun koululaitoksen alasajo on tehnyt heistä täysin kielitaidottomia (mukaan lukien englanninkieli).

No, minkas teet, sitä saa mitä tilaa. Sillä aikaa tyydyn katselemaan lintuperspektiivistä millä laitumella lampaat määkivät kovimmin.

Snookerkaupunki

Crucible.

Jos Sheffieldissä ei pelattaisi snookerin maailmanmestaruudesta, allekirjoittaneella ei olisi pienintäkään syytä mennä kyseiseen kaupungin irvikuvaan. Kaupungissa sataa aina (ainakin aina kun olen ollut paikan päällä), paikalliset jalkapallojoukkueetkaan, Wednesday ja United, eivät oikein pärjää, vaan ovat alistuneet divarifutaamisen kurjuuteen ja keskusta on täynnä opiskelijoita ja muita pummeja, jotka täyttävät alueen pubit viimeistä paikkaa myöten estäen perinteisen tiskillä tönöttämisen totaalisesti. Kyseessä on kuitenkin snookerkaupunki, koska kaikki pelaajat haluavat esiintyä Crucibelin teatterissa, ja lajin mahtimaassa kun ollaan, kaikki haluavat päästä katsomaan kun huiput säkittävät satasia (ei, en tarkoita satasen seteleitä ja en todellakaan tarkoita niitä säkkejä, joilla pohjoisen hölmölän asukkaat yrittävät kantaa valoa synkkiin tupiinsa).

Crucibelin areena.

Mutta missä on Davisin Steve? Mies löytyi areenan viereen jostakin taivaan syystä pykätystä kasvihuoneesta kovin orvon näköisenä. Paikalla oli tuoleja, jotta voi lepuuttaa ahteriaan, pöytä, jonka päälle saattoi asettaa pillimehunsa ja televisioita, joista näytettiin ensimmäisen kierroksen otteluita, joita Steve oli palkattu kommentoimaan. Miestä ei näyttänyt vähempää kiinnostavan ja mikäs ihme se on. Olisi varmaankin ollut paljon mielummin esiintymässä itse. Niinpä en jaksanut vaivata herra Davisia enempää, vaan menin katsomaan Crusibelin kuninkaan, Steven Hendryn, otteita hänen teurastaessaan Stuart Binghamia spottivalojen loistaessa ja kameroiden käydessä.

Ei hassumpi tapa viettää sunnuntaita. Viihdettä koko rahalla.

Mitä Kopernikus tekisi?

Tiedefresko.

En tiedä vaikuttiko Nikolaus Kopernikus Kiovassa - Krakovassa ainakin vaikutti ja se on jokseenkin kiven heiton päässä naapurimaassa - mutta ainakin observatorion seinään on maalattu hänen kuvansa yhdessä salaperäisten neuvostotiedemiesten kanssa, jotka suunnittelevat joko uutta tuomionpäivän vehjettä tai sitten miettivät pitäisikö painua baariin. Luultavasti jälkimmäinen arvaus on lähempänä oikeaa. Juri Gagarinkin siellä vilkuttaa kivasti kiertoradalta. Sittemmin neuvostotasavaltojen tieteelliset saavutukset ovatkin olleet jokseenkin vähäisiä. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa uuden sukupolven myötä.

Kiovan observatorio.

Paikallinen observatorio näytti jokseenkin samalta kuin Tuorlassa. Ja mikäs ihme se onkaan, ovathan molemmat kätevästi venäläisten teleskooppitoimittajien vaikutuspiirissä. Ja molemmat on lisäksi rakennettu aivan yhtä naurettaviin paikkoihin, joissa havainnoista ei kuitenkaan tule mitään, koska jos taivas ei ole pilvessä, läheisen kaupungin (Kiova tai Turku - mitä näitä suuren maailman metropoleja nyt onkaan) valosaaste tekee havainnoinnin mahdottomaksi kesällä ja talvella. Ukrainalaiset vain ovat fiksumpia ja ovat tehneet observatoriostaan museorakennuksen. Ei sillä enää mitään muutakaan voi tehdä, kun oikeat havainnot tehdään kuitenkin muualla - kuten esimerkiksi Atacaman autiomaassa, Kanarialla, tai vaikkapa Havaijilla.

