Biljardi ei ole rakettitiedettä

Kun itsestään selvien totuuksien lateleminen on nykyään niin suosittu harrastus varsinkin verkon keskustelupalstoilla, joissa mitä tahansa argumenttia saatetaan puolustaa millä tahansa itsestäänsevyydellä, ajattelin minäkin lähteä leikkiin mukaan. Biljardi ei nimittäin todellakaan ole rakettitiedettä, kuten kaikki lajia harrastaneet varsin hyvin tietävät. Oikeastaan suurin osa pelaajista tuskin edes tietää mitä rakettitiede on. Ja osa pelaa biljardikepillä, jolla on luultavasti omistajaansa korkeampi älykkyysosamäärä ja vähintäänkin enemmän rahallista arvoa. Biljardista voi kuitenkin tehdä tiedettä. Siis ihan oikeaa tiedettä.

Tämä ei ole rakettitiedettä.

Huomasin populaaritiedelehdessä aihetta käsitelleen artikkelin, joka oli yksinkertaisesti pakko teipata toimiston seinälle muistuttamaan, että tieteen ei tarvitse olla tylsää (ei muistuttamaan minua, itse tiedän sen hyvin, vaan kollegoita, joista osa unohtaa kyseisen totuuden ajoittain ja on pakotettu lääkitsemään itseään kaikenlaisilla aineilla päihteistä masennuslääkkeisiin). Tutkimustulosten mukaan kaikkein vaikeimmissa lyönneissä kohdepallo on mahdollisimman kaukana niin pussista kuin valkeastakin. Nerokasta. Eikä todellakaan mitään rakettitiedettä.

Harri Potterin puu

St. Albansin keskustassa kasvaa merkillinen koukeropuu. Se näyttää siltä, että kun puun runkoon koputtelee oikealla tavalla, siitä avautuu ovi Harri Potterin maailmaan (vai mikä Ylämaan Proto se olikaan). Koetin koputella mutta mitään ei tapahtunut - luultavasti en vain osannut tehdä sitä oikein. Eikä minulla tosin ollut edes taikasauvaa, vaikka kannankin jatkuvasti Predatorin valmistamaa puista esinettä mukanani ja sillä saa ajoittain taiottua ilmaista rahaa, joskin kyseinen taikasauva on ollut viime aikoina epäkunnossa ja tuottanut lähinnä tappiota (liikevaihtoa tosin sekin).

Vanha puu.

Vaikkei sitä voikaan päätellä kuvasta, puu on oikeasti elossa. Ja varmasti ainakin pari sataa vuotta vanha. Kuulostaako ihmeelliseltä? Pitäisi ainakin, koska kepulaisten raiskaamassa Suomessa puut eivät vain pääse varttumaan edes parin sadan vuoden keski-ikään vaan ne niitetään pelloilta jo murrosiän (ja nopeimman kasvuvaiheen) päätyttyä, joten vastaavaa eksotiikkaa pääsee näkemään vain ulkomailla (tai Ruissalossa "bettrefolkin" entisillä metsästysmailla, joihin kepulaisilla ei ole ollut asiaa). Oikeastaan otin tuon puun vain esimerkiksi siitä, että puilla ja metsillä voi olla muitakin, kuin taloudellisia arvoja. Tämä kyseinen vanha puuherra ainakin sai mielikuvitukseni liitämään mutta sitä tuskin voi rahassa mitata.

Luin juuri sieltä interwepistä (koska minulla on sellainen ATK ja kaikki), että Suomen talvimyrskyt tuhosivat 120 miljoonan edestä puupeltoja... eikun siis metsää. Oksettavaa. Lukemaan on varmaankin päästy käyttämällä nykyisiä sellutehtaiden raaka-ainetaksoja. Luvusta puuttunevat kaikki metsien järjestämät palvelut, joihin uppoaisi miljardeja vuosittain. Tarkoitan sitä, että metsät puhdistavat ilmaa pienhiukkasista ja tuottavat happea, ne puhdistavat vetemme ja toimivat luonnollisina puskureina (ja hemmetin tehokkaina, kuten keskieurooppalaiset saavat joka vuosi karvaasti todeta) tulvia ja eroosiota vastaan. Olikohan tuo 120 miljoonaa sittenkin alakanttiin?

Ja entäs esteettiset arvot? Kuten mallitoimistojen bileissä käyneet tietävät, kauneudellekin voi laittaa hintalapun (tosin mallitoimistot ovat pääsääntöisesti täysin väärässä - sellainen tyypillinen venäläisittäin maalattu vaateripustin tuskin on kenenkään mielestä oikeasti kaunis) ja puut tarjoavat estetiikkaa varsin tunsaasti, jos niiden annetaan kasvaa luonnollisina. Oikeastaan myrskyn kaatamat puut taisivat tehdä Suomen metsistä hiukan rikkaampia tuottamalla uusia biotooppeja maan puupelloille kaikenlaisten eliöiden ihastukseksi (ja kepulaisten vihastukseksi). Jos "myrskyvaurioita" kokeneet alueet vain jätetään rauhaan, voisin lainata erästä poliitikkoamme, joka sanoi "me tienataan tällä".

Mies, joka syö parsakaalia

Jotenkin tuntuu, että olen jarkuvasti kirjoittamassa ruoasta. Mutta miksikäs en, syöminen nyt vain sattuu olemaan lempiharrastuksiani, joskaan en aivan joka päivä ehdi harrastamaan muiden kiireiden, kuten planeettojen ja biljardipäänahkojen metsästyksen, vuoksi. Pubissa istuminen ei ole poissulkevaa, koska sielläkin voi syödä (myös biljardiklubilla voi periaatteessa syödä mutta en halua kuolla vielä).

Pavut ja parsakaali.

Parsakaalia tulee syötyä liian vähän mutta poikkeuksellisena komeamman ja kömpelömmän sukupuolen yksilönä syön sitä kuitenkin ja vieläpä kohtuullisen säännöllisesti. Tavoitteenani on olla käyttämättä samoja kasvikunnan tuotteita (pl. maustekasvit) kahdella peräkkäisellä aterialla (lasketaanko punkku kasvikseksi?). Perimmäisenä ajatuksena on tietenkin maksimoida vitamiinien, hivenaineiden ja antioksidanttien luonnollinen saanti sopivassa suhteessa, kuten myös eri aminohappojen, koska liharuoat ovat jääneet vähemmälle. Siitä saa myös mukavaa päänvaivaa ja herkullista vaihtelua. Esimerkiksi eilen söin paistettujen nuudelien kanssa paprikoita, porkkanoita, soijasuikaleita, munakoisoa ja punasipulia, sekä runsaasti chiliä. Tänään puolestaan laitan currya vihreistä ja härkäpavuista, kesäkurpitsasta, perunasta ja parsakaalista (sekä chilistä mutta tällä kerralla aasialaisesta kääpiölajikkeesta meksikolaisen vaihtoehdon sijaan).

En tiedä olenko muuttumassa hipimmäksi (riippumatta tukan pituudesta) vai vain "kasvanut ihmisenä" mutta en ole tottunut näkemään millaista roskaa ihmiset syövät, joten kauhistun jatkuvasti havaitessani paikalliset kulutustottumukset (valmisruokaa ja suklaakakkuja läskiperseille - tyyppiset), ja siksi ajattelin osaltani suunnata ihmiskunnan resursseja ympäristöystävällisempään ja maukkaampaan suuntaan - sillä tavalla se kapitalismi nyt vain sattuu toimimaan. Muutenkin, jos sitä ei nyt tee, niin olemme kusessa. Ja ihmisten muutosvastarinnan ja ajattelemattomuuden tuntien, olemme luultavasti jo kaulaa myöten siinä kuuluisassa kusisessa juoksuhiekassa kohti elinkelvotonta planeettaa (jeps, varma juttu, olen muuttumassa hipimmäksi - täytynee löytää seuraava planeetta raiskattavaksi... hmm, moraalinen dilemma, olisiko sellaista sittenkään viisasta löytää?).

No, menipäs taas filosofiseksi. Täytynee mennä pubiin rauhoittumaan. Taitaa olla lähituotetun suodattamattoman englantilaisen siiderin (sekä lehdistökatsauksen, tuo viihdyttävä mutta perinteitä kunnioittava "verta pornoa ja propagandaa" -tyyppinen sessio) aika.

Aurinko silmässä

Värikäs päivä.

Heräsin oikein hyväntuulisena hyvin nukutun yön jälkeen ja lähdin kohti keskustaa hakemaan päivän lehteä ja sopivaa bussia. Huomasin heti kadulle astuttuani, että jotakin oli pielessä. Maailma oli saanut värinsä takaisin ja Aurinko paistoi kiusallisesti silmään. Ei enää sumua ja tihkusadetta synkänharmaalta taivaalta (kuten edelliset noin kolme viikkoa). Ei pakkasöitä, jotka saavat säännöllisesti suuren osan briteistä kiroamaan paskaa säätä, lämmityksen kalleutta ja surkeaa kohtaloaan, kunnes oivaltavat, että parin asteen pakkanen ei oikeasti ole kylmä kun vertaa mihin tahansa mannerilmastoon (kuinkahan paljon pakkasta tarvittaisiin, jotta ryhtyisivät eristämään talojaan?). Päivä oli kuitenkin lämmin, noin 10 astetta plussalla, joten totesin olevani juuri lempilämpötilassani - ei hikeä eikä palelevia varpaita.

Kultainen katu.

Kaupungilla oli tapahtunut muutakin yön aikana. Aurinko oli muuttanut kadut kultaisiksi, katsokaa vaikka kuvasta. Niillä tosin kannattaa kävellä kengät jalassa, koska kulta on hyvä lämmönjohde ja voisi olla kohtuullisen epämiellyttävä alusta kuumalla tai kylmällä säällä. Päästyäni laitokselle sain vielä joululahjojakin - kiltit Amazonin verkkokaupan tädit ja sedät olivat lähettäneet minulle kirjoja. Erittäin ystävällistä. Parasta oli kuitenkin tähtitieteen laitoksen tarjoama huumoripläjäys laitoksen johtajan kirjoittaman kirjeen muodossa. Siinä luki nimeni jälkeen seuraava teksti:

"The above named is a member of the Centre for Astrophysics Research (CAR), located along the STRI corridor in the main College Lane building. He/She has requested access to CAR during the Christmas 2011 closure in order to continue some work. As this is straightforward IT-based working, it poses negligible safety hazard and so I am happy to support the request. Please admit to the building."

Jestas, mitä pelleilyä. Joudun siis näyttämään kyseisen kirjeen vahtimestarille päästäkseni sisään toimistooni. Byrokraateilla on siis ollut , ei pelkästään Aurinko, vaan noin kaksi miljoonaa muutakin tähteä häikäisemässä silmiä kun ovat keksineet hankaloittaa laitoksen toimintaa kaikenlaisella harmilla. Mutta hyvä tietää kuitenkin, ettei näppäilystäni aiheudu merkittävää turvallisuusriskiä. Olen siis turvassa.

Sammuttakaa se, please

On kaikenlaista mitä ihmiset saisivat sammuttaa. Ala-arvoinen liian kovalla soiva musiikki autostereoissa tai korvakuulokkeissa keskellä ruuhkabussia, hampaita vihlovat soittoäänet julkisilla paikoilla, katedraalin iltaisin tuottama kellometeli, joka saa pään särkemään samaan tahtiin (ja kehtaavat vielä väittää, että minareettien meteli voisi olla jollain tavalla kamalampaa), ja kaikenlaiset kauppojen joululaulut, joita ei voi välttyä kuulemasta kävellessään ohi. Valosaaste voi kuitenkin olla vieläkin masentavampaa.

Valosaaste.

Aina tullessani toimistolta, kaupasta tai jostakin, verkkokalvoilleni palaa naapurin jouluvalohässäkän tahdittomasti vilkkuvat ja lapselliset, tuon nimeltämainitsemattoman pohjois-amerikkalaisen banaani- ja häirikkövaltion perinteiden tyyliin suunnitellut, megalomaaniset joulunylistyslamput. Hemmetti. Tekee aina mieleni kääntyä 180 astetta ja marssia lähimpään juottolaan rauhoittumaan. Mutta minkäs teet? Jos olen tulossa pubista puolen yön aikoihin, sitä vaihtoehtoa ei enää ole, koska ne pahuksen talot ovat sulkeneet ovensa, joten joudun vain kapaloimaan itseni lakanoiden väliin ja sulkemaan kaihtimet - ja silti tuo karmiva valojen välke puskee ikkunoista sisälle. Tiedän, kai sitä nyt omalla pihallaan saa harrastaa mitä hyvänsä mutta huonoa makua ei tarvitse sietää - ainakaan kun sillä on välittömiä mielenterveydellisiä vaikutuksia lähimmäisiin.

Koko asia nyt sattuu vain kiukuttamaan, koska yöunet jäivät vähälle mokoman takia. En kuitenkaan anna sen häiritä sen enempää. Ja mielenterveydenkin saa pelastettua ajattelemalla kuinka hulluja kyseisten valojen pystyttäjien täytyy olla - taidan oikeastaan olla sillä terveemmällä puolella kellokäyrää, vaikken voikaan todistaa sitä.

Yhtenä ratkaisuna valosaasteongelmaan olisi tietenkin liikkua ulkosalla vain päiväsaikaan mutta tämä saari nyt vain satttuu pyörähtämään varjon puolelle huomattavasti aikaisemmin kuin olisi kohteliasta. Taidan ryhtyä kostoksi laittamaan ruokaa alasti verhojen ollessa auki ja naureskella naapurin puritaanien paheksuville katseille heidän kulkiessaan ohi. Tuskin kuitenkaan ymmärtäisivät vinkkiä, vaan soittaisivat poliisin paikalle.

Mosconi Cup

Yhdysvaltojen ja Euroopan välinen biljardikisa, Mosconi Cup, pelattiin tänä vuonna Las Vegasissa ja muutama pelikavereistani menikin paikan päälle katsomaan kun Eurooppa jyräsi vakuuttavaan 11-7 voittoon Darren Appletonin, brittien rankingsarjaa ja Daventryn turnauksia pelaavan taiturin johdolla. Siksi kisasimme varjoturnauksen St. Albansin liigan pelaajien kesken teemana lohko A vastaan lohko B.

Ja mukava leikkimielinen turnaushan siitä tulikin. Otin itse voitot lukemin 5-3 niin paripelissä kuin yksilöpelissä ja voitimme turnauksen niukasti otteluin 5-4. Se ei ole kuitenkaan oleellista, vaan hauskanpito, jota riitti kun levoton sunnuntai iltapäivä purkautui jäätävänä vastustajalle kuittailuna, täydellisen epäonnistuneille lyönneille naureskeluna (kunnes kivi vieri sattumalta maskiin, joka oli mahdotonta purkaa laillisesti) ja leppoisana kuulumisten vaihtona, koska itse liiga ja sen myötä viikottaiset pelisessiot olivat jo ohi tältä vuodelta.

Isoisä aloittaa.

Ja täytyyhän se politiikkakin tuoda mukaan tähänkin tekstiin. Kokemukseni kyseisestä englantilais-suomalais-pakistanilais-irlantilais-filippiiniläis-saksalais-turkkilais-syyrialaisesta joukosta ihmisiä, joita yhdistää vain halu pelata biljardia ja kiero huumorintaju, kertovat karua kieltään siitä, että "maahanmuuttokriitikot" (ja muut fasisteiksi luokiteltavat konservatiivit) ovat yksiselitteisen väärässä. Kulttuurien sekamelska rikastuttaa. Leimatkaa vain kukkahattutädiksi tai vihervasemmistohipiksi. Minä olen kuitenkin oikeassa.

Lunta tupaan

Eilen sain kuulla aamupäivällä, että illalla olisi luvassa yliopiston henkilökunnan pikkujoulut. Hienoa. Niihin piti tietenkin ostaa lippu etukäteen, joten en sellaista saanut, koska informaatio kulkee niin kovin hitaasti akateemikkojen keskuudessa tänä sähköpostin ja älypuhelimien aikakautena. Päätin kuitenkin koettaa livahtaa sisään ja sehän sitten onnistuikin mainiosti - sanoin vain nimeni ja ovella ollut tyttörukka viivasi jonkin vastaavalta kuulostavan nimen yli lipun lunastaneiden luettelosta. Toivottavasti yliviivatuksi tullut Carol pääsi sisälle, vaikka oikeastaan asia on minulle täydellisen yhdentekevä.

Forumin juhlasali.

Erikoista ei ollut se, että livebändi soitti klassikkorokkeja, akateemikot ottivat runsaasti alkoholipitoisia tuotteita, laulutaidottomat lauloivat yläkerran baarissa karaokea ja eräs tukeva melkoisessa hutikassa seilannut mamma läikytti drinkkinsä valkoiselle paidalleni. Kiitos vain, madam, mutta "ei tartte auttaa". Erikoista oli sen sijaan se, että niinkin moni oli lähtenyt viettämään torstai-iltaa pikkujouluihin. En edes tiennyt, että yliopistolla on näin paljon henkilökuntaa. Tämä kyseinen oppilaitos kun ei ole varsinaisesti mikään suurensuuri, eikä varsinkaan suuressa maineessa, koska sitä ei perustettu muinaisen kuninkaan mahtikäskystä vuosisatoja sitten.

Paidat voi aina pestä mutta pahaksi onneksi omatuntoa ei. Koska ruoka oli ilmaista, päätin ottaa lautasellisen kintsuksi kutsuttua ruokaa (joka tosin oli oikeasti thairuokaa lukuunottamatta onnenkeksejä) ja se olikin sitten virhe. Ruoka oli laitosruokaa, pahaa kuin saatana, jätetty tahallisesti maustamatta, jottei kukaan loukkaannu - tai vielä pahempaa, koe makuelämystä - ja muutenkin lisää-vain-väriaine -tyyppistä mössöä, jota en syöttäisi edes koiralle (koiran tappaa kivuttomammin viemällä piikille). Koin kollektiivista pahaa oloa ihmiskunnan puolesta. Ruoka, tuo päivän kokokohta, ainainen nautinnon ja ilon lähde, ja inspiraation ja älyn hedelmien kypsyttäjä oli raiskattu niin ala-arvoiseksi, että teki mieleni ihmetellä miksi ihmiset eivät ala kapinoimaan pahaa ruokaa vastaan? Mitä tapahtui ajatukselle monipuolisesta valikoimasta tuoreita raaka-aineita tehdystä herkusta? Huonoa omatuntoa ei siis tullut siitä, että menin moista moskaa maistamaan, vaan koska kuulun samaan lajiin niiden kanssa, jotka pitävät siitä ja haluavat valinnoillaan tukea sen tuotantoa. Annoin muiden ravita sieluaan ja painuin baariin kippaamaan jekkua kiukkuuni.

Illasta tuli kuitenkin ihan hauska, koska bileissä oli noin tuhat ihmistä nauttimassa peilipallojen kimalluksesta ja värikkäistä drinksuista. Jopa osa fyysikkonörteistä näytti sosiaalisia taitojaan puhumalla (luultavasti ensimmäistä kertaa kolmekymmenvuotisessa elämässään) sille tanssilattian kauniille neitokaiselle (joka ymmärrettävästi keksi välittömästi tekosyyn poistua paikalta). Kyseinen pariutumisrituaalin esiaste toistui kuitenkin kaikkine koomisine piirteineen useaan otteeseen ja sai aina leveän hymyn nousemaan suupielille.

Lunta tuli sitten - jos nyt ei tupaan, niin kuitenkin - yöllä. Heräsin kolinaan ja kiroiluun, kun joku onneton tokkurassa töihin lähtenyt kolhaisi köyhän miehen ferrarillaan kadunvarren muita autoja. Syy kävi selväksi, kun nousin sängystä ja lähdin takaisin laitokselle. Ensilumi oli satanut yöllä. Ei paljon, ja osa siitä ehti jo sulaakin, mutta lunta kuitenkin.

Ensilumi naapurin pihalla.

Kummitustalo

Koska kuljen kyseisen rakennuksen ohi joka päivä, useimmiten jopa pariin kertaan, otin oikein kuvankin, jotta voin esitellä yhden kaupungin pelottavimmista taloista. Nimittäin sen moneen kertaan mainitun pyhän Petrin talon. Vaikka asiasta ilmeisesti onkin hiukan epäselvyyksiä, talo on saavuttanut kypsän iän jo vuosisatoja sitten. Se rakennettiin luultavasti vuonna 948 tai ainakin kyseisellä vuosikymmenellä (sittemmin ulkoasua on "pimpattu" useaan otteeseen) ja sen torneissa on ollut kummituksia siitä lähtien.

Kummitustalo.

En tarkoita oikeita kummituksia - siis sellaisia valkoisiin lakanoihin pukeutuneita - vaan niitä anglikaanisen tradition mukaisesti syntisten lapsien sieluja, jotka eivät kestäneet pahan papin parantavaa kättä, vaan kieltäytyivät "ottamasta herraa sisäänsä" ja jäivät siksi kummittelemaan torneihin ilman taivaspaikkaa. Ei kannata uskoa, että lapsien pelottelu olisi pelkästään katolisten yksinoikeus, vaikka teoillaan eniten kerskuvatkin.

Kulkiessani talon ohi, kuulen välillä pienten lasten heleät äänet laulamassa kuorossa kuinka heidän syntinsä on sovitettu ja kuinka he pääsevät kuoltuaan parempaan paikkaan. Selvää kummittelua. Ei kai kukaan nyt sano lapsille, että heidän elämänsä saa merkityksen vasta kuolemassa - sillä tavallahan rakennetaan (kyllä, rakennetaan, aivopesussa pitää ensin tyhjentää naiivi pää ajatuksista, jotta sen voi täyttää uudelleen) vain itsemurhapommittajia, torneihin törmääviä lentäjiä ja naisten alistajia. Minuun ainakin tehoaa, sillä kyseinen kummituskuoro saa aina kylmät väreet aikaiseksi. Huhhuh.