Kopernikus kehitti aurinkokeskeisen mallin, jossa maapallo siirrettiin väkivalloin pois Aurinkokunnan keskipisteestä. Sittemmin Maan erikoisasema on murentunut kaikilla mahdollisilla tavoilla ja planeetastamme on tullut yksi tavallinen kivimöhkäle muiden joukossa. Herra Kopernikus tuskin olisi valmis näin kattavaan maailmankuvan muutokseen. Jos hän pääsisi tutustumaan nykyajan tähtitieteeseen, tieto luultavasti lisäisi tuskaa siinä määrin, että mies painuisi täyttämään päänsä jollakin alkoholipitoisella virvoitusjuomalla. Olen täysin varma, että kyseinen toiminta osattiin jo suur-Puolan, jonka suurimpia kaupunkeja olivat juuri Krakova ja Kiova, aikoina.

Kiova

Näkymä hotellista.

Aamupalan nauttiminen neuvostotyyppisessä viiden tähden hotellissa oli melkoinen elämys. Sisäpuolella oli katossa kristallikruunuja ja penkeillä oli samettipäällysteet - kas kun eivät tarjoilleet sammenmätiä kultatarjottimelta. Ikkunasta puolestaan näkyi läheinen betoniviidakko purkuvalmiine taloineen ja ruostuneilla parvekkeiden kaiteilla lepattavine pyykkeineen (ihan tulee Itä-saksa mieleen). En olisi uskaltanut kulkea kadulla liian lähellä kyseisiä kerrostaloja, koska olisin pelännyt jatkuvasti rapistuneiden parvekkeiden putoavan niskaani kuten taivas putoaa Galliassa. Siispä päätin mennä katsomaan keskustaa taksilla - en tosin usko hetkeäkään, että se olisi yhtään turvallisempaa johtuen maan etelä-eurooppalaisesta ajokulttuurista, jossa soitetaan torvea kuin Italiassa ja kolhitaan naapurin Ladaa (aivan oikein, niitä on kuin onkin edelleen liikenteessä) kuin Ranskassa.

Silmiinpistävää Kiovan keskustassa oli kaksi asiaa. Paikassa ei ole merkkiäkään siitä, että Neuvostoliitto on joskus raiskannut Itä-euroopan kulttuurikaupunkeja kommunistikokeiluillaan (ja näännyttänyt niiden asukkaita nälkään lysenkolaisilla maatalousopeilla, jotka olivat, no, lievästi sanottuna jokseenkin ristiriidassa genetiikan ja evoluutiobiologian tuottaman tiedon kanssa) ja meneillään on vimmattu tuleviin jalkapallon EM-kisoihin valmistautuminen. Aivan kuin Lontoossa, jossa aloitettiin megalomaaniset olympialaisiin tähtäävät järjestelyt, joita ei taatusti saada kisoihin mennessä valmiiksi, Kiovan keskustan tietyöt, rakennusten entisöinnit, ja muu kilven kiilloittaminen on aivan liian mahtipontista, jotta mikään olisi valmista kisaturistien virratessa paikalle katsomaan jalkapalloa. Mutta mitäpä pienistä - stadionit ovat valmiina pallojen potkintaan ja ravintolat ovat varmasti tekemässä vuosisadan tulosta tänä kesänä juottaessaan kisaturisteja sekä muita huligaaneja (eli englantilaisia kisaturisteja) rähinäkänniin ylihintaisilla mutta silti hemmetin halvoilla alkoholituotteillaan.

Erikoinen taideteos.

Pidin Kiovan keskustan pienistä ravintoloista ja pubeista, sekä toimivasta metrojärjestelmästä, jossa eksyminen on huomattavasti Lontoota hankalampaa ja matkustus minne hyvänsä maksaa noin 18 eurosenttiä. Sotahullujen amerikkalaisten ydinpommiuhan takia joutuivat vain rakentamaan metrotunnelit jokseenkin syvälle kallioon - en ole koskaa ollut yhtä pitkissä liukuportaissa, vai mitä mieltä pitäisi olla liukuportaista, joiden kapuaminen kestää 7 minuuttia, vaikka eivät todellakaan liikkuneet mitenkään hitaassa tahdissa.

Näin muuten kivan mainoksen. Siinä sanottiin seuraavaa:

Take a chance to visit Chernobyl city and learn more about history of the tragedy, to view the 4th block of Chernobyl Nuclear station and to see the Pripyat' - dead city, where life stopped in one day. We want to invite you to a whole-day trip to "Chernobyl Zone" - the unique reminder of the technical catastrophe of the XX century.