Kuulin kerran jonkun väittävän, että olen väärässä. "Ei siellä kummittele, vaan anglikaaniset lapset laulavat oikeasti kuorossa kirkon salissa." Voiko selvempää valhetta ollakaan? Eihän aglikaanisia lapsia ole olemassakaan, korkeintaan kyseessä voisivat olla anglikaanisten aikuisten lapset. Ei kai kukaan tosissaan väitä, että lapsella voisi olla uskonnollinen vakaumus? Aivan samoin kuin kukaan ei väitä, että voisi olla olemassa demarilapsia tai uusnatsilapsia, vaikka demarit ja uusnatsit (valitettavasti) lapsia saavatkin. Naurettavaa. Sitäpaitsi, jos lapset olisivat niin aivopestyjä, että he laulaisivat olevansa syntisiä, tarvitsevansa jonkin aikuisten lempimielikuvitusolennon ohjausta, jotta välttyisivät ikuisilta helvetin lieskoilta, tai muuta yhtä typerää, lastensuojeluviranomainen puuttuisi asiaan varmasti. Sehän olisi mitä pahinta henkistä väkivaltaa.

Talossa siis kummittelee. Mutta ilmeisesti siellä käyvät natiivit eivät ole asiaa huomanneet. Mielestäni jo rakennuksen kolkko ulkoasu ja sitä ympäröivä hautausmaa (jossa teinit käyvät pussikaljalla ja jointilla iltaisin) antavat aihetta olettaa talon olevan kummitusten täyttämä. Teinithän tunnetusti hakevat jännitystä elämäänsä mitä omaperäisimmin keinoin.

Luonnollista?

Tuijotettuani jälleen harmaaoravia, jotka mutustelivat tällä kertaa kirkon ikkunaan lentänyttä varista, tavoitteena ottaa edes yksi kuva, jossa vilahtaa muutakin kuin söpö pörröinen häntä puun taakse, havaitsin pyhän Petrin kirkon pihalla muutakin erikoista. Eräs puu oli vallannut jonkun poloisen ikivanhan hautapaikan niin totaalisesti, että kivet tönöttivät vinossa sen juurella. Puu kuitenkin näytti tutulta, koska arvelin nähneeni samaa lajia olevia kasveja ennenkin. Pienen KVG -kierroksen jäkeen asia sitten selvisi. Kyseessä on alppiruusu, jonka en tosin tiennyt voivan kasvaa yli 10 metriä korkeaksi puuksi.

Alppiruusu.

Kyseessä onkin sitten historiallinen tulokaslaji. Viktoriaaniset Britit kun toivat saarelleen runsaasti kivan näköisiä kukkivia kasveja, joista osa sitten villiintyi ja ryhtyi syrjäyttämään natiivilajeja ihan asenteella. Kuvan alppiruusu (Rhododendron ponticum) ei tosin ole sellainen, koska puutarhurit estävät aktiivisesti sen leviämisen, mutta sen lajitoverit tappavat kilpailijoitaan Skotlannista Englannin eteläisille nummille tehokkaasti ja totaalisesti. Siitä pirusta on lisäksi erittäin hankalaa päästä eroon, koska se myrkyttää maan ympärillään, kuten kuvassa puun alla näkyvä pyöreä alue, jolla edes rikkaruoho ei kasva, osoittaa. Tuossa maassa kasvaa seuraavat 10 vuotta vain R. ponticum itse. Kätevää. Muistuttaa perussuomalaisten tapaa koettaa tehdä maastamme sopiva kasvualusta vain perussuomalaisille itselleen, sekä siinä sivussa poliittisesti sitoutumattomille fasisteille, rasisteille, fundamentalisteille ja muille idiooteille.

Jos en olisi niin kyyninen, että ajattelen pelin olevan jo menetetty, toteaisin, että tulokaslajien leviämiselle olisi tehtävä jotakin. Tilanne vain sattuu olemaan se, että niin brittien kuin muidenkin piittaamattomien paskiaisten on vain tyydyttävä menettämään 50-80% maailman lajikirjosta seuraavan sadan vuoden kuluessa. Asia ei näytä erityisesti kiinnostavan "vihreän rauhan" järjestöäkään, joka tuntuu vain pyrkivän estämään energian tuotannon sillä tehokkaimmalla ja ympäristöystävällisimmällä menetelmällä, joka nykyaikana tunnetaan.

Meni synkistelyksi. Ja se saa pienen hipin heräämään minunkin sisälläni. Taidanpa downshiftata lisää, lakata ostamasta mitään turhaa ja nostaa kasvisruokapäivien määrän viiteen viikossa. Kai Suomeenkin voi matkustaa jatkossa junalla - Turkuun päästäkseen kun ei tarvitse käyttää edes Valtion Rautateitä.

Piha syksyllä.

Eräs asia kuitenkin piristi. Sen naapurin sekopäisen pihapuutarhan tuunaajan tekele oli täsmälleen samanlainen kuin keskellä kesää. Olinpas typerä, asiahan on ilmiselvä. Sehän on tietenkin tehty muovista, jolloin pihaa ei tarvitse edes hoitaa. En vain tiedä kumpi on sitten säälittävämpää, kuvan pihakasvuston ylläpito vai sen teetättäminen muovisista palikoista. Oli miten oli, toivon, etten tapaa kyseistä ihmistä (vai mikä lienee konservatiivi) koskaan - mielummin menen morjenstamaan pirinistejä pohjoislontoon sivukujille. Niiden käyttäytyminen on sentään ennustettavissa.

Pubikoira

Charlie.

Charlie on pubikoira. Sen suosikkiharrastuksiin kuuluu naisten vessan edessä käytävällä istuminen ja rapsutusten kerjääminen kaikilta (pääasiassa kuitenkin siltä kauniimmalta sukupuolelta), jotka sattuvat kulkemaan ohitse. Jos on liian hiljaista, se saattaa kiertää ympäri pubia kerjäten huomiota, vaikka ei jaksakaan kovin kauan - on raukka tullut jo vanhaksi.

En oikein tiedä kuinka paljon koiria maassa riittää mutta mukavaa on se, että ne saavat tulla pubiin sisälle. Sama pätee tietenkin ihmisiinkin: jos käyttäydyt kiltisti, et lennä pihalle ja sinulle tarjoillaan. Koirille tarjoillaan vettä ja keksejä. Ihmisille olutta ja sipsuja.

Sakkorysä.

Suomessa voitaisiin ottaa oppia toisestakin piirteestä näiden natiivien suhtautumisessa koiriin, niiden lenkitykseen ja omistajiin. Tuhannen punnan sakko, jos jätät noukkimatta lemmikkisi prosessoiman ruoan maasta, saa varmasti kenet hyvänsä toimimaan tarkoitetulla tavalla. Eikä tämä todellakaan ole mitään "koirafasismia" tai "poliisivaltiotouhua", vaan kohtalaisen järkevää. Jos usea ihminen asuu samassa paikassa ja muodostaa sosiaalisen kanssakäymisen verkoston, on tärkeää pitää paikat siistinä ihan yleisen viihtyisyydenkin vuoksi mutta myös hygieniasyistä. Lumen alta paljastuvaan yllätykseen astuminen nyt on vain kohtuullisen ikävää maassa, jossa kenkiä ei oteta pois sisätiloissa muutoin kuin nukkumaan mentäessä.

Niin, Charlie osaa myös laulaa. Jos sille puhuu korkealla äänellä, se alkaa ulvomaan kimeästi mukana. Eihän sitä tietenkään kauan jaksa kuunnella mutta voittaa se kevyesti keskivertokaraokeartistin, joka kuvittelee liikoja itsestään.

Rahapelien aatelia

Lontoon tien biljardiklubin tuotosta suurin osa tulee kuulemma hedelmäpeleistä. Sinällään tilanne ei ihmetytä, koska Suomessa eläkeläiset, työttömät ja teinit, sekä muut köyhät, osallistuvat paradoksaalisesti tähän vapaaehtoiseen veronkantoon kaikkein aktiivisimmin. Täällä tuotto menee kuitenkin biljardisalin pitäjälle ja kyseisen malliseen uhkapeliin vaaditaan viranomaisen lupa. Itse pelaan kuitenkin parempia uhkapelejä. Niitä, joissa "jakaja voittaa aina" ei enää pädekään. Ysipalloa 9 voittoon viidelläkympillä. Ja ketäs muuta kuin sympaattista nuorukaista Shahidia vastaan, joka on aina ehdottamassa jos jonkinlaista panosta ties miten hulluihin peliformaatteihin.

Sha rakentaa pakkaa.

Hullu oli sitten itse pelikin. En oikein tiedä mitä tapahtui mutta havaitsin viiden erän jälkeen olevani "nolla-viis, siitä viis" -tyyppisessä suhteellisen tukalassa asemassa päästyäni pöydälle tekemään avauslyönnin kahteen kertaan. Ei sitä oikein voi olla pettynytkään kun ei oikeastaan päässyt edes yrittämään. Jatkoin kuitenkin samalla tavalla ja erä toisensa jälkeen kääntyikin sitten minulle. Olimme luultavasti molemmat yhtä hämmästyneitä kun pussitin ysipallon yhdeksännen kerran putkeen ja kuittasin viisikymppiä lukemin 9-5. Todella kummallinen peli.

Hedelmäpeli.

Vielä kummallisempi on paikallisten rahapelikulttuuri. Pelatessamme biljardia eräs natiivi tuli klubille tuuppasi 300 puntaa hedelmäpeliin ja häipyi hävittyään kaiken noin puolessa tunnissa. Jää moni suomalainen eläkeläinenkin toiseksi. Mies kuulemma toistaa suunnilleen saman toimenpiteen joka toinen viikko. Kuulostaa erittäin hyödylliseltä mutta kai siitä silti voi saada jonkinlaisia kiksejä. Tuskin kuitenkaan 300 punnan arvosta.

Bussissa on mukavaa

Ei, se ei suvaitse saapua vieläkään. Ei muuta kuin musiikkia kovemmalle, kädet taskuun, ettei tihkusateinen viima pure, ja rento noja pysäkin katokseen. Ei sillä, että bussin odottaminen olisi turhauttavaa, koska ei se ole. Turhauttavaa on se, että nämä pahuksen opiskelijat esittävät parhaimmat ADHD piirteensä ja poukkoilevat bussikatoksen aikatauluosaston ja uudenkarhean aikataulunäytön välillä hermostuneempana kuin häkitetty tiikeri. "Ei, kaveri, en tiedä milloin bussi tulee." "Ei, en tiedä onko se jo mennyt." "Kultaseni, tuo kärsimättömyytesi on raivostuttavaa."