Huvittavaa on erityisesti tuo "technical catastrophe", kun insinöörit tekemällä tekivät voimalasta pommin. No, teki mieleni käydä paikan päällä katsomassa Ukrainan suurinta luonnonpuistoa mutta en valitettavasti ehtinyt tällä kerralla. Sääli.

Oli myös pakko katsoa missä se kuuluisa oranssi vallankumous oikeastaan tapahtui kuusi vuotta sitten. Mielenosoittajat olivat vaihtuneet 30-metriseen kisajalkapalloon mutta muutoin tori oli pysynyt samana kuin lehdessä näytettiin viime vuosikymmenellä. Tähän kaupunkiin tulen mielelläni takaisin joskus tulevaisuudessa.

Keskusaukio.

Niin, ja pahoitteluni Julijalle. Raukkaa on ilmeisesti pahoipidelty venäläisen mallin mukaisesti miliisin toimesta - ei ihme, ettei ruoka maistu.

Ukrainan armoilla

Metsä.

Kiovaan oli jokseenkin vaikeaa löytää. Opasteet olivat kohtuullisen puutteellisia ja paikalliset viittoilivat vain "tuonne päin" osoittaen vimmatusti huitovilla käsillään kohti suunnatonta lehtimetsää, joka näytti jatkuvan horisonttiin asti. En oikein ymmärrä miksi lentokoneen piti laskeutua (hyvä, että laskeutui rysähtämisen sijaan) pienelle pellolle kaupungin ulkopuolella.

Kohti Kiovaa.

Pääsin kuitenkin viimein aukiolle, jolla tuulimyllyt pyörivät hitaasti rauhallisessa tuulessa ja saatoin nähdä tien johtavan kohti asutusta. Olin saapunut Kiovaan vain muutaman tunnin metsässä harhailun jälkeen. Märkä metsänpohja tosin kasteli jalkani niin pahasti, että toivoin vain pääseväni jonnekin lämpimään vaihtamaan sukat  kuiviin. Kiova ei kuitenkaan ollut aivan niin viriili ja moderni kaupunki, kuin matkaoppaassa sanottiin. Parin hassun mökkipahasen keskellä kiemurteli tie kohti pientä puista kirkkoa, joka on kuin ihmeen kaupalla välttynyt palamasta poroksi vuosisatojen saatossa. Johtunee maan kosteasta ilmapiiristä, enkä nyt puhu paikallisten hämmästyttävän runsaasta vodkan kulutuksesta.

"Down town".

Ymmärsin kuitenkin välittömästi saman asian, joka tuli Julija Tymosenkolle vastaan ikään kuin sattumalta - Ukraina on köyhä maa ja aina ei ole ruokaa mitä syödä tai nektaria mitä juoda. Niinpä Julija aloitti syömälakon ja itsekin jouduin paastoamaan poikkeuksellisen tiukasti. Ilmeisesti Halla ja Tsernobylin säteily ovat korjanneet niin karjaa kuin viljaakin poikkeuksellisen paljon, joten maa on matkalla kohti ruokapulaa ja nälänhätää ilman EU:n auttavaa kättä. Ihmiset olivat kuitenkin hyvin vieraanvaraisia ja ystävällisiä, eikä kertaakaan tarvinnut tuntea olevansa yksin - aina riitti ystäviä kun oli rahaa ostaa makkaroita ja hapankaalia. Ja vodkaa, joka oli lähdevettä halvempaa.

-

Uskoiko joku sanaakaan edellä olevasta? Jos uskoi, niin on syytä mennä itseensä ja päivittää todellisuuden tajuaan vastaamaan nykyaikaa. Ainoat tosiasiat taisivat olla ne, että Julija todellakin aloitti syömälakon ja vodkan litrahinta alitti lähdeveden vastaavan. Kiova oli siis kuitenkin melkoisen urbaani, joskin hyvin neuvostotyyppinen suurkaupunki. Ja huomattavasti esimerkiksi Berliiniä tai Helsinkiä mukavampi paikka, koska ihmiset olivat iloisempia ja huumorintajuisempia.

Mikä lienee kultainen torni.