Ei kai se voi olla minun vikani, jos hienossa (Windows pohjaisessa - asia paljastui softan kaaduttua eräänä päivänä kokonaan) näyttötaulussa ei satu lukemaan sitten mitään. Eikä sekään ole minun vikani, että bussit eivät satu noudattamaan (tai tietämään) painettuja aikatauluja. Hermostunut bussipysäkin ympärillä parveilu ei kuitenkaan muuta mitään, joten asiaan voi aivan hyvin suhtautua rauhassa musiikkia kuunnellen, kirjaa tai lehteä lukien, taikka viihdyttämällä itseään vaikkapa katsomalla ylilentäviä airbusseja. Toisaalta, on se kohtalaisen koomistakin, kun viidentoista minuutin odottelun jälkeen nämä nuoret tulevaisuuden toivot (eli opiskelijat) kyllästyvät ja poistuvat paikalta vain todetakseen olevansa liian kaukana pysäkistä, jotta ehtisivät runsaan vartin myöhässä tulleeseen linja-autoon. Säälittävää, pahuksen kaikki-heti-nyt-minulle -sukupolvi. Eikä vartti tarkoita muutenkaan mitään, koska puolen tunnin välein kulkevia busseja saa välillä odottaa tunnista puoleentoista.

Toinen sisäistä hymyilyä aiheuttava rituaali ovat vihaiset puhelut tyttö- tai poikaystävälle, joissa huudetaan suureen ääneen "emmävoisillemitäänkunnoisaatananbussiteikuljeajallaan" - tietenkin maustettuna lukuisilla F- alkuisilla sanoilla. Ja sitten kierretään taas pysäkkikatoksen ympäri tavoitteena kuluttaa tennareihin reikiä laiskalla laahustavalla askeleella. Jos busseilla liikkuminen aiheuttaa oikeasti ongelmia, niin lähtisit liikkeelle aikaisemmin. Vaihtoehtoisesti tukevaan kuntoon päässeelle takamuksellesi tekisi kävelyn tyyppinen ratkaisukin pelkästään hyvää - mikä tulee todistettua lähes joka päivä, kun nämä sankarit hyppäävät lopulta saapuneesta bussista pois 15 minuutin kävelymatkan ja kolmen pysäkin välin päässä. Kannattiko odottaa kolme varttia?

Jos tilanne kuitenkin on se, että haluaa matkustaa 10 kilometriä ja valitsee kulkuneuvokseen bussin, ei kannata valittaa. Jouduin tosin kesällä kokeilemaan taksin tilaamista pariin otteeseen myöhästyttyäni illan viimeisestä autosta. Sillä kerralla se oli tietenkin ajoissa. Mutta bussit ovat kivampia. Ainakin kun muistaa kantaa jotakin hyvää lukemista mukanaan.

Helvetin joulukatu

Kävellessäni yksityisen sanomalehtiklubini kokoukseen pubiin, ajattelin jo sunnuntain The Independent ja The Sunday Times -lehtien viiltäviä analyyseja maailman ja Britannian asioista. Sitä vain olettaa aina, että kaikki asiat menisivät suunnitelmien mukaan. Keskustassa oli kuitenkin suunnattu valonheittimiä taivaalle ja ripustettu puut pullolleen värikkäitä valoja ja hassuja koristeita. Keskustan torille oli lisäksi tuotu pienimuotoinen huvipuisto, jossa penskat saivat hattaraa ja neonväreissä loistavia hilavitkuttimia (tuo sana onkin muuten ihan liian aliarvostettu) onkiessaan muovisia sammakoita ylihintaan. Unohdin ihan, joulukatu oli avattu. Helvetin joulukatu.

Liikenneympyrä ja katu.

Muistinkin taas säännöllisesti jokaisena vuonna mielessäni heräävän kysymyksen. Milloin kevään puolelle siirtymisen juhla muuttui aivottomaksi osta-kaikki-tämä-kun-muutkin-ostavat -päiväksi. Tai ei edes päiväksi, vaan nyttemmin jo useaksi kuukaudeksi. Aivan kuten Suomessakin, täässä hiukan suuremmassa valtionkirkon maassa Joulusta on tullu kaupallisuuden (vaikka kukaan ei oikeasti mitään erityistä tarvitsekaan) ja uskonnollisten rituaalien (joiden tarkoitusta voi vain arvailla, koska kukaan ei muista niitä kuitenkaan) oksettava sekoitus, jossa ihmiset toimivat kuten he olettavat muiden haluavan ilman minkäänlaista omaa ajatusta siitä, mikä olisi oikeasti hauskaa.

Hyvä on sitten, leikitään mukana. Punainen, tuo kaunis Joulun väri symboloi oikesti Jessen verta. Repikää siitä, kun koristelette sen pakanakuusenne. Voitte lisäksi vielä miettiä mokoman sadistisen tradition merkitystä ajattelemalla mitä olisi tapahtunut, jos Jesse olisi teloitettu 300 tai 100 vuotta sitten jollakin vähemmän brutaalilla tavalla. Antaisitteko lastenne kantaa kaulassaan kultaista giljotiinia tai kultaista sähkötuolia? En uskonutkaan, että antaisitte. Ainiin mutta Joulussahan olikin päällimmäisenä syntymä eikä kuolema.

Paitsi, että Jessen syntymäpäivä on tuntematon, myöskään syntymävuosi ei ole tiedossa. Ei oikeastaan ole edes selvää oliko koko henkilöä olemassa, vai perustuuko koko satu useaan samoihin aikoihin vaikuttaneeseen populistiin. Mutta hyvä on. Maria siis pamahti paksuksi pyhällä hengellä jakomielitautisen mielikuvitusolennon toimiessa siittäjänä ja synnytti tälle pojan, joka oli samaan aikaan oma isänsä. Ja Joosef ilmeisesti katseli sivussa kateellisena kyseistä toimitusta. Ja tätäkö me juhlimme? Oikeasti?

No, Joulun kaunis aika on oikeasti juhla-aikaa kauppiaille, tukkumyyjille, tuotteiden valmistajille ja kaikille, jotka ovat sijoittaneet koko ketjun johonkin osaan. Tätäkö me halusimme? Että Joulun aikaan jatkuvasti kutistuva pallomme tuhoutuisi vieläkin nopeammin? Hieno joululahja tuleville sukupolville. Ehdotankin, että päivitämme koko juhlan uudelle vuosituhannelle ja annamme sille sen arvokkuuden, joka sille kuuluu (oma näkemykseni) keskitalven, lähestyvät kevään ja yhdessäolon juhlana. Itse aion viettää älä-osta-mitään -joulua (pienellä), koska älä-osta-mitään -päivä on liian mieto. Ja ei, ajatus ei ole minun mutta toivon, että kaikki liittyvät seuraan:

http://www.buynothingchristmas.org/

Sanomalehtiklubi sen sijaan oli hyvin onnistunut. Sunnuntaisin pubissa saa olla rauhassa ja tehdä lehdistökatsauksen pohjanmaan kautta. Käytin siihen aikaa noin 5 tuntia ja nautin joka hetkestä.

Markkinatalous

Markkinataloudessa on se hieno piirre, että voi kilpailla hinnalla. Maailman vanhin kilpailuvaltti taitaa olla se, että myy halvemmalla kuin kilpailija. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että nämä natiivit ovat menneet siinäkin liian pitkälle.

Roskaa punnalla.

Voin kuvitella sen mistälie kauppakoulusta valmistuneen nuoren ja innokkaan "menestyjän", joka keksi ryhtyä myymään ihmisille tavaroita, asioita ja esineitä niin halvalla, että niille syntyisi kysyntää "kun halvalla sai" -periaatteella. Ja kas, PoundWorld oli syntynyt. Sieltä todellakin saa punnalla mitä tahansa, mitä ei tarvita, mille ei ole käyttöä ja minkä heittäisi roskiin joka tapauksessa, jos se jo lojuisi keittiön pöydällä. Parasta on se, että paikka vetoaa ovelasti köyhien (lue: tyhmien) haluun haalia itselleen asioita, joita he kuvittelevat rikkaiden (lue: zeninsä saavuttaneiden, en tarkoita rahaa mutta köyhät tarkoittavat) tarvitsevan. Lopputuloksena nuori ja innokas pyrkyrimme saavuttaa köyhän mielensä tavoitteen ja kasvattaa pankkitilinsä saldon kuusinumeroiseksi muttei muutu onnellisemmaksi ja köyhät pumppaavat viimeiset puntansa kyseisen herrasmiehen tai naisen ferrarin kiillotuskuluihin ja ajautuvat entistäkin pahempaan taloudelliseen ahdinkoon. Jokaisella on kuitenkin oikeus tehdä niin.

Roskaa penneillä.

Markkinatalouden voimat voivat kuitenkin ampua ketä tahansa jalkaan musertavalla voimalla. Kun kilpailija avaa naapuriin kaupan, jossa samaa roskaa, turhia asioita, esineitä ja tavaroita, saa pennin halvemmalla, miten muuttuu asiakkaiden käyttäytyminen? No, köyhät idiootit kuvittelevat tietenkin tekevänsä puhdasta voittoa ostamalla tuotteet 99pennin kaupasta ja säästämällä punnan jokaista sataa ostamaansa hyödyttömyyden manifestia kohti. Ilmaista rahaa. Paitsi, että kuluttajan mieli onkin kiero - 99p Stores ei ajakaan puntakauppaa konkurssiin vaan jakaa asiakaskunnan niihin, jotka haluavat vain päästä halvemmalla ja niihin, jotka epäilevät tuotteissa olevan jotakin vikaa, koska niitä voi myydä 99 pennillä. Seurauksena köyhät, jotka kokevat olevansa liian "posh" kaikkein halvimpaan kuluttavat puntansa PoundWorldiin ja katsovat 99p Storesin asiakkaita nenänvarttansa pitkin. Mitä roskasakkia.

Vitsinä tässä on tietenkin se, että kyseiset kaupat ovat oikeasti St. Albansin keskustassa vierekkäisissä liikehuoneistoissa. Tilanne kuitenkin kuvastaa yrittämiseen kannustavaa mentaliteettia, jossa toisin kuin Suomessa, ei rankaista yrittämisestä, ei hukuteta veroihin, pakollisiin maksuihin ja velvollisuuksiin, annetaan yrittäjän mennä rauhassa konkurssiin kiusaamatta sen enempää luottotietojen menetyksellä (joka on muuten typerä ilmaisu - kyseessä on kuitenkin rasti ruutuun tyyppinen merkintä kohtaan "tähän kaveriin ei voi luottaa") kuin yhteiskunnallisilla velvoitteilla. Jos joku sattuu keräämään itselleen siinä sivussa hiukan omaisuutta, ei siitä rankaista, vaan päin vastoin toimintaa arvostetaan kutsumalla sitä "menestymiseksi". Suomessa asia on toisin. Jos joku sattuu saamaan rahaa hyvästä liikeideasta, tulevat kateelliset ja muut demarit paikalle ja vaativat antamaan kaiken niille, jotka eivät koskaan viitsineet ottaa sitä kuuluisaa lusikkaa kauniiseen käteensä. Yritä siinä sitten.

Pelit ja leikit

Toisin kuin britit tuntuvat tekevän, itse en oikein jaksa harrastaa rallipelejä. Colin McRae nyt oli skotti eikä englantilainen mutta kun nämä natiivit tarttuvat rattiin lopputulos tuntuu olevan aina sama (oli kyseessä sitten rekka, henkilöauto tai helikopteri). En nyt jaksa muistaa selvisikö Colin koskaan maaliin asti Jyväskylässä mutta ainakin 7 ihmistä jäi moottoritie M5:llä matkanvarrelle kohtuullisen lopullisesti. Jos vastaava olisi tapahtunut Suomessa, olisi syynä ollut luultavasti itsetuhoinen väärään suuntaan ajanut rattijuoppo ja sisäministeriössä olisi ryhdytty valmistelemaan pikaisesti lakia, joka tekee rattijuopoista rikollisia. Jos se kielletään, siitä ei enää ole ongelmaa, eikö niin? Ja Neuvostoliitossakin oli rikollisuus kiellettyä, joten sitä ei ollut. Eikö niin? No, Suomessa jouduttaisiin varmaankin tyytymään promillerajan laskuun, alkolukkoihin ja poliisien määrärahojen samanaikaiseen kutistamiseen, jotta ehtivät ratsata rattijuoppojen sijaan Helsingin ravintolapäivien mahdollisia viinitarjoiluja.

Numeroleikki.

Itse pelaan hiukan turvallisempia lajeja, vaikka biljardikeppiä nyt voikin käyttää kohtuullisen vaarallisesti, kuten kokemukseni Cambridgesta osoittivat. Sudokun täyttämisessä ei ainakaan voi olla mitään vaarallista. Korkeintaan onnistumisen tuomaa endorfiinihumalaa (ei, en saanut tuota kuvan ruudukkoa täytettyä, koska keskittymiskyky oli 14 tunnin toimistopäivän jälkeen tiessään), joka saa hiljalleen siirtymään kovempiin aineisiin. Eli siihen palikkapeliin, jossa rakennetaan tornia, jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista suomeksi. Sekin on kuitenkin aika turvallista, vaikka vihainen britti nyt luultavasti voi käyttää aseenaan mitä tahansa tulitikkuaskia jämäkämpää asiaa tai esinettä (ja pyromaanit myös niitä tikkuja). Se tarjoaa niin suuria määriä endorfiinia, varsinkin kun kaveri kaataa koko komeuden, että on pakko siirtyä vieläkin vahvempiin aineisiin hakemaan kovempaa käsien tärinää ja pelkotiloja takaraivoon. Onneksi samalta diileriltä saa muutakin.

Palikkaleikki.

Biljardissa vasta riittääkin sitä endorfiinihuuruista nautintoa. Kämmenet hikoavat niin, ettei mikään pyyhe tai määrä talkkia (engl. "vauvapulveri") pysty kuivattamaan niitä, jalat tutisevat, kun lähtee ottamaan lyöntiasentoa, ja silmät harhailevat lyöntipallon ja kohdepallon välillä tuottaen epävarmuuden visuaalisia signaaleja aivojen kauhisteltavaksi. Kun ysipallo vihdoin painuu vastaansanomattomasti mutta kiusallisen hiljaisella vauhdilla pussiin ja vastustaja nostaa kätensä valmiina tunnustamaan tappionsa, on aivojen mielihyväkeskus hajoamispisteessä lukuisten hormonien tuottaessa sille signaaleja ihmeteltäväksi.

Eipä siinä siis, normipäivä. Narkooseja, rasitusta, villejä visioita ja rentoutumista hyvässä seurassa. Olen varmaankin tulossa vanhaksi, koska en oikein osaa kirjoittaa mitään negatiivista juuri nyt. No, endorfiinihumalassa harvemmin ottaa mikään päähän paitsi ne seitsemän kuollutta ja 51 loukkaantunutta, varsinkin, jos kyseessä oikeasti oli rattijuoppo.

Palloleikki.

Sumussa

Maanantaissa oli sopivasti tunnelmaa, vaikka menin pubiin yksinäni ja siellä ei ollutkaan sitten oikeastaan ketään muuta. Itseni lisäksi ainoina asiakkaina olivat paikalliset blues/jazz kitaristit, jotka soittavat kaikenlaista mukavaa joka maanantai pubin kauimmaisessa nurkassa. Ehdin lukemaan lehden ja höpisemään joutavia baarimaijan kanssa imeskellessäni lageria, kun kuulin yhtäkkiä naisäänen laulavan karkeiden miehisten partanaamalta kuulostavien köhäkurkkujen (tarkoittaa karismaattista raspia lauluäänessä) joukossa. Meinasinkin sitten pudota jakkaralta, koska tavallisesti sellaisesta naisäänestä joutuu maksamaa vähintäänkin 60 puntaa ja kappaleita saa kuunnella 10000 muun musiikista pitävän ihmisen kanssa. Aivan uskomattoman hyvä, pehmeä, taidokas ja rennosti irtoava lauluääni kyseisellä naisella.

Totesimme baarimaijan kanssa, että ei hassumpi tapa viettää maanantaita. Minun oli lisäksi pakko mennä kehumaan naisen lauluääntä kun kitarat olivat painumassa laukkuihin, tarjoilu oli loppunut ja oli aika poistua olohuoneesta. En tee sitä aivan helposti, joten siitä voi kai päätellä miltä kyseinen "olen mä joskus aikoinani muutaman jazzlaulutunnin ottanu" vaatimattomuuden perikuva kuulosti. Aivan loistavaa.

Äämuhämärä.

Yö ei mennytkään sitten aivan yhtä pehmeissä merkeissä. En saanut nukuttua, kun päähän pamahti loistava ajatus seuraavasta artikkelista. Niinpä nousin sängystä suunnilleen silmääkään ummistamatta kuudelta, pakkasin edellisen päivän ruoantähteet lounaaksi, painuin ostamaan aamupalaa Tescosta, ja hyppäsin bussiin kohti yliopistoa valmiina kirjoittamaan kaikki unettoman yön ajatukset tieteellisen jargonin valekaapuun. Englantikin näytti pitkästä aikaa sen tavallisen luonteensa ja sateen raskauttama pilvimassa roikkui siinä suunnilleen puoli metriä pään yläpuolella. Huomasin kuitenkin hyräileväni edellisillan kappaleita, vaikken kuulemaani suhteutettuna laulaa osaakaan. Loistavaa.

Niin, ja sumussa ei nyt tullut oltua tällä kertaa. Ainakaan kovin paljon. Tai ainakaan koko iltaa. Jos humalluin pubissa, niin korkeintaan musiikista.

Hassuja naapureita

Kävellessäni hakemaan aamun lehteä lähikaupasta parin korttelin päästä, silmiini pistää aina kaksi persoonallista kulkuneuvoa. Hippipaku ja jonkinlainen urheiluauton ja saippuakuplan yhdistelmä. Tavallisia autoa en edes noteeraa normaalisti. Paitsi silloin, kun yrittävät mokomat ajaa yli kulkiessaan väärällä puolella tietä. Mutta nämä kaksi antavat aihetta ihmetellä mikä näitä brittejä oikein vaivaa.

Hippiperheauto.

En tiedä miksi kukaan hankkisi tuollaista hippiautoa, ellei tarkoituksena ole mennä vaimolta piiloon auton sisään rakennettuun oopiumluolaan käyttämään päihteitä A:sta Ö:hön. Ei tuolla ainakaan voi tavaroita kuljettaa minnekään. Tuskin edes liikkuu mihinkään, koska se kököttää aina samassa ruudussa päivästä ja viikosta toiseen (mikä kyllä tukee vahvasti tuota oopiumluolahypoteesia). Kirkkaat värit saavat auton, tai mikä lienee, näyttämään lasten leikkeihin tarkoitetulta muoviselta kopiolta, josta tietenkin puuttuu moottori ja renkaat on hitsattu runkoon kiinni. Voi olla, ihan miten vain. Pääasia, että tämä koriste-esine vie paikan joltakin oikealta autolta. Jospa se vaikka kannustaisi paikallisia läskiperseitä kävelemään keskustaan edes kerran elämässään, kun menevät ostamaan sipsuja ja ällöttäviä valmisruokia lihaville lapsilleen.

Oranssi paholainen.

Toisessa ääripäässä on, mitä luultavimmin romuvarastolta löytyneistä osista itse rakennettu oranssiksi maalattu saippuakuplaa muistuttava menopeli. Se kykenee luultavasti liikkumaankin, koska aiemmin se oli parkkeerattuna samaan paikkaan toisin päin. No toisaalta, saahan auton käännettyä vaikka työntämällä. Tässä ovat kuitenkin kadun väriläiskät - niiden lisäksi sympaattisia piirteitä löytyy ainoastaan lähikorttelin kyttääjämummosta, joka on keksivinään jotakin tekemistä 2x2 metrin kokoisella pihallaan ja sattumalta aina, kun joku kävelee katua pitkin ohi. Pitsiverho vain jää lepattamaan kun mummo pinkaisee pihalle haravoimaan pihalaattojaan tai kiillottamaan postiluukkuaan, jotta vain saa päivittäisen sosiaalisen kontaktikiintiönsä täyteen tuijottamalla kierosti jokaista ohi kulkevaa pahaa aavistamatonta koiranulkoiluttajaa tai lähikaupasta täydennystä hakevaa alkoholistia. Huvinsa kullakin.

Kateus kaunistaa

Avasin tänään Hesarin verkkoversion ja kauhistuin, koska näyttäisi olevan taas kateuden aika. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut mitä muut tienaavat, joten näyttäisi siltä, että suomalaisten medioiden verkkosivuille ei ole mitään asiaa muutamaan päivään. Kateelliset itseensä tyytymättömät juntit saattavat lukea mitä "naapuri tienaa" tai kuinka paljon "herra Isokenkä" maksoi veroa mutta minua ei vain voisi vähempää kiinnostaa. Ainakin demarit ovat vallassa ollessaan saaneet suomalaisiin iskostettua ajatuksen, jonka mukaan kaikkien kuuluu tienata yhtä paljon. Jos niin ei olekaan, siitä kuuluu olla kateellinen. Asiaan tietenkin kuuluu, että kenenkään ei kannata tehdä töitään paremmin, nopeammin tai tehokkaammin, eikä kenenkään kannata työskennellä 60 tuntia viikossa, koska se ei lisää tienestejä kuitenkaan. Hienoa.

Vastaavasti, jos sataa paskaa, niin pitää toivoa, että naapurin Audin konepellille sataa eniten. Sitä on demarius. Lopputuloksena vain on, että kaikkien autot ovat paskaisia mutta ainakin kaikilla on yhtä kurjaa. Sitähän tässä vain haettiinkin, vai kuinka?

En ole Englannissa ihmisille puhuessani kuullut kenenkään olevan kateellinen siitä, että joku tienaa enemmän kuin toinen. Syy on yksinkertainen: jokaiselle ansionsa mukaan. Ja mikä on vielä parempaa, jokainen voi vaikuttaa omaan ansiotasoonsa olemalla ahkerampi, tekemällä pidempiä päiviä tai kouluttamalla itsensä vaativampiin tehtäviin - eivätkä ammattiliitotkaan kiellä ketään tekemästä 60-70 tunnin työpäiviä kuten kateellisten Suomessa. Ja vaikka Suomessa olisikin töissä 60-70 tuntia viikossa, niin valtio rankaisee siitä niin ankaralla kädellä, että se ei yksinkertaisesti kannata.

Sain taas aamukiukun päälle mutta sanotaan nyt kuitenkin suoraan. Jos luit lehdestä tänään kuinka paljon joku tienaa, olet juuri sellainen. Kateellinen itseesi tyytymätön juntti. Häpeäisit.