Maaseutuidylliä

Piti sitten taas käydä maaseudulla katsomassa kun lampaat laiduntavat, lehmät odottavat pääsyä sämpyläni väliin burgerina ja maajussit vaativat tukiaisia ja kiroilevat kuivuutta, joka vie heidät perikadon partaalle. Ilmeisesti Englannissa on ollut poikkeuksellisen kuivaa jo puolitoista vuotta (huomatkaa muuten milloin muutin tänne) ja se on hiljalleen johtanut jo siihen, että puutarhaletkuja ei saa enää käyttää esimerkiksi sen kynsisaksilla trimmatun laatu-nurmikon kasteluun eikä autojen pesuun (suomenkielessä ei taida olla lyhyttä ilmaisua tarkoittamaan samaa kuin "hosepipe ban" - "puutarhaletkujen käyttökielto" kuulostaa jotenkin vammaiselta).

Maaseutu.

Maaseudulla on kuitenkin kaikki paremmin. On vihreää ja kaunista, puita ja pensasaita, joka estää näkymän tienpientaretta ja keskeneräistä tietyömaata kauemmaksi. On kirkas taivas ja pilviä, jotka ripauttavat pienen sateen, joka riittää kastelemaan pipon muttei täyttämään vesivarastoja, aina kun haluat mennä käymään kioskilla. Oli tosin tarpeetonta mennä sinne itse. Minut vietiin kädestä pitäen. Kävin nimittäin taas Daventryssa nöyrtymässä parempien pelaajien edessä. Jotenkin avartavaa istua tuolissaan neljä erää perätysten hörppimässä pillimehua ja katsomassa kun kaveri tyhjentää pöydän palloista kerta toisensa perään. No, ei se nyt aivan niin synkkää ollut. Pääsin kuitenkin kolmannelle kierrokselle sekä haastajakiertueen cupissa että pääkiertueen cupissa ja hävisin vain entiselle Euroopan kiertueen pelaajalle ja eräälle herra Symonsille, joka sattui voittamaan haastajapuolen cupin. Minkäs teet, huono arpaonni. Tällä kerralla kuitenkin raivasin tieltäni kaikki ne vastustajat, joiten voittamiseen oli ennakkoon jonkinasteinen mahdollisuus (ja rankingeissa nousin sijalle 79 - 64. parhaan joukkoon ei ole enää kovin paljoa matkaa).

Laskeva Aurinko.

Illaksi kämpille nuolemaan henkisiä kolhuja ja polttamaan hermosavut terassille yhdessä horisonttiin katoavan Auringon kanssa (koska herra Symonsia vastaan olisi ollut mahdollisuus ilman neljää peräkkäistä tyhjää avausta, helvetti), aamulla laitokselle näppäilemään, illalla kentälle ja Frankfurtin koneeseen, yöksi hotelliin, tiistaina Kiovan koneeseen ja viikko konferenssissa ihastuttavassa Ukrainassa. Vaikka enpä tiedä, en ole ollut ennen Ukrainassa, joten mistä sitä tietää onko se ihastuttava vai ei. Luultavasti kuitenkin on. Kuka siellä nyt haluaisi muuten asua? Jos 2.8 miljoonaa ihmistä haluaa asua Kiovassa, niin kyseisen kaupungin on pakko olla mukava. En keksi muutakaan selitystä. Täytynee selvittää asia.

Terassikauden avaus

Puutarhaidylliä aamuvarhaisella.

Kun Suomessa vasta ihmetellään koska koirien jätökset, kadonneet Mini Cooperit ja hankeen juuttuneiden mummojen raadot paljastuvat lumen alta (no, kaikenlaista sieltä kuitenkin paljastuu - nämä nyt vain tavallisimpina esimerkkeinä), pukeudun T-paitaan, suojaan silmäni aurinkolaseilla ja painelen terassille nauttimaan mukavasti viilentävää kuivaa omenasiideriä. Siitä tulee jotenkin voittajafiilikset, kun ei tarvitse värjötellä pakkassäässä väistellen katoilta putoavia jääpuikkoja tai talonmiehiä ja kaduilla ammottavia avantoja. Ei talvessa nyt sinällään mitään vikaa ole, eipähän ainakaan tarvitse hikoilla, mutta kyllä kesän ensimmäisessä terassipäivässä (no joo, valehtelin hiukan, niitä on ollut jo noin 30) on silti hyvät puolensa. Aivan kuten Suomessa, täälläkään moni ei mene töihin (luennoista puhumattakaan) seuraavana päivänä.

Kesäpäivä.