Lepakoita tapulissa

Briteillä on kummallisia perinteitä. Tänään kaikki ostavat kurpitsoja, kovertavat ne ontoiksi, täyttävät ne karmivilla värivaloilla, pukeutuvat naamareihin ja lähtevät baariin. Ei ihan normi maanantain meininkejä. Toisaalta, olen jo tottunut kaikenlaiseen epämääräiseen sekoiluun natiivien puolelta, joten joku Halloween puoleen tai toiseen tuskin hätkäyttää. Ajattelin itsekin lähteä katsomaan "hämähäkin seiteillä", muovisilla lepakoilla ja muulla krääsällä koristeltua pubia illalla. Niin, ja tietenkin niitä paikallisia, jotka pakkaavat lepakot tapuliin, laittavat hassut hatut päähän ja koettavat kyetä nojaamaan baaritiskiin mahdollisimman luontevasti vielä kymmenennenkin drinksun jälkeen. Kokemuksieni mukaan komiikkaa tulee riittämään.

Silvottu kurpitsa.

Voi olla, että hassut hatut vielä menettelevät mutta tähtitieteen laitoksen valioyksilöt saivat päähänsä järjestää toogabileet samaisena päivänä. Hieraisin silmiäni pariin otteeseen nähdessäni asiasta kertovan mailin, koska on se lakanaan pukeutuminen sitten kuitenkin enemmänkin sellaista 70-luvun LSD höyryistä touhua. Voi tietenkin olla, että Federico, Simon ja kumppanit, jotka bilekutsun lähettivät, toivovat näkevänsä kauniita naisia pukeutuneena lakanoihin ja vain lakanoihin. Herää vain kysymys, että miksi he sitten lähettivät mailin tähtitieteen sähköpostilistalle. Olisivat lähettäneet sen yhteiskuntatieteen laitoksen opiskelijoille, niin homma olisikin voinut onnistua. Vaikka silloin(kaan) kukaan ei olisi luultavasti saapunut paikalle. Jää kokematta minultakin, ei kiinnosta palaakaan.

Jää nähtäväksi mitä sekoilua tästä sitten muodostuu iltamyöhään mennessä. Sanoisin kuitenkin, että "sekoilu" on aika mieto ilmaisu - sen verran hulluja tähänkin kylään mahtuu. Ovat kuitenkin hulluja ihan sympaattisella tavalla.

Yökerho

En tavallisesti käy yökerhoissa, ainakaan sellaisissa, joihin maksetaan sisäänpääsystä itsensä kipeäksi, jossa pieni pullollinen olutta maksaa yli vitosen, ja jossa musiikki on aivan liian kovalla suhteessa inhimillisen kärsimyksen rajoihin. Meninpä sitten kuitenkin kun tapaamani kohtuullisen sekopäiset sisarukset Jade ja Josh päättivät lähteä radalle yhden aikaan yöllä Jaden lopetettua ahkeroinnin baaritiskin takana. Ajattelin, että kai sitä nyt voi tälläkin vuosikymmenellä mennä katsomaan minkä värisiä nappeja britit tunkevat huulensa alle ja miltä näyttävät paikalliset pariutumisriitit.

Häikäisevä yökerho.

No, kuten odottaa sopi, yökerho on yökerho ja sellaisenaan melkoisen luotaantyöntävä paikka, joten en lämmennyt tarpeeksi viettääkseni iltaa valojen välkkeessä ja luokattoman musiikin soidessa taustalla. Edes hassuihin hattuihin pukeutunut säälittävän näköinen polttariporukka ei jaksanut hymyilyttää kuin vain pikaisesti neitokaisten kompuroidessa edeenpäin ties minkä aineen vaikutuksen alaisena. Taksit kuitenkin kulkevat suhteellisen näppärästi paikasta toiseen, toisin kuin Suomen synkässä syksyssä, jossa taksilupien määrää pidetään keinotekoisesti liian alhaalla ja vastaavasti hintoja liian ylhäällä, joten paikasta kuin paikasta poistuminen on tehty helpoksi ja halvaksi.

En tiedä miksi moisiin paikkoihin pitää mennä hukkaamaan rahojaan. Tulipahan kuitenkin taas todistettua, että englantilaisissa ja suomalaisissa on paljon yhteisiä piirteitä. Juovat paljon ja järjestävät tappeluita ja muita torikokouksia illan päätteeksi. Ainakin tänä lauantaina kallot kopisivat katuun kuin Seinäjoen jokakesäisillä musiikkijuhlilla. Mutta olenkin aina pitänyt väkivaltaviihteestä, jos se vain on tarpeeksi omaperäistä. Yökerhoon saatan mennä seuraavan kerran noin vuoden 2018 syksyllä. Viihdyn huomattavasti paremmin vaikkapa biljardisalilla.

Lauantai, osa 2

Mennessäni jälleen viettämään lauantai-iltapäivää toimiston hämärään, koska opiskelijoilla ei oikeastaan ole asiaa yliopistolle viikonloppuisin ja siellä saa siksi olla rauhassa, kohtasin maailman kovin ihmeellisenä ja erikoisena. Ensinmmäinen ihmetyksen aihe oli tuli vastaan, kun luulin myöhästyneeni bussista - vain havaitakseni, että toinen saman linjan bussi tulee välittömästi edellisen perässä. Toinen niistä oli puoli tuntia myöhässä tai saman verran ajoissa. Pienet myöhästelyt, tai jopa se, että jokin vuoro jää kokonaan ajamatta, tosin ovat jokseenkin tavallisia.

Perhekoti.

Jos järjestelmän uusiminen aiheuttaa VR:lle hankaluuksia, tuntuu täällä olevan samanlaisia pikkuriikkisiä ongelmia. En meinannut saada lippua bussin kuljettajalta, koska lipunmyyntilaitteen yhteydet satelliitteihin olivat poikki ja se mokoma kone ei siksi tiennyt missä olemme. Valitettavasti laitteesta puuttui manuaalinen paikkatiedon syöttö, joten lippu meinasi jäädä ostamatta kokonaan, kunnes kuljettaja ilmoitti koneen tietävän missä olemme. Olisin voinut kertoa sen heti. Hyppäsin nimittäin bussiin St. Albansin keskustassa, pyhän Petrin kadulla. Miksi lipunmyyntilaitteet pitää tehdä niin pirun riippuvaiseksi teknologiasta? vaikka riittävä tietämättömyyden taso saakin minkä tahansa teknologian näyttämään taikuudelta, kaikki teknologia "kaatuu" joskus, kuten jokainen tietokoneen, "äly"-puhelimen tai digiboksin omistaja on varmasti saanut kokea.

Havaintoni bussin ikkunan läpi saivat kuitenkin jatkua mennessäni St. Albansin ja Hatfieldin kylien välisen lisääntymislähiön halki. Mieleeni heräsi kysymys, että onko se persoonallinen erkkeri sittenkään niin persoonallinen, jos kaikilla on samanlainen? Ja tämän lisääntymislähiön talot näyttävät täsmälleen samanlaisilta. Pihalla kaksi autoa, yläkerrassa kolme makuuhuonetta, jotta molemmille lapsille riittää yksi, kadun varressa kulmikkaaksi leikattu (lue: saksilla raiskattu) pensasaita ja naapurissa täsmälleen sama hoito. Miten hemmetissä nämä ihmiset tunnistavat kotinsa sadan samanlaisen joukosta? Ja kuinka usein nämä ihmiset heräävät väärästä talosta ja väärän vaimon vierestä erehdyttyään talosta pubireissulta tullessaan? No, ehkä se on sitä yhteisöllisyyttä.

Yliopiston etupiha.

Päivästä tulikin oikein lämmin ja kirkas, joten pakenin ilmastoituun toimistooni soitettuani yliopiston pääovelta päivystävälle vartijalle, jotta tämä päästäisi minut sisälle. Kuten arvelinkin, paikalla oli vain yksi kiinalainen jatko-opiskelija, jonka epäilen asuvan laitoksella joka tapauksessa, ja professori Janet, joka pyörittää laitoksen byrokratiaa mutta jaksaa silti hymyillä ystävällisesti aina tullessaan vastaan käytävällä. Hieno päivä keskittyä näppäilemään "omiaan".

Onko tämä muka ruokaa?

Ihmettelen välillä toimiston sympaattisten siivoojamammojen aamuisia kakkukahvituokioita, joissa mässätään erilaisilla leipomuksilla, joissa riittää niin suklaata kuin sokeriakin enemmän kuin laki sallii. Sitten lakkaan ihmettelemästä kun muistan taas olevani tällä Euroopan amerikkalaisimmalla saarella. Erikoista on se, että lähes pelkästä vehnäjauhosta ja sokerista tehdyt tuotteen luokitellaan ruoaksi. Ja sitten minua kritisoidaan laitoksella kun mikrotan vääntämiäni mörsseleitä lounaaksi. "Miten jaksatkin nähdä tuon kaiken vaivan?" Hyvin yksinkertaista. Pidän hyvästä ruoasta enkä suostu tunkemaan suuhuni mitä tahansa ravinnoksi laskettavaa sontaa, kuten Tescon lisää-vain-vesi -valmispastaa tai laiskuuden huippuna pakasteosastolta löytyvää valmiiksi höyrytettyä riisiä ja herneitä.

Burgeri.

Saan myös osakseni ihmetteleviä katseita kun napostelen torilta ostamiani kirsikkatomaatteja välipalaksi. Vaikuttaa siltä, että tuoreen ruoan nauttimisesta on tullut jollakin tavalla epäilyttävää. Mitä lienevät terroristeja tai muita hippejä nuo omituiset ulkomaalaiset, jotka kieltäytyvät syömästä Britannian oksettavia perinneherkkuja. No, sanottakoon, että tietyissä englantilaisissa perinneruoissa, kuten tikka masalassa ja muissa curryissa on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi se, että niitä saa yhdellä puhelinsoitolla mihin tahansa aikaan vuorokaudesta kotiin kuljetettuna. Poislukien Tandoori-uunissa valmistetut asiat, usein niistäkin vain tulee parempia, kun hankkii sopivat mausteet ja hoitaa valmistuksen itse. Ne pahimmat asiat, kuten ranskalaiset perunat viinietikalla ja majoneesilla sekä lihanpalaset ruskealla kastikkeella ja keitetyllä parsakaalilla (joka perinteitä kunnioittaen jätetään poikkeuksetta syömättä) saavat oksennuksen nousemaan korkeammalle kohti kurkunpäätä ja aiheuttavat inhoreaktiona kylmiä väreitä selkärangassa. Ei sikäli, että lihassa ja perunassa olisi jotakin väärää mutta kun jokainen ateria koostuu lihasta ja perunasta, lihasta ja vehnästä jossakin sen monista muodoista tai leivitetystä kalasta ja perunoista tai ihan vain pelkästä lautasellisesta ranskalaisia. Ja sitten ihmetellään miksi ihmiset ovat niin lihavia ja sairastelevat paljon.

Englantilaisten lautaselta tuntuu puuttuvan suurin osa kaikista vihanneksista keitettyjä herneitä ja porkkanoita lukuunottamatta, kaikki hedelmät, cheddarista poikkeavat juustot, sekä suomalaiseen tyyliin kaikki suolaa ja pippuria erikoisemmat mausteet. Toisin sanoen, he missaavat kaikki parhaimmat suuhunpantavat. Ja englantilaiset eivät muuten siedä chiliä lainkaan. Kaikki tuntemani kyseistä maustetta arvostavat kulinaristit ovatkin poikkeuksetta kotoisin Intiasta, Chilestä, Yhdysvalloista, Pakistanista tai Suomesta. Englantilaisten chilin syönti loppuu hyvin nopeasti punakaksi muuttuneeseen naamariin, nopeasti kurkkuun kaadettuun bitteriin ja itkun sekaiseen ruoan toteamiseen syömäkelvottomaksi.

Niin, ja sain kyllä erillisellä pyynnöllä salaattia kuvan burgerin väliin opiskelijapubissa. Siitä vain piti maksaa erikseen. Tietenkin.

Sunnuntain lehdistökatsaus

Sunnuntaisin menen tavallisesti hakemaan naapurikorttelin pienestä lähikaupasta pullollisen hyvää punkkua, jotta saan lasillisen ruoan kanssa, lisää maitoa, koska se on kuitenkin loppu ja paikallista pikakahvia ei vain voi juoda ilman, sekä Sunday Timesin, paksun paketin uutisanalyyseja ja hyviä kolumneja. Kyseisen lehden uutisista saa melko kattavan kuvan maan tapahtumista - muun Euroopan tilanteet sen sijaan jäävät vähän hiljaisemmalle huomiolle. Tänä sunnuntaina uutisista ei ainakaan puuttunut komikkaa, oli se sitten tahallista tai tahatonta.

Englantilainen lumimyrsky.

Kaikenlaisen turhan uutisoinnin keskellä silmiini pisti juttu viranomaisten varautumisesta kovaan talveen - viime talven "lumimyrskyt" ja "hurjat pakkaset" kun sekoittivat pakkaa ihan tosissaan. Niinpä maan teiden kunnossapidosta vastaavan viranomainen olikin hankkinut 20 lumiauraa talven varalle olemassaolevien noin 500 suolauslaitteella varustetun kuorma-auton lisäksi. Kaksikymmentä. Kiinnostaisi tietää mitä tässä oikein on mietitty. 20 auraa on tietenkin parempi kuin ei yhtään mutta saavatkin sitten hurjastella melkoisen rankasti, jos meinaavat pitää tiet lumesta puhtaana ja kesärenkailla varustetut 50 miljoonaa autoa penkereiden välissä. Sanottakoon vertailun vuoksi, että pelkästään Heathrown lentokentälle hankittiin 185 aura-autoa pitämään kiitoradat puhtaana ja lennot aikataulussa, ettei viime joulunajan kaaos toistu. Täytyykin siis toivoa, että lunta ei tule sitä samaa valtaisaa viittä senttiä kuin viime talvena. Toisaalta, jos suhteellisuuden taju on kroonisesti kateissa, niin minkäs sille mahtaa. En vain edelleenkään osaa kauhistella viittä senttiä valtavana määränä, joka sekoittaa koko liikennepakan paremmin kuin asteittainen siirtyminen oikeanpuoleiseen liikenteeseen.

Muutoinkin lehdessä oli uutisointi sitä samaa kuraa mitä herra Murdochin lehdiltä sopii odottaa. "Nuoret aikuiset eivät jaksa odottaa Herra Oikeaa, vaan haluavat lapsen keinohedelmöityksellä" (ajatelkaapa muuten miten tämä kauhistuttaisi erästä sisäasiainministeriä), "Kiroilu auttaa helpottamaan kipua" ja "Johtava virologi kehottaa välttämään kättelyä ja tervehtimään käyttämällä kyynärpäätä, jotta flunssat eivät leviäisi". Ja ei, nämä "uutiset" eivät ole se syy miksi kyseistä lehteä luen. Hieman kiinnostavampi uutinen oli, että Britanniasta on tullut kannabiksen viejämaa, josta poliisiviranomaiset vetivät sen nerokkaan johtopäätöksen, että kasvattamoita on etsittävä tehokkaammin ja tuotteen hintaa on siten nostettava rikollisliigojen rahansaannin varmistamiseksi. Samaa "perse edellä puuhun" -logiikkaa tosin harrastetaan Suomessakin. Koska kieltolaki toimi erittäin kätevästi alkoholin kohdalla, toimii se varmasti myös kannabikseen. Ja mafia kiittää.

Lehden kolumniosasto on kuitenkin vertaansa vailla. Kirjoittajat uskaltavat nostaa niitä kuuluisia kissoja pöydille ja tuulettaa pölyttyneitä tsaarinaikaisia näkemyksiä. Hmm, tsaareja täällä ei tosin ole tietääkseni ollut, joten sanotaan vaikka keskiaikaisia, koska kyseiseltä aikakaudelta on jäänyt näkemyksien lisäksi muutakin turhaa, kuten esimerkiksi monarkia, joka nyt vain on hirvittävää tuhlausta ja diktatuurilla fiilistelyä puettuna perinteiden kullankeltaiseen kaapuun. Esimerkkinä hyvästä kirjoituksesta oli kaikkien feministien ja demareiden lempilapsen, positiivisen syrjinnän kritisointi. Se nimittäin laskee todistetusti standardeja sovellettiinpa sitä mihin tahansa yritysten hallituksen sukupuolikiintiöistä ruotsinkielisten kiintiöpaikkoihin yliopistoissa.

Pubiranking: The Goat Inn

The Goat Inn.

Kuvaus. Kun keskustasta kävelee alamäkeen pari sataa metriä ja kääntyy sopivalle sivukujalle, vastaan tulee lämminhenkinen olohuoneelta tuoksahtava pubi nimeltä The Goat Inn. Vaikka pubi on jokseenkin syrjässä, sinne löytävät päivittäin tiensä mitä erilaisimmat ihmiset. Syykin on selvä. Pubin tunnelma on St. Albansin kaupungissa vertaansa vailla ja houkuttelee nuoria sekä vanhempia juomaan erilaisia bittereitä ja lagereita ja syömään yksiä kaupungin parhasita pubiaterioista.

Sijainti. Suhteellisen syrjäinen sijainti tekee pubista hankalan löytää ja vielä vaikeamman kuvata kapean sivukadun estäessä kokonaisvaltaisen kuvan tehokkaasti. Se on kuitenkin kivenheiton päässä kaupunkia halkovasta St. Peterin kadusta. 6/10

Ruoka. Ruoka vaikuttaa siltä tavalliselta pubituotteelta, mitä löytää mistä tahansa paikasta. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, koska annoksissa on aina jotakin "twistiä" kokeellisen juustokastikkeen, yllättävän lisäkesalaatin tai ihan vain odottamattoman runsaan annoksen muodossa. 9/10

Tunnelma. Pubissa käyvät niin nuoret kuin vanhat ja kaikki muutkin siitä väliltä. Äärimmäisen hyväntahtoinen henkilökunta tuo myös oman mielenkiintoisen lisänsä yhdessä erilaisten B&B:n asiakkaiden kanssa. Paikalta löytyy aina kiinnostavaa juttuseuraa tai ihan vain rauhallinen nurkkaus, johon voi linnoittautua takan ääreen lukemaan päivän lehtiä aivan kuten omassa olohuoneessaakin. 9/10

Aktiviteetit. Darts ja pubibiljardi tarjoavat omat harrastemahdollisuutensa mutta pubi vetää asiakkaita puoleensa livemusiikilla, stand-upilla, sekä tikkakisoilla ja pubivisalla. Ja kokoontuvatpa pubissa erilaisten lautapelien ja dominonkin pelaajat, sekä satunnaiset kitaristitrubaduurit esittelemässä kitarapoppitaitojaa olutlasillisen ääressä 9/10

Muuta. The Goat Inn on erityisen ystävällinen paikka kanta-asiakkaille, koska tavallisesti tarjoilu jatkuu myöhään yöhön sulkemisajan jälkeen, mikäli joku henkilökunnasta haluaa jäädä parille lasilliselle työpäivän jälkeen. Pubi on myös päässyt tehokkaasti irti kaupungin pahimman ilotalon maineesta ja nykyään paikalla näkee jopa lapsiperheitä - onneksi ainoastaan sunnuntaipäivisin. Omistajan Mickin koira Charlie, seikkailee myös tottuneesti ja käy säännöllisesti tervehtimässä kaikki pubiin tulijat omaan taapertavaan tyyliinsä. +1

Pisteet. 9/10

Krishnat ja muut vajakit

Jos on sattunut saamaan epäortodoksisen määrän kromosomeja hedelmöityshetkellä, niin minkäs sille mahtaa. En siksi tarkoitakaan vajakeilla downeja tai muita, joilla on käynyt huono arpaonni (joita muuten riittää St. Albansissa, koska paikkakunnalla sijaitsee jonkinlainen hoitokoti), vaan niitä, jotka valitsevat syystä tai toisesta käyttäytyä normaalia vajaammalla tavalla. Esimerkiksi entisiä heroinisteja/alkoholisteja, jotka ovat korvanneet riippuvuuden toisella ja ryhtyneet paukuttamaan rumpujaan keltaisissa kaavuissa saaden siitä korviketta aivojen endorfiini tarpeeseen.

Ärsyttävä katuorkesteri.

Rumpujen ja kilistimien kanssa leikkiminen on toki terveellisempää kuin heroiinin pumppaaminen elimistöön, joten kaiketi ratkaisu on ihan asiallinen. Mutta on se nyt silti ihan saatanan ärsyttävää, koska se "hare krishna" nyt vain on todella ärsyttävä biisi. Menisivät Goalle leikkimään buddhalaisia tai mitä lienee leikkivätkään. Jos itselläni olisi addiktio johonkin kannabista kovempaan aineeseen, niin menisin hakemaan korviketta vaikkapa pelaamalla bowlsia, sitä eläkeläisten sisäpeliä, joka muistuttaa suomalaistenkin tuntemaa kuulapeliä mutta kuulat ovat soikeita. Vaihtoehtoisesti saattaisin ryhtyä hakemaan jännitystä bridgestä ta dominosta, koska ajattelukyky olisi kuitenkin jo pilalla ja maailman tylsimmät asiat olisivat alkaneet vaikuttamaan poikkeuksellisen jänniltä (krikettiä tuskin jaksaisin seurata sittenkään - siihen vaadittaisiin aivojen muuttuminen vihannekseksi). Aivan viimeiseksi ryhtyisin ärsyttämään muita kellojen kilistelyllä tai pamflettien jakamisella. Mennessäni kyseisestä värikkäästä orkesterista ohi en oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Jestas mitä ihmiskohtaloita.

Miksi sitten riippuvuus pitää korvata toisella? Tarkemmin ajatellen taitaa olla niin, että kyseiset ihmiset eivät vain saa jännitystä päiviinsä ilman jonkinlaista riippuvuutta. Eivät osaa olla päänsä sisällä ilman ulkoisia stimulantteja, kuten normaalilla mielikuvituksella varustetut ihmiset (itse kykenen ilakoimaan pääni sisällä tuntikausia yhteen menoon). Ehkäpä kyseessä on siis sittenkin synnynnäinen vajakkius.