Puihinkin pukkaa lehtiä sellaisella vauhdilla, että kaikki pähkinöillä (ja kebabin jämillä) lihotetut oravat eivät edes ehdi niiden alta pois, vaan vaarana on puusta putoaminen. Näyttäisi kuitenkin siltä, että kesä on täällä. Sen tosin huomaa karmivalla tavalla siitäkin, että aivan liian tukevat ihmiset esittelevät valkoista pintaa aivan liian kireissä trikoissa.

En kuitenkaan mennyt terassille, koska siellä oli tungosta. En mennyt edes pubiin, koska oli lämmin päivä ja houkutti mennä nauttimaan pussikaljaa puistoon hyvän kirjan kanssa. Joskus on ihan paikallaan antaa ATK-puolen nörttien tehdä päivityksiä järjestelmään ja pitää vapaapäivä. Ehtii sinne terassille huomennakin.

Göttingen, tieteen kaupunki

Göttingenin keskusta.

Saksan kiertueeni jatkui yhteen Euroopan kuuluisimmista tieteen ja taiteen keskittymistä, Göttingeniin. No, sanottakoon, että kaupungin kulta-aika alkaa hiljalleen olemaan ohi, mutta kaupungissa on vaikuttanut lukuisia herrasmiehiä, joiden työn tuloksia olen itsekin ihaillut tuon tuosta. Tutuimpia (ainakin minulle) ovat herrat Carl Friedrich Gauss, Bernhardt Riemann, David Hilbert ja John von Neumann, unohtamatta tietenkään herroja Max Born, Robert Oppenheimer ja Max Planck, vain muutamia mainitakseni. Kaikilla heillä on entisten asuintalojensa seinässä muistolaatta, jossa kerrotaan milloin herrat taloissaan asuivat. Itse en nähnyt kyseisistä taloista ainuttakaan, vaan törmäsin muihin vaikuttajiin, kuten kemisti Robert Bunsen ja kirjailijaveljekset Jacob ja Wilhelm Grimm.

Tieteen kaupunki.

Hauskempaa olikin koettaa etsiä taloa, jossa Werner Heisenberg asui aikoinaan. Se vain osoittautui kohtuullisen mahdottomaksi tehtäväksi. Jos tietää täsmälleen missä kohdassa kaupunkia itse sattuu kävelemään, ei voi olla aavistustakaan missä herra Heisenbergin talo sijaitsee. Jos taas saa tietää täsmälleen talon paikan kaupungin sokkeloisilla kaduilla, on taatusti aivan ulkona siitä missä itse sattuu seikkailemaan, minkä seurauksena eksyin vanhan kaupungin kujille sen verran totaalisesti, että kesti tunti löytää keskellä kaupunkia sijaitseva hotellini. Noin muuten, kävi ilmi, että kannattaa olla fyysikko tai matemaatikko - ainakin sodan syttyessä. On edellä mainitsemieni herrojen ansiota, että Göttingen säästyi pommituksilta toisessa maailmansodassa. Liitoutuneet kun eivät halunneet tappaa kaupungin älyllistä pääomaa, jolla saisi helposti rakennettua vieläkin tehokkaampia siviilien massamurhaan soveltuvia aseita, kuten Hiroshimassa tiedetään.

Takapiha.

Seuraavana aamuna olin edelleen hiukan "kahvilla". Mikä hemmetti tuolla takapihan puutarhassa istuu? Olenko mennyt sekaisin ja ruvennut näkemään menninkäisiä joka nurkassa? Uskaltaisinko kurkistaa uudelleen oven raosta?

Siellä se kuitenkin istui edelleen, lootusasennossa, lukemassa filosofista kirjallisuutta. Lienee saavuttanut jonkinlaisen zenin kuten valaistuneimmat meistä. En ollut kuitenkaan tullut hulluksi, koska sympaattisessa Yinin ja Yangin sävyttämässä pihapuutarhassani oli tavallinen pihatonttu pohtimassa maailman menoa. Huh, pihatontut ovat ihan ok, paitsi jos talven routa on tappanut ne ja muuttanut ne zombietontuiksi. Menninkäiset puolestaan ovat pelkästään pelottavia.

Johanneksen kirkon kuja.