Minne tästä pudotaan?

Tuijottaessani Norwegianin turbulensseissa vapisevaa siipeä ja taustalla laskevaa aurinkoa (lentosuunnitelman mentyä totaalisesti käteen myöhästymisten vuoksi), tuli mieleeni, että matkailuhan on oikeastaan ihan kivaa. Ensi kuussa Madridiin, ensi vuonna ainakin Aspeniin, Kiovaan ja Muncheniin, mahdollisesti Pekingiin ja Pariisiin, sekä runsaasti ravaamista Cambridgen suunnalla tarkoittavat sitä, että pääsen kikkailemaan eri kulkuneuvoilla erilaisissa maakunnissa ja pitäjissä. Ei valittamista. Täytyy vain toivoa, että espanjalainen luut kuivattava ja pipossa hiostava helle on hiipunut inhimilliselle tasolle seuraavan puolentoista kuukauden aikana. Kokeilin kerran Espanjan ilmastoa kesällä, enkä tykännyt. Se ei sovi ihmisille.

Vapiseva siipi.

En viittaa otsikolla lentokoneesta putoamiseen, vaikka se luultavasti olisikin kokemuksena mielenkiintoinen, jos sattuu ottamaan laskuvarjon mukaan. Muussa tapauksessa se olisi lisäksi vielä ainutkertaistakin. Tarkoitan sitä, että satun pitämään matkustamisesta (paitsi ruuhkaiseen Lontooseen) ja pääsen käymään erilaisissa paikoissa EU:n laskuun (eli teidän, arvoisat veronmaksajat). Tarkoitan putoamisella sitä, että kahden vuoden määräaikaisen Englannin pestin jälkeen täytyy löytää jokin taho, joka suostuu maksamaan näppäilystäni jotakin pähkinöitä suurempaa, jolla voi kustantaa harrastuksia, kuten ainaiset biljarditappiot, baaritiskijumitukset ja hävityt vedonlyönnit, kun Blues ei taaskaan pärjää.

Siksipä päätin tehdä B-suunnitelman odottamattoman tutkijanpalkoilta putoamisen varalta. Ja ei, se ei tarkoita töihin, siis oikeisiin töihin, menemistä. Päinvastoin. Menen pitkästä aikaa yliopistolle istumaan luennoille. Jostakin syystä moinen on alkanut innostamaan taas. Vaikka torkuinkin vajaan vuosikymmenen Turun yliopiston kivuliaissa luentosaleissa, pieni tauko on tehnyt hyvää, ja tekisi mieleni lukea biologiaa, matematiikkaa ja teoreettista fysiikkaa vielä hiukan lisää. Ei siitä ainakaan haittaa voi olla. No, luennoilla istuminen ei varsinaisesti kata harrastuksista aiheutuvia kustannuksia. Onneksi meillä on sitä varten demarien järjestämä sosiaaliturva, jota aion käyttää surutta hyväkseni aina tarvittaessa.

Raiteiden valtakunta

Lento Lontoon Lutonista Puolan Gdanskiin kesti vajaat kaksi tuntia ja maksoi 50 puntaa nimeltämainitsemattomalla yhtiöllä. Voisi olettaa, että jokin lyhyempi matka kävisi helpommin ja halvemmalla käytäen maanpinnalle rakennettuja reittejä, kuten esimerkiksi rautateitä. Tein siis testin. Ensimmäinen ajatukseni oli matkustaa Turusta Espooseen ja Leppävaaraan bussilla mutta se on aivan liian helppoa ja edullista. Suosin Valtion kunnianarvoisia Rautateitä.

Hitaasti mutta epävarmasti perille.

Jos aseman ratapihan puoleinen katos on remontissa, niin on ymmärrettävää, että Helsingin junat lähtevät viidenkymmenen metrin päästä vitosraiteelta. Sekään ei hätkäyttänyt, että lippuautomaatit olivat epäkunnossa huolimatta VR:n toistuvista lupauksista korjata asia ja lippujen osto tulisi suorittaa vasta junassa. Ja kuin pisteenä i:n päälle, molemmista asioista oli informoitu selkeästi suomenkielellä asettamalla asianmukainen aanelonen teipillä kiinni sopivaan kohtaa silmien korkeudelle asemarakennuksen seiniin ja oviin. Paitsi, että på svenska taikkapa in English kyseistä informaatiota olisi ollut vaikeaa saada henkilökunnan puutteen vuoksi ja koska lippuluukuille oli melkoisen pitkä jono - lipun ostaminen olisi siis ollut kohtuullisen mahdotonta ennen junan arvioitua lähtöaikaa. Mutta mitäs pienistä, pysykööt mokomat ulkomaalaiset poissa pilaamasta maatamme vääränkielisellä molouksellaan. Ainiin, ruotsi muuten on toinen kotimainen mutta ei kai se valtion firmoja koske.

Sain junaan päästyäni mukavasti matkalipun itselleni käytettyäni 30 euroa ja 15 minuuttia odotteluun, koska sirukortinlukijalla oli vaikeuksia saada yhteyttä verkkoon tänä informaatioteknologian aikakautena. Veikkaisin, että osa matkustajista oli asiasta vain mielissään, koska kahdella virkapukuisella "lippukioskilla" ei voinut mitenkään olla aikaa myydä lippua kaikille tarvitsijoille. Normaalioloissa sekin olisi saattanut onnistua mutta kuulutus kertoi junamatkan päättyvän Saloon ja jatkuvan linja-autolla Karjaalle asti ja puolen tunnin matka Turusta Saloon ei vain riittänyt kaikkien lippujen myyntiin. Eikä muuten riittänyt myöskään tarjoilukärrylle, joka jätti puksuttamatta tuolini ohi ajanpuutteen vuoksi vaikka ehdin vesi kielellä jo vilkuilla ruokalistaa kahvin taikka punkkulasillisen toivossa.

Henkilökunnan lupauksista huolimatta, odotus Salossa, siirtyminen linja-autoon, matka Karjaalle, ja paluu toiseen junaan kestivät noin tunnin. Ymmärtäähän sen, että poikkeusolosuhteissa moinen viivytys on otettava vastaa hymyillen. Minkäs sille mahtaa, että rataan on tehtävä korjauksia ajoittain. Onhan se vuosikymmeniä vanha, eikä rinnalla kulje edes toista raidetta, jotta junat voisivat ohittaa toisensa muuallakin kuin asemilla. Siispä takaisin odottamaan ohipuksuttavaa tarjoilukärryä - tietenkin turhaan, koska matka Karjaalta Helsinkiin oli jälleen liian lyhyt moiseen. Ja luulenpa, että syntisen kallis kahvikin olisi ollut taas loppu kuten ruuhkaisissa junissa Helsinkiin on tapana.

Pääsin kuitenkin turvallisesti Espoon asemalle tunnin myöhässä ja ryhdyin odottelemaan seuraavaa parinkymmenen minuutin kuluttua saapuvaksi kerrottua lähijunaa Leppävaaran kasvukeskukseen. Jostakin taivaan syystä pikajunat pysähtelevät Espoon kuppaisessa "keskuksessa" eivätkä siinä ohittamassaan ainoassa väestökeskittymässä ja isoimmalla asemalla Leppävaaran kauppakeskuksen kupeessa. Lieneekö jokin suunnitteluvirhe. No, ruuhkainen lähijuna tarjosi tukalan seisomapaikan, hikisen ilmapiirin, töykeän junapalvelijan (tai mikä lienee oikea tekninen termi) ja iloisia ilmeitä, koska sirukortin lukija ei toiminut tällä kertaa lainkaan ja moni sai siksi matkustaa poikkeuksellisesti ilmaiseksi.

Satuinpa vielä lukemaan lehdestä, että "Junat myöhästelevät taas - nyt syynä syksyn lehdet" (lähde: YLE) ja että "VR:n vika sammutti valot turun keskustasta" (lähde: Turun Sanomat). Näistä ensimmäinen nyt oli odotettua, koska niin käy joka vuosi. Ja helle aiheuttaa sähkövikoja ja rikkoutuneita ilmastointilaitteita, tuuli hidastaa junien kulkua, lumi ja jää jumittavat vaihteita ja tukkivat rautatiet. Kuten tavallista. Jälkimmäinen uutinen oli sen sijaan melkoisen yllättävä. Jos koko Turun keskustasta menee sähköt poikki vartiksi, niin ei minulle ainakaa tulisi ensimmäisenä mieleen syyttää VR:a. Täytynee tarkistaa tätäkin näkökantaa jatkossa...

Juhlatunnelmaa

Oikeassa olin. Slaavilaiseen tapaan hääjuhlissa, ja luultavasti missä tahansa muissakin juhlissa, tarjoilu on runsasta ja koostuu pääasiassa ruoasta ja vodkasta. Molempia riitti. Ajatuksena oli juoda niin paljon vodkaa, että sukat menevät sekaisin, syödä niin paljon ruokaa, että aine imeytyy hitaasti, ja jatkaa kyseisten kahden toiminnan suorittamista kunnes aurinko nousee. Siksipä juhlapaikalla tarjoiltiinkin neljä ateriaa ja runsaita välipaloja kakkujen ja muiden leivonnaisten muodossa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli todellakin riittävästi.

Metelisuojaus.

Slaavilaiseen tapaan hääjuhlassa paikalla olivat kaikki perheenjäsenet. Aivan kaikki. Vauvoille laitettiin sympaattisesti peltorit päähän, ja stereoista käännettiin nupit kaakkoon ja kaikilla oli hauskaa. Oli pakko ottaa kuvakin - harvemmin näkee sylivauvoja hääjuhlissa myöhään illalla mutta eipä niitä tuntunut meteli haittaavan. Kätevä ratkaisu. Itsekin olisin tosin tarvinnut kyseisiä kuulosuojauksia ajoittain, kun musiikin sijasta ilmoille kajahti mitä kummallisimpia europoppeja ja juomalauluja. Sainpahan tekosyyn piipahtaa pihalla vähän viilentymässä.

Gdanskin vanha kaupunki osoitti vielä juhlatunnelman jo haihduttua viehättävät puolensa. Lukuisat pienet kivitalojen reunustamat kujat tarjosivat niin hyviä ravintoloita kuin mukavia pubejakin. Eikä todellakaan voinut välttyä muistamasta sitä tosiasiaa, että puolalainen koruteollisuuss kukoistaa juuri Gdanskin alueella runsaiden meripihkaesiintymien muodossa. Natiivit ovatkin sitten värkänneet niistä kaikenlaisia korunkaltaisia rihkamaesineitä, joita myyvät varakkaille turisteille ylihintaan jonkinlaisiksi statussymboleiksi. Japanilaisturistit olivat ainakin melkoisessa huumassa etsimässä itselleen tuliaisia elämänsä ainoalta lomamatkalta. Itse tyydyin tarkastelemaan toimintaa huvittuneena hiukan sivummalta.

Vanhan kaupungin kuja.