Niinpä rohkenin lähteä takaisin kaupungin kapeille kujille maistamaan Göttingenin maankuulua suklaata ja ehkä nauttimaan paikallisia pilsnereitä pienissä sievissä kolmen desin laseissa, jotka ovat niin sieviä, että niistä puuttuu vain vaalenpunainen pilli. Olisin pyytänytkin lasiini sellaisen mutta keskisaksassa kielitaitopolitiikka on päässyt hiukan rapistumaan sitten kolmannen valtakunnan aikojen ja minulla ei ole aavistustakaan miten pilliä kutsutaan tällä germaanien kielellä. Osaan kuitenkin sanoa sen tärkeimmän. "Eine grosses biere, bitte".

Ainiin, ovat näemmä mokomat kopioineet saksankieliseen Wikipediaan tuon ottamani kuvan - ja ihan ilman lupaa. Kieroja nuo germaanit.

Johanneksen kirkon kuja Wikipediassa

Saksan kiertue

Hampuri.

Saksaan on oikeastaan aina mukava mennä. Se ei ole ensinkään niin paska maa kuin mitä yleisesti väitetään suomalaisten keskuudessa. Ihmiset ovat mukavia ja ymmärtävät jotakin järkevää kieltä, vaikka itse sitten puhuvatkin aivan karmeaa germaanista mongerrusta. Pieni miinus siitä.

Sanottakoon, että matka ei sitten sujunut ihan täysin ilman ongelmia. Bussin 724 kun piti mennä kiltisti Heathrown lentokentän terminaaliin 5 - paitsi että ei mennyt, koska sunnuntai on ilmeisesti ainoa päivä, jolloin terminaalille 5 pitää mennä toisella bussilla. Päädyin siis bussivarikolle jonnekin päin kenttää ihmettelemään miten pääsen oikeaan terminaaliin tunnin kuluessa, jolloin check-in menee kiinni. Varikon vartija olikin sitten oikein ystävällinen, osoitti kädellään horisontissa siintävää rakennusta ja antoi kohteliaasti neuvon: "You better start walking that way, mate". Kolmen vartin hikisen marssin jälkeen pääsinkin oikeaan terminaaliin ja ehdin lähtöportille ajoissa todetakseni vain, että lentokone oli rikki ja varaosan assentaminen kesti puoli tuntia. Hemmetti. Mitä muka tekee moottorin automaattisella sammutusjärjestelmällä? Tuskin se kuitenkaan syttyy liekkeihin juuri tällä matkalla.

Hampurin toinen puolisko.

Oli minulla syykin käydä Hampurissa, siis sen lisäksi, että punaisten lyhtyjen alueella on mukavia pubeja (joista osassa saa kivasti jopa polttaa sisällä - ajatelkaapa mitä Suomen ahdasmieliset demarit sanoisivat, jos tietäisivät. Eihän se nyt käy että ihmiset saavat tehdä mitä haluavat sen sijaan että saisivat tehdä vain asioita, joihin demarit katsovat parhaaksi antaa luvan). Kävin katsomassa onko Max Planck instituutin meteorologian laitos vielä pystyssä (viimeksi tarkistin asian pari vuotta sitten). Ja olihan se, eikä maisema ollut ollenkaan hullumpi 18. kerroksen parvekkeelta katsottuna.

Meteorologian instituutti.

Itse talo olikin sitten sitä kuuluisaa saksalaista laatua. Tai sanoisinko itäsaksalaista, vaikka lännessä sijaitsikin. Armottomien betonikolossien aikakausi nyt vain sattuu olemaan ohi, koska ne ovat suunnattoman rumia, epämukavia ja luotaantyöntäviä, vaikka olisivat kenen hyvänsä keisarin palatsina. Tulee mieleen jonkinlainen "korotettu varissuolainen betonikolhoosi", jossa rahvas asuu koska parempaa ei ole. Kovin venäläinen tunnelma. Mutta saksalaiseen tyyliin kaikki toimi kuin rasvattu. Kokous alkoi ajallaan ja lounas tuli seisovaan pöytään täsmälleen oikealla hetkellä. Ja perisaksalaiseen tyyliin junat kulkivat minuutilleen aikataulun mukaisesti (ne samat, joilla natsitkin kivasti ajelivat alpeilla, joka tunti tuli natsi), pilsneri tuli pubissa tiskille noin kymmenessä sekunnissa ja makkara oli halpaa kuin saippua. Minua ei kuitenkaan viehätä paikallinen kahvilakulttuuri, jossa saatetaan tilata kahvi ja kaksi nakkia tai kokis ja kaksi nakkia. Nakit ovat koiria ja lapsia varten, ei ihmisten ruokaa.

Sateinen keskusta-aukio.